Hyppää pääsisältöön

Riina Katajavuori: Samassa maailmassa

Kolumnistikuva
Kolumnistikuva Kuva: Erik Vierkens Riina Katajavuori

Olin kerran esiintymässä Skotlannissa Edinburghin festivaaleilla. Ennen runokeikkaani suomalainen toimittaja otti yhteyttä, hän oli paikan päällä ja halusi tehdä juttua. Mainitsin asiasta skotlantilaiselle ystävälleni, joka kohotteli kulmakarvojaan. Jos suomalainen toimittaja on tullut Skotlantiin asti, niin miksi hän haluaa suomalaisen lukijakunnan iloksi haastatella Edinburghin festivaalien runsaasta esiintyjäkaartista juuri suomalaisrunoilijaa?

Niinpä. Jokavuotinen Edinburghin festivaali pursuaa teatteria, tanssia, musiikkia, kirjallisuutta, brittiläisiä ja ulkomaisia esityksiä. Paljon raportoitavaa siis olisi.

Reissustani on jo vuosia, mutta asia palautuu usein mieleeni. Ymmärrän skottiystävääni, mutta ymmärrän myös suomalaistoimittajaa. Olemme nuori, vähäinen kansa, viiden miljoonan ihmisen kielialueen edustajia. Suomalaisen vaatimatonkin menestys ulkomailla on meille joka kerta ihme. Suomi mainittu! Väitän, että sellaista ei voi ison maan kansalainen tajuta.

Suurilla kielialueilla, henkisesti tai fyysisesti tilaavievissä maissa matkustaessani olen pohtinut, millaista olisi olla suuren maan tai vaikkapa entisen siirtomaavallan kansalainen. Venäläinen, britti, pohjoisamerikkalainen. Puhuisinko kovemmalla äänellä? Olisinko jotenkin itsestäänselvemmin jotakin?

Kun Pariisissa monikielisessä seurueessa kyselimme ravintolassa toisiltamme, minkämaalaisesta ruuasta eniten pidimme, ainoastaan ranskalainen vastasi itsestäänselvästi: ranskalaisesta keittiöstä! Minä olin täysin sujuvasti unohtanut rakkaan poronkäristyksen, perunamuussin ja puolukkasurvoksen.

Lahden kirjailijakokouksessa, jonka teemana oli ”Samassa maailmassa”, vieraili tänä kesänä vironvenäläinen kirjailija Andrei Ivanov. Alustuksessaan hän puhui pakolaiskriisistä ja moraalisista arvoista ja pohdiskeli Euroopan ja koko maapallon suurta kuvaa tähän tapaan: ”Ehkäpä meidän on vain hyväksyttävä, että olemme ajelehtimassa kohti maailmaa ilman kansallisia tai etnisiä eroja”.

Andrei Ivanov itse on kävelevä esimerkki siitä, etteivät sen enempää äidinkieli kuin synnyinmaakaan ole pystyneet tyhjentävästi määrittelemään häntä. Ivanov kuvailee itseään näin: ”Huonosti menestyvä kirjoittelija vailla työtä ja kotimaata, syntyisin Virosta, juuret venäläisen työväenluokkaiset, neuvostoliittolainen koulutus, lapsuus raa’an poliisi-isän ja levottomuuttaan kotoa karanneen vainoharhaisen työnarkomaaniäidin varjossa.”

Suurilla kielialueilla, henkisesti tai fyysisesti tilaavievissä maissa matkustaessani olen pohtinut, millaista olisi olla suuren maan tai vaikkapa entisen siirtomaavallan kansalainen. Venäläinen, britti, pohjoisamerikkalainen. Puhuisinko kovemmalla äänellä? Olisinko jotenkin itsestäänselvemmin jotakin?

Aikuisiällä Andrei Ivanov on asunut Tanskassa Punaisen Ristin pakolaisleirillä. Näistä kokemuksista syntyi esikoisromaani Hanumanin matka Lollandiin. Lisäksi hän on asunut Ruotsissa ja matkustellut runsaasti mm. Ranskassa. ”Olen ihan eri ihminen, kun puhun ranskaa”, hän totesi.

Andrei Ivanovin teokset ovat menestyneet Virossa hyvin - viroksi. Vuoteen 1939 sijoittuva Harbinin yöperhoset voitti useita kirjallisuuspalkintoja. Venäjälläkin Ivanovia arvostetaan. Hänen teoksensa ovat olleet kahdesti Russian Booker shortlistilla. Omiensa eli vironvenäläisten keskuudessa Ivanov ei sen sijaan ole herättänyt sanottavampaa kiinnostusta.

Ivanov kirjoittaa jättimäisen kielialueen kielellä mutta asuu alle puolentoista miljoonan ihmisen piskuisessa Virossa. Millainen identiteetti hänellä mahtaa olla?

Muukalaispassilla liikkuva Ivanov ei innostu maiden rajoista, määritelmistä tai kansallisuuksista. Hän seuraa pohjoismaisia lehtiä ja viihtyy monessa maassa yhtä aikaa. Keskisuomalaisen haastattelussa Andrei Ivanov toteaa: ”Minusta on mukavampi asua monikielisessä ja monikulttuurisessa ympäristössä, toinen jalkani on koko ajan jossain muualla.” (KSML 17.6.2017)

Lahden kirjailijakokouksen alustuksessaan Ivanov puhuu laveasti maapallosta planeettana, jolla pitäisi olla tilaa kaikille. Koska hän on asunut pakolaisleirillä, häneltä on toistuvasti haastatteluissa tivattu Euroopan pakolaiskriisistä. ”Ikään kuin olisin lääkäri”, Ivanov toteaa kuivasti.

Nyt tuntuu monien mielestä olevan paljon ihmisiä väärissä paikoissa. Mutta ehkä ihmisille ei olekaan yhtä ainoaa oikeaa paikkaa? Tai yhtä ainoaa oikeaa Eurooppaa?

”Meidän on tehtävä moraalisia päätöksiä ja kamppailtava paremman maailman rakentamiseksi kaikille”, summaa Ivanov, ja lisää varmemmaksi vakuudeksi: ”Olen varma, että lapsemme eivät moiti meitä yrittämisestä. Ehkäpä siitä tulee ainoa asia, josta meidät muistetaan.”

Riina Katajavuori
Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Virolainen muusikko Raul Saaremets muistelee karua neuvostoaikaa: “Oikeus musiikkiin riistettiin minulta”

    Melodija-levy-yhtiö päätti mitä Virossa kuunneltiin.

    Neuvostoliitossa musiikkia tuotettiin vain valtiovallan tarkan kontrollin alla. Vuonna 1964 perustettiin kulttuuriministeriön alainen Melodija, joka oli maan ainoa levy-yhtiö lähes 30 vuotta. Sen alaisuudessa toimi käytännössä koko musiikkiteollisuus: levytysstudiot, levyjen valmistus ja jakelu, levykaupat sekä promootio.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 5: Ensimmäinen kosketus

    Jonni Roos tekee ensimmmäiset sahaukset ja höyläykset.

    Puutavaraa hankittuani, aihioita katseltuani ja luettuani kitaranrakennusta koskevia kirjoja koitti vihdoin sitten se odotettu päivä, jolloin astuin ensi kertaa Omnian Nikkariverstaan ovesta sisään.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 6: Parhaat mahdolliset neuvot

    Jonni Roos saa neuvoja kitaranrakentamiseen Kari Niemiseltä.

    Koska olen aloittelija, tarvitsen parhaat mahdolliset neuvot. Kitaranrakentaja Kari Nieminen tekee Versoul-tuotemerkillä kitaroita maailman huipulle. Mm. Rolling Stonesin Ronnie Woodilla ja ZZ Topin Billy Gibbonsilla on useita Niemisen rakentamia kitaroita. Kari koputtelee tuomaani ruusupuuotelaudan aihiota, ja kuuntelee. Helähdys on soiva ja se soi melko korkealta.

  • Kitaranrakennusblogi, osa 4: Puutavarakaupassa

    Jonni Roos menee ihan oikeaan puutavaramyymälään.

    Kerroin aikaisemmassa blogauksessani, että ostin kitaran rungon valmiiksi höylättynä ja liimattuna lankunpalana, ja sain vielä lisäksi kolme pitkälle tehtyä runkoaihiota kaupan päälle. Stratocaster- ja telecaster -tyyppiset kitarat tehdään usein lepästä, ja ostamani lankku on kotimaista tervaleppää. Kaulaan tarvitaan kuitenkin kovempaa ja jäykempää puuta, ja näissä kitaroissa tyypillinen kaulapuu on vaahtera.