Hyppää pääsisältöön

Kun tulevaisuus yllättää… Avaruusromua 30.7.2017

Kristallipallo, jonka yläpuolella ihmisen kädet
Kristallipallo, jonka yläpuolella ihmisen kädet Krystallomantia

”Menemme kovaa vauhtia kohti tuntematonta tulevaisuutta”, kirjoitti professori Reijo Wilenius vuonna 1991 kirjassaan Mihin maailma menee.

Hän sanoi, että me elämme rannattomassa muutoksessa, ja että näyttää mahdottomalta hahmottaa tästä muutoksesta mitään yleiskuvaa, vielä vähemmän ennustaa tulevaisuutta, sen ajattelua ja arvoja.

Reijo Wilenius oli kirjassaan sitä mieltä, että eräs 1900-luvun tuntomerkeistä oli se, että tapahtumat yllättivät. Ja hän sanoi, että vuosituhannen vaihtuessa arvaamattomuus näytti vain korostuvan.

Tulevaisuutta on pohdittu paljon, mutta eritoten sitä pohdittiin ennen vuosituhannen vaihdetta. 1990-luvulla pohdittiin paljon tulevaisuutta, muutosta ja ihmiskunnan tilaa: uskoa tulevaisuuteen ja toivoa paremmasta huomisesta.

Tapahtumat yllättävät meidät. Me laskemme karikkoista koskea paksussa sumussa eteemme näkemättä, kirjoitti Reijo Wilenius vuonna 1991. Hän sanoi että yhteiskunta on kuin suunnaton laboratorio, jossa jokseenkin hallitsemattomasti kokeillaan ihmisellä ja luonnolla. ”Ihmisen tarpeiden kannalta tieteellis-teknisen kehityksen seuraamukset ovat hyviä ja huonoja”, kirjoittaa Reijo Wilenius.

Hän puhuu edistysuskosta tieteellis-tekniseen kehitykseen. Hän puhuu 1600-luvulla eläneestä filosofi Francis Baconista, joka lietsoi tuota edistysuskoa, ja siitä, kuinka vielä 1900-luvun alussa uskottiin Baconin tapaan, että tieteellis-tekninen kehitys tulee viemään ihmiskunnan ennen näkemättömään aineelliseen ja henkiseen hyvinvointiin. Hän lainaa kirjassaan filosofi ja kemisti Wilhelm Ostwaldia, joka julisti maailman ja ihmisten käyvän ”tieteen avulla aina paremmiksi”.

Wilenius muistuttaa, että esimerkiksi meillä Suomessa elettiin pitkään nälkärajalla ja sen alapuolella. 1600-luvun lopulla kolmasosa suomalaisista kuoli nälkään. Uskoa ja toivoa tulevaisuuteen siis tarvittiin. Ja ehkä myös sitä, mitä alettiin kutsua sisuksi.

Maailma on joskus omituinen paikka. 1860-luvulla Suomessa elettiin jälleen suuria nälkävuosia. Nälkävuosien aikana kuoli noin kahdeksan prosenttia Suomen silloisesta väestöstä, noin 150 000 ihmistä.

Samaan aikaa Pariisissa, vuonna 1863, nuori kirjailija Jules Verne vei uuden romaaninsa käsikirjoituksen kustantajalle. Romaani kertoi tulevaisuudesta, se kertoi 1900-luvusta. Kustantaja kauhistui romaanin tarjoamaa kuvaa tulevaisuudesta ja hylkäsi kirjan liian rohkeana.

Kirja ilmestyi vasta 1990-luvulla, ja se on julkaistu suomeksi nimellä Pariisi 1900-luvulla, Annikki Sunin suomentamana. Kirja kertoo monista tulevaisuuden ihmeistä. Esimerkiksi sähkökonsertista. Jules Vernen kirjan päähenkilö kulkee pitkin Pariisin katuja ja alkaa yhtäkkiä kuulla ”kamalaa meteliä, jota ei voinut verrata mihinkään”.

Lopulta päähenkilö joutuu ”kammottavan pauhun keskelle, valtaisaan saliin, mihin mahtui mukavasti 10 000 henkeä”. Salin päädyssä lukee ”liekkikirjaimin”: Sähkökonsertti.

Kirjassa kuvaillaan, kuinka ”200 pianoa oli unkarilaisen menetelmän mukaan yhdistetty sähkövirralla ja ne soittivat yhden ainoan taiteilijan käden käskystä”. ”Yksi piano, jolla oli 200 pianon voima!”, kuvaillee Jules Verne.

Kazakstanilainen pianisti ja säveltäjä Angelina Yershova ja hänen käsityksensä aiheista piano, sähkö ja elektroniikka:

Tulevaisuususko ja teknologinen kehitys ovat aina kuuluneet musiikissa. Kyllähän elektronisen musiikin varhaiset vaiheet edustivat nimenomaan tietynlaista uskoa ja toivoa tekniikkaan ja tulevaisuuteen. Elektroniset äänet olivat tulevaisuuden ääniä, avaruuden ääniä. Ne liittyivät ihmiskunnan tulevaisuuteen ja avaruusmatkailuun.

Ne liittyivät siihen uskoon ja toivoon, että tekninen ja elektroninen kehitys tulevat tarjoamaan meille entistä paremman maailman. Uskottiin, että tekniikka tulee tarjoamaan ihmiselle valoisamman tulevaisuuden, jopa niin, että koneet ja robotit tekevät meidän työmme, ja ihminen vain lekottelee onnellisena uudessa paratiisissa. Kun tekniikka pelastaa ihmisen, ihmiskunnalla alkaa loputon loma.

No, nyt meillä on tietokoneemme, älypuhelimemme ja koko digitaalinen maailmamme. Koneet pesevät vaatteemme ja astiamme, robotti-imurit siivoavat asuntomme ja robottileikkurit ajavat ruohikkomme. Mitä muuta? Onko ihmiskunta onnellinen?

Mutta toisaalta, esimerkiksi lääketieteen kehitys antaa meille toisenlaista viestiä. Tekniikkaa voidaan käyttää ihmisen hyvinvoinnin välineenä. Tekniikka voi hoitaa ihmisiä. Tekniikka voi pelastaa ihmisiä.

Ihmiset arvostelevat usein tekniikan kehitystä ja vastustavat sitä, sanoo Kraftwerk-yhtyeen Ralf Hütter, mutta ovat heti valittamassa, jos heitä vaikkapa hammaslääkärissä hoidetaan vanhanaikaisilla laitteilla.

Vuonna 2004 eräässä Helsingin Sanomien artikkelissa hahmoteltiin tulevaisuutta. Artikkelissa veikattiin, että viidentoista vuoden päästä, siis vuonna 2019, kotitietokoneiden suorituskyky lähenee ihmisaivojen tasoa. Artikkelissa visioitiin, kuinka tietokoneet ovat levinneet osaksi meidän kaikkea ympäristöämme. Niitä on meidän vaatteissamme, huonekaluissa, koruissa, seinissä ja meidän kehossamme. Kaikki esineet viestivät langattomasti keskenään, artikkelissa sanotaan. Olohuoneissamme on kolmiulotteisia virtuaalisia näyttöjä ja niin edelleen. No, tuohon suuntaan ollaan kyllä menossa. Aivan tuohon ennustettuun tahtiin eivät asiat ole edenneet, mutta melkein. Se, kuinka toivottava edellä kuvattu maailma ja ympäristö on, se riippuu siitä keneltä kysyy.

Tulevaisuususkoon on aina liittynyt asian toinen puoli: tuntemattoman pelko, tulevaisuuden pelko. Niin kutsuttu transhumanistinen näkemys esittää, että maailma tulee tällä vuosisadalla muuttumaan vielä enemmän kuin se muuttui 1900-luvulla. Teknologian muutosvauhti on ja tulee olemaan entistä hurjempi. Niinpä niin, sanovat pessimistit. Tai he, jotka kutsuvat itseään realisteiksi. Monet ovat sitä mieltä, että meidän ei kannata laskea toivoamme tekniikan varaan. Tekniikka ei ole tulevaisuuden pelastus, sanovat monet. Katsokaa vain ympärillenne.

Onko meidän siis syytä suhtautua toiveikkaasti tulevaisuuteen? Onko meillä toivoa? No, jälleen vastaus riippuu siitä, keneltä kysyy. Edellä mainitut transhumanistit suhtautuvat toiveikkaasti ihmiskunnan tulevaisuuteen. He ovat sitä mieltä, että nano-, geeni- ja tietokoneteknologia kuljettavat ihmiskuntaa kohti parempaa tulevaisuutta. Rohkeimmat haaveilevat ihmisen ja koneen yhteisestä evoluutiosta, siitä että ihmiset ja koneet tulevat osaksi toistensa evoluutiota.

Ehkä kaikkein toiveikkainta ja myös utopistisinta näkemystä edustavat niin kutsutut extropinistit. He uskovat siihen, että elämän ja tietoisuuden voi tulevaisuudessa muuttaa informaatioksi ja säilöä koneen muistiin. He uskovat eräällä tapaa kuolemattomuuteen.

Argentiinalainen säveltäjä Federico Durand ja musiikkia albumilta A Través Del Espejo eli peilin läpi:

Federico Durand-soittolista

Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, eräs tapa hahmottaa tulevaisuutta on katsoa taaksepäin. Katsoa ensin taaksepäin ja sieltä eteenpäin. Katsoa, mitä menneisyys meille lupasi. Katsoa, millainen on nykyinen maailmamme sen valossa, millaiseksi se aiemmin hahmotettiin. Mihin suuntaan kehitys meni? Mikä toteutui ja mikä ei.

Monet tieteiskuvitelmat ovat tarjonneet meille toiveikasta, loistavaa tulevaisuutta. Tieteiskirjailija Arthur C. Clarke sanoi aikoinaan, että ne ajat ovat menneet, jolloin tulevaisuudesta tuli sitä mitä siitä pitikin tulla. Mitä siitä sitten piti tulla? Jostakin syystä visiot tulevaisuudesta ovat aina olleet hyvin teknispainotteisia. Toisaalta, se on hyvin ymmärrettävää, etten sanoisi inhimillistä. Tekninen kehitys on jotenkin helppoa kuvitella, koneiden kehitys on jotakin konkreettista. Se on jotakin jota me olemme jo nähneet. Se on jotakin jonka meidän on helppo kuvitella jatkuvan tiettyyn suuntaan.

On toki myös monia tieteiskuvitelmia, joissa hahmotellaan ihmisen, ihmiskunnan uusia suuntia. Uudenlaisia, uudella tavalla järjestyneitä yhteiskuntia. Tai uudenlaista ihmistä.

Amerikkalainen Edward Bellamy kirjoitti vuonna 1888 kirjan, jossa kerrottiin, millainen maailma tulisi olemaan vuonna 2000. Kyseessä ei ole tietokirja, vaan romaani, jossa päähenkilö herää vuonna 2000, oltuaan yli sata vuotta hypnoosissa. Vuoden 2000 maailma on hyvin toisenlainen kuin se maailma, jossa hän vaipui hypnoosiin.

Maailma on yhtenäinen paikka, jonka rauhaa ja hyvinvointia valvoo jonkinlainen YK:ta muistuttava yhteenliittymä. Maailmassa ei ole ympäristöongelmia. Rahaa ei enää käytetä. Ruokaa ja tavaroita jaetaan tasapuolisesti kaikille. Jokaiselle on tarjolla koulutusta niin paljon kuin kukin haluaa. Sukupuolten tasa-arvo on toteutunut täydellisesti. Kaikki saavat samansuuruista palkkaa. Työt jaetaan tasapuolisesti. Työpäivän pituus määräytyy työn ja sen raskauden mukaan. Yhteiskunnan jäsenet ovat työvelvollisia 45-vuotiaiksi asti, sen jälkeen he pääsevät eläkkeelle. Ihmisen keskimääräinen elinikä on noussut yli 85:en vuoteen. Niin sanottuja talous- tai kotitöitä ei enää ole. Ihmiset eivät pyykkää, tiskaa eivätkä laita ruokaa kotonaan. Vaatteet pestään pesuloissa ja ruoka tehdään ravintoloissa.

Tätä Bellamyn kirjaa on usein sanottu utopiaromaaniksi, eikä ole vaikeaa ymmärtää miksi.

Australialainen kaksikko Solo Andata ja musiikkia albumilta In the Lens:

Solo Andata - in the lens-soittolista

”Meidän, jotka nyt elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeistä vuotta niin yksinkertaisen, johdonmukaisen ja siunauksista rikkaan yhteiskuntajärjestelmän alaisina, että se näyttää muodostavan terveen ihmisälyn riemusaaton, on varmaankin vaikea, ellemme nimittäin ole harjoittaneet laajempia historiallisia opinnoita, käsittää, että nykyinen täydellinen yhteiskuntajärjestelmä ei ole vielä vuosisadankaan vanha.” Näin kirjoitti amerikkalainen Edward Bellamy 1800-luvun lopulla romaanissaan nimeltä Vuonna 2000.

Bellamy kirjoittaa tässä J.K.Karin suomentamassa romaanissaan, kuinka ”aina yhdeksännentoista vuosisadan loppuun saakka uskottiin yleensä, että vanha teollisuusjärjestelmä kaikkine kauheine yhteiskunnallisine seurauksineen oli kestävä kautta aikojen, kunhan sitä vähän paikkailee. ”Ja hän toteaa, kuinka ”ihmeellistä ja melkein mahdotonta on uskoa, että se summaton siveellinen ja aineellinen kehitys, joka sen jälkeen on tapahtunut, on voinut tapahtua niin lyhyessä ajassa!”

Hän siis puhuu sekä siveellisestä että aineellisesta kehityksestä ja muistuttaa meitä siitä, ”kuinka helposti ihmiset tottuvat parempiin oloihin ja alkavat pitää niitä aivan luonnollisina, vaikka entisetkin olot näyttivät heistä sellaisilta, etteivät monet osanneet toivoa parempia.”

Espanjalainen kaksikko Güiro Meets Russia ja musiikkia heidän albumiltaan Dystopia:

Tulevaisuuden tutkija Alvin Toffler sanoo vuonna 1990 ilmestyneessä kirjassaan Suuri käänne, että nykyiset hyvin nopeat muutokset eivät ole niin kaoottisia eivätkä sattumanvaraisia kuin meitä on johdateltu uskomaan. Tulevaisuuden ei pitäisi olla niin yllättävä kuin me luulemme tai haluamme uskoa. Hän puhuu selvästi havaittavista kokonaiskuvioista ja siitä kuinka nämä syntyvät tunnistettavien voimien vaikutuksesta.

Meidän ei ole pakko törmätä tulevaisuuteen sattumanvaraisesti. Meidän pitää vain ymmärtää muutosta, sanoo Alvin Toffler, Heikki Eskelisen suomentamassa kirjassaan. Ehkä tämä muutoksen ymmärtäminen antaa myös toivoa tulevaisuuteen. Toffler puhuu siitä, kuinka tietämämme tosiasiat vanhenevat nykyään nopeammin kuin aiemmin. Hän sanoo, että tiedon aineenvaihdunta on kiihtynyt. Hän sanoo, että tarpeellinen jokapäiväinen tietotaito muuttuu abstraktimmaksi päivä päivältä. Hän puhuu ”tietämyksen arkkitehtuurista”, siitä kuinka tiedon rakenne muuttuu. Sitä muuttavat tietoteoreettinen ja oppimisen teoriaan liittyvä tutkimus, sitä muuttavat sumeaan logiikkaan ja neurobiologiaan liittyvän kiinnostuksen kasvu.

Alvin Toffler on sitä mieltä, että meillä on toivoa, meillä on tulevaisuutta, jos se pohjautuu entistä vapaampaan ilmaisuun, hallitsevien ja hallittujen parempaan vuorovaikutukseen ja kansalaisten runsaampaan osallistumiseen päätöksiä tehtäessä. ”Tuloksena voi olla vähemmän byrokraattinen, hajautetumpi ja kansalaisten tarpeisiin herkemmin vastaava valtiokoneisto”, hän kirjoittaa ja toteaa että tuloksena voi myös olla yksilön suurempi riippumattomuus, vallan siirtyminen pois valtion käsistä. Valta ei kuihdu olemattomiin, hän sanoo, vaan se muuttuu humaanimmaksi.

Krishven eli tanskalaisen Kristian Hverringin musiikkia EP:ltä Apollo:

Apollo-soittolista

AVARUUSROMUA 30.7.2017 - OHJELMAN MUSIIKKI:
ANGELINA YERSHOVA: Suspended Shadows (Resonance Night)
ANGELINA YERSHOVA: Resonance Night (Resonance Night)
KRAFTWERK: Radioland (Radio-activity)
FEDERICO DURAND: El Jardin encantado (A Través Del Espejo)
FEDERICO DURAND: Recuerdos en Super 8 (A Través Del Espejo)
SOLO ANDATA: Miscible (In The Lens)
SOLO ANDATA: Porcelain Blue (In The Lens)
GÜIRO MEETS RUSSIA: Deus Ex Machina (Dystopia)
KRISHVE: Will-O’-The-Wisp (Apollo)
KRISHVE: Ear To The Ground (Apollo)

Kommentit
  • Anssi Kelan lyriikka vakuutti ja liikutti

    Anssi Kela löysi vanhan menestysreseptin

    Tällä kertaa kokonaan kotimaisessa Levylautakunnassa oli mukana monen hittiartistin uutta tuotantoa. Uusia lauluja olivat kuuntelemassa Diandra, Samuli Laiho ja Pekka Laine. Äänestyksen tulos ja kommentit 1. Anssi Kela: Ilves 26 pistettä (Anssi Kela) Diandra: Ei tätä voinut ruveta analysoimaan, jäi vaan kuuntelemaan. Tarina vei heti mukanaan.

  • Kylie Minoguen kantrivalssi ja Maj Karman rokkileka

    Kylie Minoguen kantrivalssi Levylautakunnan voittaja

    Levylautakunnan arvioille alttiiksi valikoitui viikon uutuuksista mm. Australian lahja pop-maailmalle, tuore laulaja-lauluntekijä ja kotimainen rokkijyrä. Arvionsa antavat Ylen Juha-Pekka Sillanpää, Susanna Vainiola ja Jyrki Koskenseppä. Äänestyksen tulos ja kommentit 1.

  • Kolme sointua riittää tangokuninkaillekin

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela

    Tangokuninkaat Jukka Hallikainen ja Marko Maunuksela ovat yhdistäneet voimansa duoksi, joka alkaa keikkailla yhdessä ja levyjäkin on tekeillä. Levylautakunnassa Marko ja Jukka saavat arvioitavakseen viikon uutudet. Tämän duon täydentää trioksi toimittaja Maija Salminen. Pisteet ja kommentteja 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua