Mira Pelo
Yle
Jenny ja läskimyytinmurtajat -yhteisössä on yli 30 000 jäsentä. Vaakakapinaa seuraa verkossa noin 24 000 ihmistä. Vertaistuen ja tsemppien määrä on valtava, armollisuuden ja hyväksynnän itseä ja omaa kehoa kohtaan löytäneiden ihmisten tunteet liikuttavan ihanaa luettavaa. Millainen vaikutus yhteisöllä on ollut ja miten suhtautuminen itseen on muuttunut? Seitsemän naista kertoo oman tarinansa.
Ida Schlizewski:
"Läskimyytinmurtajat ja Vaakakapina ovat ihan minun juttuja. Ne ovat vertaistukea ja armollisuuden lähde. Kun ympärillä on erinäköisiä ja -kokoisia ihmisiä, on oma kauneusihanteeni laajentunut mainoskuvaston kuvamateriaalista älyttömästi. Olen myös tajunnut, etten ole ajatuksieni kanssa yksin.
Laihdutin kymmenen vuotta sitten 30 kiloa ja sen jälkeen räpiköintini ruokasuhteen kanssa on jatkunut. Painontarkkailu oli jossain vaiheessa pakonomaista. Punnitsin kaiken kurkkuviipaleista lähtien ja laskin mansikkarasioiden kaloreita. Nyt olen huomannut, että sellainen on elämän tuhlausta. Vaikka olenkin aika tarkka syömisistäni, voin hyvällä mielellä maistaa kesän ensimmäisiä varhaisperunoita ja nauttia niistä.
Jätin vaa’alla käymisen ja ruokien punnitsemisen noin vuosi sitten. Nyt yritän löytää tasapainon syömiseeni: etten mittaisi enää ruokia, mutta en myöskään söisi liiaksi.
Toivon, että ihmiset ymmärtäisivät, ettei Läskimyytinmurtajissa ja Vaakakapinassa ihannoida epäterveellisyyttä tai kannusteta syömään munkkeja. Se on kaukana totuudesta. Itsensä rakastaminen ei kumoa sitä, etteikö itseään voisi myös kehittää ja muuttaa.
On ihmisiä, jotka eivät ole kymmeneen vuoteen kehdanneet mennä uimahalliin tai käyttää shortseja. He läkähtyvät kesäkuumalla hupparissaan, kun eivät uskalla vähentää vaatetta. Toivon, että tällaisia ihmiskohtaloita olisi Läskimyytinmurtajien ja Vaakakapinan jälkeen vähemmän."
Mia Kotola:
"Minulla on ollut aina hyvä itsetunto, mutta laihduttaminen on siitä huolimatta ollut koko ajan pinnalla oleva juttu. Olen ollut nuorena tosi laiha, mutta sitten elämä on tuonut mukanaan lisäkiloja. Milloin on ollut raskauskiloja, milloin häädieettiä ja viimeisimpänä selkäongelmien vuoksi noussut paino. Koko ajan on ollut läsnä se tunne, että apua, olen lihonut, pitäisi laihduttaa. Ja sitten Läskimyytinmurtajat ja Vaakapina tulivat kuin tilauksesta.
Tämä on se, missä haluan olla mukana ja minkä puolesta haluan puhua. Olen aina tukenut muita ja näen muissa ihmisissä kauneuden, huolimatta siitä, minkä kokoisia, näköisiä tai ikäisiä he ovat. Ylipäätään olen aina ollut todella tarkka, ettei ketään saa arvottaa sen perusteella, miltä hän näyttää, missä asuu tai kuinka paljon tienaa, mutta itseäni kohtaan olen ollut sitäkin ankarampi.
Tässä yhteisössä on hyvä harjoitella itsensä hyväksymistä. Olen huomannut, etten olekaan yksin ajatusteni ja kokemuksieni kanssa. Vertaistuen voima, vinkit ja tehtävät ammattilaisilta sekä yleinen keskustelu on ollut eheyttävää. Olen oppinut olemaan itselleni paljon armollisempi. Syyllisyyden kokeminen liikkumattomuudesta tai syömisistä on alkanut karista.
Vaikka välillä tuntuu, ettei tästä tule mitään ja huomaan lukevani verkkovalmennusten sisältöä, tiedän, ettei se ole minun tieni. Olen ne jo kokeillut, enkä ole saanut niistä mitään apua. Nopeaa tietä ei ole."
Mikä #lupanäkyä-teemaan liittyvä asia Vaakakapinan kapinajohtaja Jenny Lehtisellä on vielä työstön alla?
Henna Tanskanen:
"Kun hoikkavartaloiset kaverini ovat nipistelleet vatsanahkojaan ja vinkuneet että "hyi, kun mä oon läski", olen ottanut sen henkilökohtaisena loukkauksena. Olen nähnyt punaista, pidätellyt itkua ja puristanu sormiani nyrkkiin, sillä minä en ole ollu "normaalipainoinen" edes syntyessäni. Olen ollu aina se lihava. Mitä enemmän sitä on tapahtunut, sitä enemmän olen ollu vihainen - etusijassa itselleni. Jos nuo ovat tuollaisia, minä olen sitten ihan paska.
Kun en ollut tuijottanut vaakalukemaa enää kymmeneen vuoteen, aloin saada itseäni hyvinvoinnin tielle jokunen vuosi sitten. Harrastin vatsatanssia ja aloitin kuorolaulun. Nautin itsestäni ja olemisestani. Sitten jäin työttömäksi, tulin raskaaksi ja elämä heitti häränpyllyä. Lapsen synnyttyä luovutin täysin ja aloin ällötä peilikuvaani. Lihosin yhtäkkiä samaan painoon, missä olin lähtiessäni synnyttämään. Sitten masennuin aika pahasti. Pukeminen sai minut itkemään ja näin itsessäni vain sen “Jabba the Hut”-vartalon. Mitkään vaatteet eivät enää mahtuneet päälle enkä halunnut lähteä vaatekauppaan. Pelkäsin, etten löydä mitään mahtuvaa. Viimeinen niitti oli, kun kuorotunika tuntui rinnan kohdalta entistä tiukemmalta ja päästin suustani lauseen "Jos tää tulee mulle liian pieneksi, tapan itseni". Sitten tuli Jenny Lehtinen, joka sanoi, että minulla on oikeus olla olemassa ihan missä koossa tahansa ja yhtäkkiä pirusti ihmisiä, jotka tahtoi uskoa samoin.
Läskärit on auttanut minua tajuamaan, että kaikenkokoisilla on itsetunto-ongelmia. Kaikenkokoisilla voi olla syömiset pielessä ja vaakalukemat aiheuttaa hirveitä stressitiloja. Se peilin edessä itkevä, minun mielestäni hoikka ihminen, saattaa olla henkisesti vielä pahemmassa paikassa kuin minä. Olen pikkuhiljaa oppinu hyväksymään kaikki koot ongelmineen päivineen ja olen vähän iloisempi itsekin. Tai ainakin vihaan itseni vähän vähemmän.
Nyt minulla on tuhansittain vertaistukihenkilöitä. Luen päivittäin juttuja ihmisistä, jotka kokevat asioita samalla tavalla kuin minä. Kun ei ole yksin ongelmiensa kanssa, ei ärsytä läheskään niin paljon. Kun porukka tekee jatkuvasti omaan käyttäytymiseensä liittyviä oivalluksia, on se aivan mahtavaa! Olen oppinu kiinnittämään enemmän huomiota omaan käyttäytymiseeni ja tunnistanu typeriä ajatusmalleja. Olisi tosi hienoa, jos Läskimyytinmurtajat ja Vaakakapina antaisivat tätä samaa apua muillekin."
Emma Koivisto:
"Kun oma poikani kuoli kahdeksan vuotta sitten, olin masentunut ja suru oli valtava. Tunsin itseni ulkopuoliseksi omassa vartalossani, eikä minulla ollut hyvä olo. Kun elämä alkoi helpottaa ja pääsin eteenpäin, huomasin, että elän itseäni varten, en muita. Sitä kautta oma oloni alkoi paranemaan, paino lähti tippumaan ja jaksoin tehdä myös töitä sen eteen.
Kun paino oli pudonnut 40 kiloa ja olin normaalipainoinen, näin silti peilissäni edelleen lihavan Emman. Vasta parin vuoden aikana olen oppinut olemaan sinut itseni kanssa. Läskimyytinmurtajien ja Vaakakapinan vertaistuki on auttanut minua katsomaan itseäni suvaitsevaisemmin. Nykyään saatan miettiä, että minähän näytän pirun hyvältä. Minulla on hyvät jalat ja nätti hymy.
Sääli, että ulkonäkökeskeisyys on niin suurta. Vaikka en ole kotona koskaan ääneen puhunut laihduttamisesta ja oma painonpudotuksenikin oli laihduttamisen sijaan elämäntapojen muokkausta, siitä huolimatta oma 13-vuotias tyttöni miettii, paljon hän painaa ja painaako hän enemmän kuin luokkakaverit. Se on tosi ikävää.
Yritän kotona opettaa, että painolla ei ole mitään merkitystä ja kerron lapsilleni, miten kauniita he ovat. En halua kotona millään tavalla korostaa ulkonäön tärkeyttä. Haluan opettaa terveellisiä elämäntapoja siten, että syödään terveellisesti, riittävän paljon ja säännöllisesti, eikä herkkuja joka ruoalla. Ja että liikunta olisi osa arkea. Haluan lasteni oppivan tuntemaan olonsa hyväksi omassa vartalossaan ilman mitään turhia ulkonäköpaineita.
Elämä on nyt ja tässä, ei laihdutettujen kilojen jälkeen. Olkaa tyytyväisiä omaan vartaloonne sellaisenaan, älkää eläkö sitku-elämää."
Eve Mantu:
"Läskärit ja Vaakakapina ovat minulle henkilökohtainen intohimo. Yksi suuri oivallus, minkä olen viimeisen vuoden aikana oppinut, on ruokarytmi.
Syöminen ei ole ollut minulle koskaan vain syömistä. Aina siihen on liittynyt ajatus, syönkö liikaa tai onko tämä järkevää. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut ruokarytmiä, ei edes lapsuudenkodissani. Se oli minulle käsitteenä ihan uusi. Sitä olen nyt opetellut, eikä se todellakaan ole mitään helppoa. Koko ajan pitää olla hereillä. Jos kahtena päivänä viikosta olen syönyt aamupalan, lounaan, välipalan ja vielä illalla järkevästi, se on jo aika hyvin.
Olen ikilihoja ja ikilaihduttaja. Paino on mennyt ylös ja alas. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kiloja on tullut lisää kilo per vuosi. Syöminen on ollut minulle jännitteistä ihan sieltä 13 - 14 -vuotiaasta lähtien. Jotain mutkaa siihen on aina liittynyt.
Edelleenkin haluan terveyden kannalta keventyä muutaman kilon, mutta en minkään kuurin avulla. Olen sen tien kulkenut ja kilot ovat tulleet takaisin korkojen kera. Jos kiellän itseltäni jotain, sitä ankarammin sitä haluan ja himoitsen. Ei siis enää mitään kuuria tai paniikkia.
Kuurit ja tempoilu ei kannata, eikä itsekuri ole se, millä näitä asioita tehdään. Itsensä piiskaaminen on väärä tie. Sillä, että ajattelee olevansa niin huono ihminen, että on pakko muuttua, ei voita mitään. Tärkeintä on opetella pitämään huolta itestään ja arvostaa itseään. Siitä lähdetään liikkeelle. Muutokset, mitkä tulevat sen myötä, ovat sivutuote.
Läskimyytinmurtajien ja Vaakakapinan yhteisö on ihana. Siellä itsensä arvostamista opetellaan yhdessä. Kaikki sitä hakevat ja toisillemme toistamme, että olet arvokas. Vielä minä en ole oppinut itseäni rakastamaan, mutta olen sillä tiellä. Olen tajunnut, että haluan nauttia elämästä ja tehdä itselleni hyvä asioita."
Anna Rinta-Jyllilä:
"Pidän itseäni kehopositiivisuusaktivistina, ja nyt olen löytänyt isomman porukan, joka haluaa ajaa samoja asioita.
Jojoilin painoni kanssa todella pitkään. Sitten kyllästyin siihen ja päätin lopettaa laihduttamisen. Ajattelin, että pitää olla muita keinoja huolehtia terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Päätökseni seurauksena olen voinut henkisesti ja fyysisesti paljon paremmin, myös lihomiseni loppui.
Kun lopetin laihduttamisen, innostuin treenaamisesta. Oli suuri oivallus tajuta, että voin treenata, vaikka en haluaisi laihtua grammaakaan. Nyt treenaaminen on ollut tauolla ja aikani menee pienten poikieni kanssa. Kun kuopukseni syntyi 2016, Läskimyytinmurtajat tuli elämääni kuin tilauksesta. Olen oppinut paljon uutta ja uusia termejä, kuten nälkävelka. Olen tajunnut vieläkin selkeämmin, että kituuttaminen vie vain ojasta allikkoon. Olen opetellut kohtuutta ja tietoista syömistä.
Voin tällä hetkellä kokonaisvaltaisesti paljon paremmin kuin aikoihin. Haluaisin, että ihmiset unohtaisivat kilo- ja kalorikeskeisyyden, ja kuuriajattelun. Fokuksen pitäisi olla elintavoissa, eikä läskissä."
Saga Raippalinna:
"Läskimyytinmurtajat oli ryhmä, johon liityin sen suuremmin asiaa miettimättä. Etsin tuolloin paljon vertaistukiryhmiä muun muassa syömisen ja elämänhallinnan parantamisen nimissä. Ajan mittaan olen löytänyt itseni kehopositiivisuusliikkeen syövereistä, osittain olen siihen kasvanut kiinni ja osittain se vahvistaa jo olemassa ollutta ajattelua.
Se, mitä läskäreistä olen saanut, on paljon enemmän kuin tapa suhtautua makkaroihini. Olen saanut itsevarmuutta, itserakkautta, mielen rentoutumista ja suuntaa elämälleni. Minusta on kehkeytymässä läskärihenkeen kehopositiivisuussoturi ja mikäs sen parempaa, kun sitä saa tehdä kaltaisessaan seurassa.
Olen huomannut itsessäni eheytymistä ja rohkaistumista. Prioriteettini ovat alkaneet siirtyä ja ajatteluni keskittyy ensisijaisesti siihen, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu, ei niinkään ympärystässäni. Olen myös löytänyt itsestäni suuren tarpeen auttaa muita etsijöitä, antaa ääni rumille ja rikkinäisille tunteille sekä kokemuksille, joista on hankalaa ja epämukavaa puhua.
Levollisuutta. Armeliaisuutta. Kunnioitusta ja arvoa. Ei niinkään ensisijaisesti muiden silmissä vaan omissa, haluaisin että ne pieneen nykeröön käpertyneet ihmiset saisivat itseltään luvan tulla esiin piilostaan, kokisivat maailman turvalliseksi elää ja tarkoitusta omassa olemassaolossaan. Haluaisin, että ryhmä levittäisi tätä sallivaa ilmapiiriä myös lähipiirinsä ihmisiin ja tekisi ylipainosta taas näkyvää siinä määrin, että ihmisten elämään mahtuisi enemmänkin kuin kilomäärät ja niiden murehtiminen. Että maailma täyttyisi onnellisista, terveistä ihmisistä.
Jokin aika sitten jotakin muuttui ja aloin saada kiinni siitä, että hyväksyn omat vikani. Ajattelin kaikkea täydellisyyteen pyrkimistä ja epäonnisena kohellettuja asioita ja ymmärsin, että jos en kykene olemaan täydellinen, on minun hyväksyttävä olevani epätäydellinen. Kun hyväksyin virheet itsessäni, aloin saavuttamaan asioita ja onnistumaan pyrkimyksissäni. Ymmärsin, että juuri epäonnistuminen on luovuutta, ei täydellisyyden hallinta.
Keho on vain väline, on korkea aika kiinnostua enemmän omasta hyvinvoinnistani kuin kulkuvälineeni esteettisistä piirteistä."
