Hyppää pääsisältöön

Kiinan kulttuurivallankumous

Hollantilainen Frank Dikötter julkaisi keväällä 2016 merkittävän kirjan nimeltä The Cultural Revolution – A People's History 1962-1976 eli Kulttuurivallankumous – Kansan historia 1962-1976. Dikötter toimii nykyisin Honkongin yliopiston Kiinan modernin historian professorina. Sitä ennen hän hoiti sama virkaa Lontoon yliopistossa. Dikötter on yksi merkittävimmistä Kiinan nykyhistorian tutkijoista.

Kirjassaan Dikötter aloittaa kulttuurivallankumouksen kuvauksen ja analyysin jo vuodesta 1962, jolloin Mao Zedongin lanseeraama katastrofaalinen Suuri harppaus päättyi. Suuren harppauksen utopistinen idea oli kollektivisoida maa ja nostaa se lyhyessä ajassa maailman johtavien teollisuusmaiden joukkoon. Pakkokeinoin toteutettu kollektivisointi johti ojasta allikkoon: noin 45 miljoonaa kiinalaista kuoli nälkään ja väkivaltaan. Suurin osa heistä talonpoikia. Mao menetti osan uskottavuudestaan tämän murhenäytelmän seurauksena.

Virallisesti kulttuurivallankumous alkoi kuitenkin vasta vuonna 1966 ja kesti kymmenen vuotta, vuoteen 1976 saakka.

Mao joutui luopumaan presidentinvirasta maan kakkosmiehen Liu Shaoqin hyväksi jo vuonna 1959, Suuren harppauksen vielä kestäessä. Toki Mao oli edelleen Kiinan kommunistisen puoluen puheenjohtaja ja puhemies. Se oli maan tärkein virka.

Mutta Maoon kohdistunut kritiikki ja arvonalennus otti koville. Hän ei ollut tottunut olemaan kritisoitavana. Sitä paitsi hän oli tunnetusti pitkävihainen diktaattori. Hän likvidoi kulttuurivallankumouksen kestäessä lähes kaikki häntä avoimesti kritisoineet kollegansa. Presidentti Liu Shaoqi sai Maon käskystä kuolla vankilassa Kaifengin kaupungissa vailla asianmukaista lääkehoitoa vuonna 1969.

Koko maan sekoittanut kulttuurivallankumous oli Mao vastaus tilanteessa, jossa hän koki asemansa uhatuksi.Oikeastaan kulttuurivallankumous alkoi vähitellen jo vuonna 1965, mutta tapahtumat lähtivät todella liikkeelle vasta touko-kesäkuussa vuonna 1966. Tarkoituksena oli puhdistaa koko hallintokoneisto ns. revisionisteista, kapitalistisen tien kulkijoista ja vastavallankumouksellisista. Tai siis Maon vastustajista.

Dikötter kirjoittaa:

”Kesäkuun 1. päivänä vuonna 1966 kapinaan yllyttävässä Kansan päivälehden pääkirjoituksessa kehotettiin lukijoita 'Lakaisemaan tieltään kaikki hirviöt ja demonit'. Tämä oli kulttuurivallankumouksen ensilaukaus, jossa kehotettiin kansalaisia tuomitsemaan porvariston edustajat, jotka pyrkivät pettämään, huijaamaan ja lamauttamaan työtätekevät ihmiset lujittaakseen taantumuksellista valtaansa. Pian kävi myös selväksi, että maan neljä huippujohtajaa oli vangittu, ja heitä syytettiin puhemies Maoa vastaan vehkeilystä. Vastavallankumoukselliset olivat luikerrelleet kommunistiseen puolueeseen, hallitukseen ja armeijaan ja he yrittivät johtaa maan kohti kapitalismia.”

Mao kääntyisi varmasti haudassaan, jos hän tietäisi mihin suuntaan Kiinaa on hänen kuolemansa jälkeen johdettu. Mao kuoli vuonna 1976, jolloin myös kulttuurivallankumous loppui. Kiina on nykyisin markkinatalousmaa, jota johdetaan diktatoorisesti Kiinan kommunistisen puolueen ankaralla kädellä. Oikeasti Kiina on nykyisin oikeistodiktatuuri, kommunistisesta tai sosialistisesta ideologiasta ei ole pitkään aikaan ollut jäljellä enää oikeastaan mitään.

Koulut ja yliopistot suljettiin kesällä 1966. Yliopistot avattiin uudestaan vuosina 1970-72. Peruskoulut hieman aiemmin. Silti lukutaitoisuus koululaisten keskuudessa romahti rajusti, joillakin alueilla vain 50 prosenttia koululaisista osasi lukea vain joten kuten.

Punakaarteiksi ryhmittyneitä opiskelijoita rohkaistiin Maon toimesta hyökkäämään väkivaltaisesti entisiä ”porvarillisia” opettajiaan vastaan. Heitä kehotettiin myös ilmiantamaan revisionistisia vanhempiaan. Koko maan laajuinen väkivallan aalto, mielivalta ja vandalismi sai alkunsa. Tätä kaaosmaista ajanjaksoa kesti noin puolitoista vuotta. Ihmisiä kidutettiin ja tapettiin mielivaltaisesti kapitalistisen tien kulkijoina tai vastavallankumouksellisina. Ihmisten koteihin tunkeuduttioin väkivalloin, heitä pahoinpideltiin ja myös tapettiin. Juuri kukaan ei joutunut vastuuseen raakalaismaisista teoistaan. Maaseudulla hyökkäyksen kohteena olivat ennen muuta entiset maanomistajat ja rikkaat talonpojat. Lynkkaukset olivat arkipäivää, kun toverituomioistuimet tekivät päätöksiään. Usein maksettiin myös vanhoja kalavelkoja – eli nirri pois.

Syyt mukilointeihin, rampauttamisiin tai murhiin saattoivat olla mitättömiä. Dikötter kirjoittaa:

”'He syyttivät pomoja valtion omaisuuden viemisestä kotiin ja vaikutusvaltansa käyttämisestä hankkiakseen itselleen vaikeasti saatavia tavaroita ja erityisoikeuksia. He syyttivät yhtäkin pomoa naisten halventamisesta, koska hän oli kosketellut heidän olkapäitään heille puhuessaan. Toista päällikköä syytettiin siitä, että hän oli tullut töihin tohveleissaan ja ottanut toimistossa paidan pois päältä.' Rikosten lista kasvoi päivästä toiseen pitemmäksi. Toisin sanoen kuka tahansa oli selvästi vapaata riistaa.”

Opiskelijat siis perustivat punakaarteja, jotka sitten toteuttivat näitä väkivallantekoja ja vandalismia ympäri maata. – Nykyisin vain muutama uskalikko on Kiinassa pyytänyt omaisilta julkisesti anteeksi väkivallantekojaan, murhia. Aiheesta ei käydä laajempaa julkista keskustelua. Puolueen mielestä kulttuurivallankumous pitää unohtaa ja jättää rauhaan. Sehän vain häiritsisi ikävällä tavalla puolueen puleerattua imagoa. – Joka tapauksessa vähitellen punaakartilaisryhmiä oli valtava määrä, ja kaikki ne väittivät seuraavansa puhdasoppisesti Mao Zedongin ohjeita. Syntyi väkivaltaisia yhteenottoja, lopulta ryhmät saivat käsiinsä aseita: käsiaseita, konekiväärejä, granaatinheittimiä ja jopa tankkeja. Niitä ryöstettiin kaiken kaaoksen keskellä armeijan varastoista ympäri maan.

Vuoden 1967 aikana yhteenotot paisuivat sisällissodaksi, johon armeija lopulta puuttui saman vuoden syksyllä.

Etelä-Kiinan Guangxin maakunnasta on säilynyt järkyttävää arkistotietoa, jonka Dikötter löysi kommunistisen puolueen ylläpitämästä arkistosta. Kesällä 1967 maakunnassa tapettiin eri ryhmittymien yhteenotoissa noin 80.000 ihmistä.

Dikötter kirjoittaa eräiden vastavallankumouksellisten paikallisten asukkaiden äärimmäisestä kohtalosta:

”Zhou Shi'anin rinta viillettin auki viisituumaisella veitsellä. Hän oli yhä hengissä. Paikallinen kyläpäällikkö repi irti hänen sydämensä ja maksansa. Muut kyläläiset seurasivat johtajan esimerkkiä ja repivät uhrin lihat irti luita myöten. Yli 70 uhria syötiin Wuxuanin kylässä. Kannibalismia.

Luokkavihollisten syömisessä noudatettiin tarkkaa hierarkiaa. Johtajat söivät sydämen ja maksan, jotka sekoitettiin paikallisilla mausteilla marinoituun possunlihaan. Tavalliset kyläläiset saivat tyytyä syömään uhrien käsivarsien ja reisien lihaa. Kun paikallisen vallankumouskomitean puheenjohtajaa myöhemmin kritisoitiin ihmissyönnistä, hän vastasi ylpeänä: 'Kannibalismiako? Sehän oli maanomistajan lihaa! Ja vakoojien lihaa!”

Dikötterin mukaan kulttuurivallankumouksen aikana tapettiin syyttömiä ihmisiä ehkä 1.5 – 2 miljonaa. Vähintään sama määrä vammautui loppuiäkseen. Kaikkiaan siis vähän alle Suomen väestöä vastaava määrä syyttömiä ihmisiä. Mielivallan kohteita. Suurempiakin lukuja on esitetty.

On arvioitu, että kaikkiaan erilaisen väkivallan ja vainon kohteeksi olisi kulttuurivallankumouksen vuosina joutunut vähintään 36 miljoonaa viatonta ihmistä. Näitä ihmisiä mukiloitiin, raiskattiin ja kidutettiin tai heidät vangittiin, heidän omaisuuttaan tuhotiin, vankilassa heille ei annettu mitään tarvittavaa hoitoa.

Aluksi väkivallantekijät ja vandaalit olivat opiskelijoita. Myöhemmin heidän joukkoonsa liittyi ihmisiä lähes kaikista yhteiskuntaluokista. Opiskelijat saivat näinä levottomina vuosina matkustaa vapaasti junilla ympäri maata ja yöpyä majoituslaitoksissa. Heidän työnsä oli tuhoamista yhdistettynä matkailuun. Hilpeää kirjarovioiden aikaa! Tuhoamisen kohteina olivat Kansan vapautusarmeijan ylipäällikön, Lin Biaon, ns. Neljä vanhaa: 1. Vanhat perinteet, 2. vanha kulttuuri, 3. vanhat tavat ja 4. vanhat ideat ja ajatukset. Päämääränä oli luoda uusi sosialistinen ihminen, joka olisi vapaa menneisyyden kahleista.

”Iskulauseita olivat mm. 'Kauan eläköön punainen terrori!' ja 'Niiden koirankallot murskataan, jotka vastustavat puhemies Mao Zedongia!'”

Pääkaupunki Beijingin 80 merkittävimmästä kulttuurikohteesta tuhottiin 30, osaa tärkeimmistä kohteista suojeltiin armeijan toimesta. Tiibetin temppeleitä oli tuhottu jo ennen kulttuurivallankumoustakin, mutta työ saatettiin melkein loppuun kulttuurivallankumouksen vuosina. Jäljelle jäi vain noin 10 prosenttia alkuperäisistä lamalaisista temppeleistä ja luostareista. Kulttuurivandalismi oli noina vuosina itsestäänselvyys.

Eri kulttuurialat elivät paljolti jääkautta, oikeastaan vain propagandaa suosittiin. Tiedotusvälineitä ja kulttuuria hallitsi Maon vaimo Jiang Qing ja hänen kolme shanghailaista apuriaan eli ns. Neljän kopla. Heidät vangittiin lokakuussa 1976 pian Mao Zedongin kuoleman jälkeen. Jiang Qing tuomittiin kuolemaan, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi. Hän hirtti itsensä vuona 1991 vankisellissään Beijingissä naruun, jonka oli omin käsin punonut sukistaan ja kangasnenäliinoistaan.

Vuonna 1968 ja sen jälkeen lähes 20 miljoonaa opiskelijaa lähetettiin rangaistuksena vuosikausiksi maaseudulle töihin ”oppimaan talonpojilta”, kuten sanonta kuului. Niukoissa oloissa elävät talonpojat kokivat uudet tulokkaat enimmäkseen rasituksena. Tilanne maassa kuitenkin rauhoittui melkoisesti, vaikka moni intellektuelli ja puolueen hallintovirkamies joutui kärsimään erilaisten ideologisten kampanjoiden kynsissä. Myös heitä lähetettiin lyhyemmiksi tai pitemmiksi ajoiksi maaseutujen työleireille ja vankileireille.

Monilla maaseudun alueilla eri puolilla maata uhmattiin keskushallinnon määräystä viljellä pelloilla lähinnä vain viljaa. Yhtenä Maon ideologisena päämääränä oli kollektivisoida koko maan tuotantoelämä. Siihen oli katastrofaalisin seurauksin pyritty jo 1950-luvulta lähtien. Yksityisyritteliäisyys kuitenkin alkoi kukoistaa keskushallinnon vaatimuksista huolimatta. Sitä esiintyi sekä maaseudulla että teollisuuden piirissä. Toiminta naamioitiin paikallisten viranomaisten tuella kollektiiviseksi toiminnaksi. Yksityisyrittäminen kukoisti erityisesti Etelä-Kiinassa Guangzhoun eli Kantonin maakunnan alueella. Kansa otti joillakin alueilla tavallaan asiat omiin käsiinsä sortohallinnon ikeessä.

Uskonnot joutuivat menemään maan alle, missä ne pysyivät kotioloissa hengissä läpi vaikeiden aikojen. Ylipäätään kaikenlainen maanalainen ja epävirallinen toiminta kukoisti. Pimeät markkinat ja naapuriapu. Oli virallinen yhteiskunta ja sen rinnalla epävirallinen, individualistinen yhteiskunta.

Kulttuurivallankumous loppui vuona 1976, jonka jälkeen Deng Xiaoping monien vaiheiden myötä tuli valtaan joulukussa 1978. Hän johdatti Kiinan vähitellen markkinatalouden tielle, jonka tulokset hyvässä ja pahassa ovat nähtävissä Kiinassa.

Kiinan nykyinen puoluejohtaja ja presidentti Xi Jinping tuli valtaan loppuvuodesta 2012. Hän jatkaa sikäli Deng Xiaopingin linjoilla, että keskiössä on markkinatalous ja talouskasvu, mutta myös länsimaisen parlamentaarisen demokratian vastaisuus. Taannoin maksasyöpään vankilassa kuollut Nobelin rauhanpalkinnon saaja Liu Xiaobo on hyvä esimerkki siitä, miten Kiinan kommunistinen puolue kohtelee liberaaleimpia intellektuellejaan. Heidät panaan vankilaan tai karkotetaan maasta.

Xi Jinpingin valtakaudella on eräällä tavalla flirttailtu kulttuurivallankumouksen joidenkin piirteiden kanssa. Ideologisen taistelun korostaminen on niistä keskeisimpiä. Itsekritiikkiä televisiossa esittävät katuvat virkamiehet ja julkkikset tuovat välittömästi mieleen kulttuurivallankumouksen ajan väkivaltaiset itsekritiikkisessiot. Maon asema on Kiinassa horjumaton: hän on puolueen sankari, jonka kuva yhä komeilee Taivaallisen rauhan portissa kaupungin paraatipaikalla. Xi Jinpingin ympärille on myös luotu viime vuosina henkilökulttia, johon on selvästi otettu mallia Maon henkilökultista. Ihmisoikeuksia puolustavien juristien joukkopidätykset kertovat myös karuaa tarinaa ideologisen peukaloruuvin kiristämisestä. Kansalaisjärjestöjä on lopetettu Xi Jinpingin aikana, internetiä kontrolloidaan yhä tehokkaammin. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Kiinalle olisi hyödyllistä käsitellä avoimesti ja julkisesti lähihistoriansa kipupisteitä: Suurta harppausta ja kulttuurivallankumousta. Eli harrastaa kansallista psykoanalyysiä! Mutta puolue ei ole siihen vielä valmis, se pelkää valtansa menettämistä demokratialle. Ennemmin tai myöhemmin kissa on kuitenkin nostettava pöydälle.

Pertti Seppälä

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

  • Kommentti: Totuus Madonnasta

    Madonnan esitys Euroviisuissa mahalasku monella tapaa.

    Madonnan esiintyminen Euroviisuissa oli kamalaa ja epävireistä kuunneltavaa. Totuus on, ettei Madonna ole erityinen lahjakkuus laulajana, mutta se ei ole koskaan haitannut, kirjoittaa YleX:n musiikkitoimittaja Markku Haavisto. Oivoi ja ai kauheeta. Siinä ovat päällimmäiset reaktiot Madonnan lauantaisen Euroviisu-esiintymisen jälkeen.

  • Jobinpostia ja Salomonin tuomioita – testaa, tunnetko metaforat!

    Käytämme kielessä paljon metaforia. Ovatko ne tuttuja?

    Metaforalla tarkoitetaan vertauskuvaa, jota käytämme kielessämme – usein huomaamattamme. Aikojen saatossa jokin asia onkin siirtynyt merkitsemään toista ja alkuperäinen merkitys on kenties jo unohtunut. Tunnetko sinä seuraavien metaforien merkityksen tai alkuperän?

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta