Pietari Kylmälä
Yle
Olen nyt tarkastellut Suomen satavuotisjuhlia tietyllä tavalla aitiopaikalta viimeisen vuoden ajan toimittajana Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa ja oloni on toiveikas. Tämä Suomi100-juhlinta tuntuu nimittäin sopivan keveältä ja ilahduttavan tyhjältä, aivan kuten nationalismin jälkeiseen maailmaan kuuluukin.
Tämä on esseesarjani sisäänpäin tussahtava loppuhuipennus, jossa nostetaan vihdoin kissa pöydälle. Se sanoo miau, hyvä Suomi!
Kuuntele podcast
Suomen satavuotisjuhlallisuudet ovat osoittaneet kuinka hajallaan Suomi on. En halua osallistua tämän asian voivotteluun, sillä hajaannus on oikeastaan hyvä asia ja näyttää lopulta sen, että 1900-luvun nationalismista kekkosineen, ajopuuteorioineen ja kansakunnan linjoineen vähitellen toivutaan. Vuonna 2017 Suomi alkaa vihdoin vapautua pakostaan ja pakkomielteestään olla “Suomi”.
Suomesta on tullut suomioletettu, eli hahmo, joka on vihdoin ymmärtänyt, ettei sen identiteetti ole fiksattu. Onko näin ollut aina? Ehkä, mutta #Suomi100 on sen ajankohtainen symboli.
Suomen hajallaanolosta todistavat poeettisesti kolme vuoden mittaan ilmestynyttä kirjaa. Jörn Donnerin SuomiFinland©, Jyrki Lehtolan Suomi 100 ja Petri Tammisen Suomen historia kertovat kaikki fragmentaariseen tyyliin siitä, mitä Suomi todella on.
Näiden kolmen teoksen perusteella voi hyvin väittää, että Suomen poeettinen muoto vuonna 2017 on fragmentti. Kaikki kolme teosta koostuvat kukin omalla tavallaan pienistä pätkistä ja huomioista siitä, millaiseksi Suomi on tullut. Donnerin, Lehtolan ja Tammisen teoksissa historia ja nykyhetki koostuvat yksittäisistä analyyseista ja havainnoista, jotka yhdessä muodostavat eräänlaisen suomalaisuuden mood boardin.
Sodan kokenut sukupolvi halusi unohtaa traumansa ja rakentaa tulevaisuuttaan uudelta pohjalta.
Äitini muistelee joskus puoliahdistuneena lapsuuttaan 50- ja 60-lukujen sovinnaisessa Suomessa. Hän jaksaa kuitenkin aina muistuttaa lapsuutensa Suomen syvästä optimismista, joka jatkui lähes keskeytyksettä läpi 60- ja 70-lukujen modernien aikojen. Maata rakennettiin, resursseja otettiin käyttöön ja demokratiaa laajennettiin, eikä kenellekään tullut mieleen kyseenalaistaa historian suuntaa: se meni eteenpäin.
Petri Tammisen Suomen historia on kokoelma oikeiden ihmisten muistoja ja anekdootteja Suomen itsenäisyyden varrelta. Kirja koostuu lyhyistä kertomuksista itsenäisen Suomen eri vuosilta. Vuotta 1950 muistellaan aikana jolloin ei ”ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta”. Kirjan nimetön muistelija sanoo, ettei puhuttu mistään sisäisestä henkisyydestä (“ainakaan meidän kylällä”), vaan kaikki oli niin kuin näytti.
Nykyään kaikessa on muistelijan mukaan ”tasoja”. Ennen ”mennä pöhkötettiin”, muistelija jatkaa. Myös äitini muistoihin 50-lukuun liittyy turhia murehtimaton eteenpäin menemisen tunne. Sodan kokenut sukupolvi halusi unohtaa traumansa ja rakentaa tulevaisuuttaan uudelta pohjalta.
Nyt vuonna 2017 liike on pysähtynyt. Petri Tammisen kirjassa vuosi 2017 on lähinnä muistelemiseen varattu staattinen ja turvallinen tila. Vuosi 2017 ja #Suomi100 merkitsevät tilinpäätöstä.
Siinä missä Petri Tammiselle vuosi 2017 on hienovaraisen muistamisen perusta, Jyrki Lehtolalle se on hienovaraisen tai vaihtoehtoisesti karkean vittuilun hetki. Lehtolan pisteliäs tyyli on kaikkein tutuin hänen iltapäivälehtikolumniensa lukijoille. Suomi 100 on kokoelma tuttuja pakinan- ja kolumninpätkiä, jotka imitoivat sarkasmin keinoin kaikkien tunnistamia Suomi-kliseitä ja suomalaisia.
Jyrki Lehtolan ”Suomi” on sellaisen pilkkaavan hiekkalaatikkomatkimisen kohde, jonka kaikki muistavat lapsuudestaan. Jokainen maininta Suomen satavuotisjuhlista on Lehtolan kirjassa varustettu “wuhuu!” -huudahduksella, jonka toistuvuus on yhtä väsyttävää kuin Suomi100-juhlien pituus. Huudahduksen uuvuttavuus johtuu siitä, että se tapahtuu koko ajan tässä ja nyt.
Jyrki Lehtolan nykyhetkeä on helppo imitoida, vaikka tähän tapaan:
Jyrki hei, Suomen historia on kuin se sun itkevää ja räkää valuva pikkuveli lapsuuden hiekkalaatikolla, se jolle sä et osannut sanoa mitään muuta kuin “yhyy yhyy”, vaikka oikeesti sua itseäskin itketti. Sä verhosit Jyrki sun surun sellaseen sarkastiseen matkimiseen, ja sä toivoit ettei sun oma itku olis kuulunut sieltä alta. Sun pikkuveljen olis pitänyt sanoa sulle sillon ja sen pitäis sanoa sulle nyt, että älä vittu jaksa Jyrki, kyllä sun nyyhkytys kuuluu.
Lehtolan Suomi 100 on ikuisen nykyhetken kirjallisuutta. Preesens on kolumnistin aikamuoto. Kolumnisti ei muistele, vaan ilveilee historialle, matkii sen kliseisyyttä ja hyppää asiasta toiseen. Ikuisen nykyhetken irvailijana Jyrki Lehtolan Suomi 100 on paras lahja itsenäiselle Suomelle, eräänlainen nykyhetken monumentti.
Eteenpäin menon tunne on vuonna 2017 laantunut ja suurimmat Suomeen liittyvät uutuudentunteet liittyvät menneisyyteen.
Vaikka Petri Tammisen ja Jyrki Lehtolan teokset ovat tunnelmaltaan ja tyyliltään lähestulkoon vastakkaisia, niiden fragmentaariseen tyyliin liittyy jotain samaa. Vuonna 2017 ei nimittäin voi kirjoittaa alusta loppuun yhtenäistä kertomusta Suomesta. Suomi on kasvanut tämän vaiheen yli ja malttaa hyvin mielin olla hajanainen ja pysähdyksissä.
Eteenpäin menon tunne on vuonna 2017 laantunut ja suurimmat Suomeen liittyvät uutuudentunteet liittyvät menneisyyteen.
Petri Tammisen Suomen historia päättyy hienoon kuvaan siitä, kuinka langattoman reitittimen asentaminen saa kertojan kaivelemaan satavuotiaan talon välipohjan eristeitä. Kertoja hypistelee pieniä lastuja, ”kuin ihan juuri pikkuruisella puukolla veistettyjä”. Historian lastu säilyy tuoreena, kun sen tarkastelemiseen käytetään tarpeeksi energiaa.
Ei ole varmaa onko Suomi pieni lintu, joka syö madon, vai mato joka tulee syödyksi, vai kärpänen joka ehkä pääsee hyökkäystä pakoon.
Jörn Donnerin pitkä essee SuomiFinland© on oikeastaan kertomus vanhenemisesta ja periksiantamisesta. SuomiFinland© on jaaritteleva ja hajanainen pieni kirja; taas kokoelma anekdootteja kirjoittajan elämästä, hänen sairauksiaan ja pieniä poliittisia analyyseja. Analyysi Suomen historiasta liudentuu osaksi Donnerin omaa elämää, jota hän kirjoittaa auki kruununhakalaisessa asunnossaan.
Eräässä kappaleessa Donner pohtii, että Suomessa on varmaan kaikista maista eniten liputuspäiviä. “Kalvakka ristilippu liehuu salossa mitä järjettömimpien tilaisuuksien kunniaksi”, Donner kirjoittaa ja lisää, että “joskus minua hävettää olla tämän maan kansalainen”.
Jörn Donnerin SuomiFinland©-teoksen motto on, että “Suomi on pieni lintu, mato tai kärpänen maailman myrskyissä”. Tämä “tai” on tärkeä. Ei ole varmaa onko Suomi pieni lintu, joka syö madon, vai mato joka tulee syödyksi, vai kärpänen joka ehkä pääsee hyökkäystä pakoon. Donnerille Suomi on sattumanvarainen paikka, johon ihminen on sattunut syntymään. Ei muuta.
Minulle tulee sellainen tunne, kuin Donnerille Suomi itsessään on eräänlainen fragmentti: sattumanvarainen katkelma Euroopan pohjoisreunalla, jonkinlainen erehdyksen ja onnenkantamoisen yhdistelmä. Sen itsenäisyyden juhliminen tapahtuu kuin ohimennen, johtaa jaaritteluun ja selittämättömään riidanhaastamiseen kavereiden kanssa.
SuomiFinland© purkaa sellaisen Suomen myyttejä, jonka myytit on oikeastaan jo purettu. Kekkonen on kuollut, Mannerheim haudattu, Suomen luonto näyttää suurin piirtein samalta kuin Ruotsin, eikä Natoon liittymisestäkään oikein tule mitään (”ei nyt eikä myöhemmin”). Näin 60-luvulta tuoksuva radikaali ajattelu (ja Suomen satavuotisjuhlinta siinä sivussa) muuttuu melankoliseksi ja haaleaksi.
Minä henkilökohtaisesti toivon, että #Suomi100 ei lopu koskaan. Tämä on ollut hyvää aikaa.
Niin erilaisia kuin keskenään ovatkin, yhdessä Donner, Lehtola ja Tamminen kykenevät fragmentaarisuuksiensa kautta purkamaan Suomen identiteettiin liittyviä jatkuvuuksia. Historia on päättynyt (taas) ja Suomi on pysähtynyt ikuiseen nykyhetkeen.
Minä henkilökohtaisesti toivon, että #Suomi100 ei lopu koskaan. Tämä on ollut hyvää aikaa. Oma pätkätyöläisyyteni on lähestynyt niin paljon vakituista työsuhdetta kuin mahdollista. Minulle #Suomi100 tarkoittaa sitä, että vuoden aikana minulla on ollut neljä työsopimusta samaan työhön. Se on jatkuva ilmassa roikkuva nykyhetki, josta selviytyminen on synonyymi elämässä menestymiselle.
Suomesta on tullut niin kypsä, ettei sen tarvitse enää tukeutua suureen kertomukseen omasta historiastaan. Aivan hyvin riittää se, että ravintolapäivänä joku myy kadunkulmassa Suomen itsenäisyyttä juhlistavia fajitaksia ja Alkon edessä joku toinen tarjoaa pöllimänsä Suomi100-valkkarit ohikulkijoille Daruden Sandstormin soidessa puhelimen kaiuttimesta.
Seuraavana päivänä krapula on kohtuullinen, aurinko paistaa, eikä sote-ratkaisua ole vieläkään tehty.
