Hyppää pääsisältöön

Tytti Shemeikka: "Sisäinen jumalatar löytyy ilman karvanpoistohöylää."

Toimittaja Tytti Shemeikka poseeraa Tytillä on asiaa -kolumnikuvassa
Toimittaja Tytti Shemeikka poseeraa Tytillä on asiaa -kolumnikuvassa Kuva: Markku Nurminen tytti shemeikka

Vaakakapinan toimittaja Tytti Shemeikka on ollut koko kesän poistamatta karvojaan. Mitä hänelle jäi ihmiskokeesta käteen?

Kesäkuun alussa käynnistin ihmiskokeen ja uhosin olla sheivaamatta, nyppimättä ja vahaamatta koko kesän. Aloitin ihmiskokeen, koska kyllästyin siihen karvattoman naisen muottiin, johon mainosmaailma yrittää minua tunkea. Eräskin karvanpoistohöyläbrändi on jo vuosia kertonut mainoksissaan, kuinka jokainen nainen löytää sisäisen jumalattarensa kunhan sääret ovat ensin silkkiset.

Karvojen kasvun startista on kulunut nyt 54 päivää ja on aika summata neljä isointa oivallusta, jotka ihmiskokesta sain.

1. Kukaan ei kiinnitä huomiota aiempaa runsaampaan karvoitukseeni

Toimittajan polvikarvat.
Toimittajan polvikarvat. Kuva: Tero Salenius

Kesäkuun alussa kauhistelin sitä, miten muut ihmiset suhtautuvat “rehottaviin kainaloihini ja tummakarvaisiin sääriini”. Noh, muiden ihmisten reaktioista ei saisi kirjoitettua menestysnovellia saati ohjattua bestseller-elokuvaa, koska oikestaan kukaan ei ole kommentoinut karvojani millään tavalla.

Lähipiirini ihmiset ovat ainoita, joiden kanssa olen asiasta keskustellut. Tämäkin on tapahtunut vain sen takia, että lähimmäiseni ovat tietäneet ihmiskokeestani ja halunneet tietää, miten se on sujunut.

54 päivää karvojen kasvattamisen jälkeen tuntuu hassulta, että olen pelännyt etenkin tummakarvaisia sääriä: pohjoismaalainen hipiäni on niin kalpea, että sitä verhoava karvoituskin on pääosin väritöntä ja huomaamatonta.

2. Ainoa, joka kiinnittää huomion kulmakarvoihin, on kosmetologi.

Lähikuva toimittajan kasvoista ja silmästä.
Lähikuva toimittajan kasvoista ja silmästä. Kuva: Tero Salenius

Okei, lähipiirini lisäksi kohtasin yhden ihmisen, joka kiinnitti huomiota karvoihini - kosmetologin. Kävin kesäkuussa kasvohoidossa, jonka yhteydessä kosmetologi nyppi kulmakarvani.

Kun makasin hoitopöydällä ja kosmetologi lähestyi pinsettien kanssa kulmakarvojani, en hennonnut sanoa ei. Kulmakarvojen nyppimättä jättäminen on ollut ihmiskokeessa minulle kaikkein vaikeinta, joten olin salaisesti onnellinen siitä, että sain kulmani “minttiin”.

Mutta jälleen kerran, toisin kuin oletin: kukaan muu kuin kosmetologi ei ole kommentoinut kulmakarvojani sanallakaan.

3. Hiki ei haise sen erikoisemmalta kuin aiemmin.

Toimittajan kainalokarvat lähikuvassa.
Toimittajan kainalokarvat lähikuvassa. Kuva: Tero Salenius

Kun aloitin karvankasvuprojektin, minua varoiteltiin kainaloihini karvoituksen takia jäävästä pistävästä hienhajusta. Odotin kauhunsekaisin fiiliksin sitä hetkeä, jolloin alan haista niin kauhealta, että kanssaihmiset häiriintyvät.

Olen hautonut kainaloitani polyesteripaidassa paahtavassa auringossa ja hikoillut kuntosalilla, enkä siltikään ole huomannut hienhajun muuttuneen.

Joko olen niin tottunut omaan hienhajuuni, etten huomaa löyhkääväni tai sitten kainalokarvojen kasvu ei lisää hienhajua.

4. Karvoitukseni ei estä minua tekemästä asioita!

TOimittaja näyttää kameralle kainalokarvojaan.
TOimittaja näyttää kameralle kainalokarvojaan. Kuva: Tero Salenius

En missään vaiheessa ajatellut ihmiskokeen myötä muuttuvani ihmisenä, mutta ajattelin kasvavan karvoitukseni rajoittavan tekemisiäni. Pohdin, että en varmaankaan kehtaa mennä rannalle säärikarvojeni kanssa saati käyttää hihattomia paitoja, ettei kukaan vain kiinnittäisi huomiota kainalokarvoihini.

Toisin kävi.

Kasvavat karvani eivät ole lukinneet minua neljän seinän sisälle tai estäneet minua hulluttelemasta kesällä. Olen käynyt rannalla, tanssinut sateessa kädet kohti taivasta kainalokarvat rehottaen, juhlinut ikimuistoisia syntymäpäiväjuhlia kesämekossa ja pussaillut musiikkivideon kuvauksissa. Eikä missään näistä tapahtumista kukaan kommentoinut karvojani.

Etenkin musiikkivideon kuvaukset jännittivät minua paljon. Jouduin pyörimään alusvaatteisillani puolisoni kanssa valkoisissa lakanoissa pussailemassa, ja olin ihan varma, että videon ohjaaja kommentoi kainalokarvojani. Yritin oikein tarkoituksella nostaa käsiäni niin, että karvat varmasti näkyisivät kameralle. Ulkonäköäni ei kommentoitu mitenkään, ainoastaan pussailuamme kehuttiin ihanan näköiseksi. Tunsin itseni jumalattareksi!

Nyt koittaa mielenkiintoinen hetki ihmiskokeeni suhteen, kun karvankasvatusprojektini on ohi. Olen tilanteessa, jossa saan valita jatkanko karvaista elämää vai kaivanko höylät ja vahaliuskat esiin. Toisaalta olisi kiva suunnata kesälomamatkalle silkkisin säärin ja silein kainaloin, mutta toisaalta olen oppinut pitämään karvoistani. Etenkin kainalokarvani ovat mielestäni söpöt.

En ole vielä päättänyt mitä teen, mutta yksi asia on varma: Vaikka karvanpoistohöylämainokset muuta väittävät, karvaisenakin voi löytää sisäisen jumalattarensa.

Uusimmat sisällöt - Vaakakapina