Hyppää pääsisältöön

Sodan pitkä varjo – Neuvostoliitto Afganistanissa 1979–1989

Miksi neuvostojoukot hyökkäsivät Afganistaniin vuonna 1979, millaisia seurauksia vuoteen 1989 jatkuneella sodalla oli Neuvostoliitossa ja miten se näkyy Venäjän nyky-yhteiskunnassa? Miten Afganistanin sodan vaikutti kansainväliselle areenalla ja millaisia yhtymäkohtia sillä on USA:n Vietnamin sotaan? Muun muassa näitä kysymyksiä pohtivat eri alojen huippututkijat uutuuskirjassa Sovietnam – Die UdSSR in Afganistan 1979–1989.

”Kun neuvostojoukot joulukuussa 1979 marssivat Afganistaniin, muistutti korkea-arvoinen upseeri Neuvostoliiton silloista ulkoministeri Gromykoa vaikeuksista, joihin brittisotilaat vuosisata aiemmin olivat maassa joutuneet. Gromyko ärähti: Vertaatteko britti-imperialistien palkkasotureita meidän urheisiin sotilaisiimme. En, toveri ministeri, sotilaamme ovat kyllä toista maata, mutta vuoret ovat siellä samat.---
Nyt Neuvostoliitolla on oma Vienamin sotansa, totesi puolestaan tuolloin USA:n presidentti Jimmy Carter kuultuaan neuvostojoukkojen ylittäneen Afganistanin rajan.”

Mikä sai NKP:n polibyroon tekemään päätöksen sotaretkestä, joka sitoi neuvostojoukot liki 10:ksi vuodeksi taistelemaan islamistitaistelijoita vastaan Afganistanin vuorilla, sotaan, joka aiheutti valtaisaa tuhoa ja mittaamattomia inhimillisiä kärsimyksiä? Kansainvälisella areenalla Afganistanin sota aloitti kylmän sodan uuden vaiheen jäädyttäen suurvaltojen välisen liennytyksen ja myötävaikutti lopulta myös neuvostoimperiumin romahtamiseen. Yli miljoona afganistanilaista sai sodan aikana surmansa ja liki puolet väestöstä, 15 miljoonaa, joutui pakolaisiksi. Neuvostojoukkojen vetäydyttyä vuonna 1989 maa hajosi keskenään taisteleviin ryhmittymiin ja konflikti jatkuu yhä. Afganistanissa sotineista neuvostosotilaista tuli katkeroitunut, kadotettu sukupolvi kuten Vietnam-veteraaneista USA:ssa.

Näitä kysymyksiä valottaa äskettäin Saksassa ilmestynyt kokoomateos ”Sovietnam – Die UdSSR in Afganistan”. Osa sen artikkeleista perustuu esitelmiin, joita Afganistanin sotaan ja Neuvostoliiton loppuaikojen tapahtumiin perehtyneet tutkijat pitivät Hampurin yliopistossa vuonna 2013 järjestetyssä konferenssissa ”Afganistan, the Cold War and the End of the Soviet Union”.

Paitsi lähivuosikymmenten historiaa, teos kartoittaa myös sitä miten Afganistan on kautta vuosisatojen ollut läpikulkumaa, jota kautta Venäjän tsaarit havittelivat jo 1600-luvulta lähtien pääsyä Intian aarteiden äärelle. Venäjä pyrki valloittamaan alueita Keski-Aasiasta, tosin ennen 1800-lukua heikolla menestyksellä. Vasta Aleksanteri I:n valtakaudella Venäjän ja brittien Itä-Intian kauppakomppanian välinen kamppailu Keski-Aasian herruudesta kärjistyi äärimmilleen. Alkoi lähes koko vuosisadan jatkunut Great Game, jossa niskan päällä olivat britit, kirjoittaa Hampurin yliopiston historian professori Rudolf A. Mark kirjan johdantoluvussa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen britit vetäytyivät ja Afganistanin kuningas kääntyi avunpyyntöineen uuden neuvostohallituksen puoleen. Maiden välille solmittiinkin suhteet ja yhteistyö kehittyi suotuisasti 60 vuoden ajan. Yksi tuen muodoista oli 1950-luvun lopulta lähtien kehitysapu, jota Neuvostoliitto varsin avokätisesti antoi. Afganistanissa vaikutti tuolloin myös USA liittolaisineen, kuuluihan kehitysapu oleellisena osana kylmän sodan arsenaaliin.

”Elämme järjestelmien välisen kamppailun aikaa, mikä näkyy kaikkein selvimmin Afganistanissa. Palkintona siinä on ihmisten luottamuksen saavuttaminen, keskeisinä kilpakumppaneina Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ja aseina taistelussa rupla ja dollari.”

Näin asian kiteytti yhdysvaltalainen The Atlantic Monthly tammikuussa 1958, jota Neuvostoliiton kehitysapua Afganistanissa tutkinut Elke Beyer Kölnin yliopistosta siteeraa artikkelissaan Sovietnam-kirjassa. Beyerin mukaan Afganistanissa oli tuolloin käynnissä lukuisia kehityshankkeita, joilla pyrittiin modernisoimaan maata. Neuvostoliiton rahoituksella rakennettiin maanteitä ja Kabulin lentokenttä, jonka tietoliikennejärjestelmän toimittivat puolestaan amerikkalaiset. Ehdottomasti mittavin hanke oli Kabulin kaupunkisuunnitelma, jota neuvostoliittolaisten lisäksi oli tekemässä muun muassa ranskalaisia suunnittelijoita. Neuvostoliitto perusti Kabuliin myös avaimet käteen-periaatteella polyteknisen instituutin.

”Opintovuonna 1970-71 instituutissa oli jo 691 opiskelijaa, sekä miehiä että naisia, eli noin kymmenes osa Afganistanin kaikista opiskelijoista. Opintosuunnitelma oli neuvostomallin mukainen ja se sisälsi myös venäjän opetusta, tarjosi stipendejä ja harjoitelumahdollisuuksia. --- Kyseessä ei ollut vain oppilaitoksen perustaminen Kabuliin ja sen menestyksellinen käynnistäminen, vaan polyteknisellä instituutilla oli merkitystä myös poliittisesti, sillä yliopistot ja korkeakoulut olivat 1960- ja 70-luvuilla paitsi koulutuspaikkoja uusille, modernin ajattelutavan omaksuneille kaadereille, myös poliittisen debatin keskuksia.”

Mutta miksi neuvostojoukot marssivat Afganistanin rajan yli joulukuussa 1979? Neuvostoliitto pelkäsi, että USA laajentaisi sotilaallista läsnäoloaan Iranista Afganistaniin shaahin kukistumisen jälkeen. Afganistanin sekava tilanne vaikutti myös. Keväällä 1978 kommunistit ja osa armeijasta nousi valtaan niin sanotussa Sauer-kumouksessa. Uusi hallitus aloitti heti puhdistukset, jotka kohdistuivat lähinnä uskonoppineisiin ja vanhaan eliittiin, mutta kyseessä oli myös vallanpitäjien keskinäinen välienselvittely. Hallituksen radikaalit uudistukset nostattivat eri puolilla maata kapinaliikkeitä ja lopulta hallitus menetti jopa pääkaupunki Kabulin kontrollin. Apua pyydettiin Neuvostoliitolta ja NKP:n politbyro teki päätöksen joukkojen lähettämisestä sotilasjohdon varoituksista huolimatta. Muun muassa silloinen puolustusministeri Ustinov katsoi, että Vietnamin sodasta oli syytä ottaa oppia ja olla sekaantumatta Afganistanin asioihin, kirjoittaa pitkän linjan brittidiplomaatti Rodric Braithwaite neuvostoinvaasion taustoista.

”Neuvostojohto oli vakuuttunut, että USA:ssa opiskellut Afganistanin silloinen pääministeri Amin oli CIA:n värväämä, minkä ajatuksen mielellään jakoivat myös monet Aminin puoluetoverit. Niinpä neuvostoliittolainen erikoisyksikkö tappoi Aminin 27. joulukuuta 1979 ja hänen paikalleen istutettiin Babrak Karmal. Kaksi päivää aikaisemmin neuvostojoukot olivat ylittäneet Afganistanin rajan.”

Neuvostojohdon päämääränä oli Braithwaiten mukaan modernisoida Afganistan 1900-luvulle eli auttaa sitä rakentamaan sosialistinen järjestelmä Keski-Aasian neuvostotasavaltojen malliin, ja vetää sitten joukkonsa pois. Sen sijaan Neuvostoliitto upposi vuosiksi brutaaliin sissisotaan, jossa molemmat osapuolet, niin Neuvostoliiton tukemat Afganistanin hallituksen joukot kuin islamistitaistelijat syyllistyivät uskomattomiin julmuuksiin. Jälkimmäiset saivat täydennystä ja tukea Pakistanista muun muassa USA:n rahoittamina.

”Sota Afganistanissa ei ollutkaan legitiimi, sankarillinen saati voitollinen. Tappiollinen paluu ja tuhannet kaatuneet eivät antaneet aihetta juhlintaan. Neuvostoliitto ja Venäjä, kuten USA vuosikymmen aikaisemmin, saivat pitkään paikkailla tämän raadollisen ja mielettömän sodan haavoja. Samalla tavoin kuin USA:ssa, hävitty sota kärjisti myös yhteiskunnallisia jännitteitä ja poliittista kriisiä.”

Näin kirjoittaa Sovietnam-teoksessa Jan C. Behrens Berliinin Humboldt-yliopistosta. Hän on tutkinut neuvostosotilaiden kertomuksia Afganistanin sodasta muun muassa veteraaneja haastattelemalla. Behrensin mukaan monet asevelvolliset ja siviilityöntekijät lähtivät Afganistaniin innolla, jopa seikkailumielellä, sillä erityisesti maaseudun nuorilla oli vielä neuvostopropagandan syöttämä naivi käsitys armeijasta, jota kertomus Suuren isänmaallisen sodan sankariteoista ruokki. Viralliset puheet kansainvälisestä solidaarisuudesta ja veljellisen avun antamisesta loivat valheellisia odotuksia. Niinpä todellisuus Afganistanissa olikin tyrmäävä kertoo Behrensin siteeraama Vladislav Tamarov.

”Olin vielä nuori, varttunut rauhallisessa ja kauniissa Leningdradissa. Olin vanhempiani rakastava ja ahkerasti koulua käyvä kiltti poika, joka repäistiin siitä arjesta ja vietiin vieraaseen, sotaa käyvään maahan, jossa pätivät aivan toiseNeuvostoliittoaiset pelisäännöt. Tärkein niistä oli, että pysyäksesi hengissä sinun piti tappaa, ampua heti ne, jotka yrittivät tappaa sinut.”

Monet uskoivat Afganistaniin lähtiessään Neuvostoliiton historialliseen missioon sosialismin viemisestä muualle maailmaan ja oman järjestelmän paremmuuteen. Mutta Afganistanissa illuusiot karisivat nopeasti. Siellä arkipäivää olivat kehnot ja vastuuttomat komentajat, kaikkialla rehoittava korruptio ja väkivalta, ja kuten aikanaan Vietnamissa, neuvostosotilaatkin tottuivat huumeisiin. Tappaminen aineiden vaikutuksen alaisena tuntui jotenkin helpommalta. Eräs Afganistanissa palvellut sairaanhoitaja kertoi Behrensille:

”Tuttu vänrikki oli palaamassa takaisin Neuvostoliittoon ja pohti rehellisesti: miten minä pystyn siellä elämään, kun minulla on nyt himo tappamiseen? Pojat puhuivat siitä täysin avoimesti, kertoivat innoissaan, miten olivat polttaneet jonkun kylän ja tappaneet kaikki asukkaat. Mutta eivät kaikki niin hulluja olleet.”

Moni Afganistanista palanneista on kertonut miten vaikeaa oli sopeutua siviilielämään, kun oli tottunut tappamaan ja olemaan koko ajan varuillaan. Veteraanien oli myös vaikea saada hyväksyntää toiminnalleen Afganistanissa, kun peretsroikan aikana, sodan viimeisinä vuosina tiedotusvälineet alkoivat julkaista kriittisiä juttuja Afganistanin sodasta ja yleinen mielipide kääntyi sitä vastaan. Ei siis ihme, että osa Afganistanin veteraaneista on halunnut unohtaa koko sodan. Toisia siviilielämään sopeutumisessa auttoivat veteraanijärjestöt, jotka toimivat yhä. Afganistanin veteraanien kunniapalautus alkoi 2000-luvun alussa, presidentti Putinin ensimmäisellä kaudella, mistä Sovietnam-teoksessa kirjoittaa Afganistan-veteraaneista, veteraanijärjestöistä ja Putinin Venäjän historiapolitiikasta väitellyt Michael Galbas.

”Kun tarkastelemme lähemmin, asiallisesti ja ammattimaisesti Afganistanin sodan aikaisia tapahtumia, huomaamme, ettei kyseessä ollut sotilaallinen tappio. Neuvostoliitto saavutti kaikki sotilaallisest päämääränsä. Mutta poliittisesti tehtiin anteeksiantamattomia virheitä.”

Näin totesi presidentti Putin haastattelussa amerikkalaiselle toimittajalle vuonna 2001. Afganistanin sodan lopettamisen 25-vuotispäivänä 2014 Putin korosti jälleen sodan merkitystä koko kansalle. Putin lausui, että Venäjä tarvitsee nykyisinkin ihmisiä, jotka pystyvät voittamaan vaikeudet tarkoittaen Afganistanin veteraaneja, joiden tehtäväksi voi hyvin uskoa nuorison isänmaallis-sotilaallisen kasvatuksen. Näin Afganistanin sota on virallisesti julistettu tärkeäksi kansalliseksi tapahtumaksi ja legimitoitu isänmaalliseksi teoksi. Mutta missä määrin Afganistanin sotakokemukset ovat näkyneet esimerkiksi Tshetshenian sodissa? Näin arvioi historiantutkija Jan C. Behrens:

”Afganistanin sotaa seurasi joukko muita aseellisia konflikteja Neuvostoliiton ja Venäjän reuna-alueilla ja viime vuosina Ukrainassa. Afganistan-veteraaneilla on ollut näisssä tärkeä rooli ja sotilaallisen väkivallan läsnäolo on syöpynyt syvälle postsosialistisen alueen lähihistoriaan. Ukrainan sota on uudelleen nostanut esiin Afganistanin sodan kokemukset. Ne leimaavat Venäjän nykyisyyttä voimakkaammin kuin aiemmin on ajateltu.”

Airi Leppänen

(Lähde: Tanja Penter, Esther Maier (toim): Sovietnam – Die UdSSR in Afganistan 1979–1989, Ferdinand Schöningh Verlag 2017)

  • Kuinka Saksa aikoo hyvittää hererojen kansanmurhan?

    Namibialaisen politiikantutkijan Henning Melberin ajatuksia.

    Namibian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva politiikantutkija Henning Melber kirjoittaa New African -lehden julkaisemassa artikkelissa Saksan Lounais-Afrikan siirtomaan eli nykyisen Namibian tapahtumista viime vuosisadan alussa. Saksalaiset sotilaat ja kiväärein varustautuneet uudisasukkaat olivat vallanneet yhä enemmän maita alueella ennestään asuneelta herero-kansalta.

  • Ääniä suuren utopian raunioilta

    Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitsin näkemyksiä

    Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevits lähti 30 vuotta sitten kiertämään liitoksissaan jo natisevaa neuvostomaata ja keräämään kanssaihmistensä ajatuksia suuresta utopiasta nimeltä Neuvostoliitto.

  • Andamaanien saariston alkuasukkaiden elämästä

    Intialaisen antropologin T.N. Panditin muistelmia

    Intialainen antropologi T.N. Pandit on kotoisin Pohjois-Intiasta Kashmirista. Hänen ihonsa on hyvin vaalea Intian monipuolisessa värikirjossa ja hän on kookas. Amerikkalainen toimittaja Ellen Barry aloittaa Panditista viime toukokuussa New York Timesin kansainvälisessä painoksessa julkaisemassa artikkelinsa: ” 82-vuotias intialainen antropologi T.N.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Yhteiskunta

  • Kuinka Saksa aikoo hyvittää hererojen kansanmurhan?

    Namibialaisen politiikantutkijan Henning Melberin ajatuksia.

    Namibian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva politiikantutkija Henning Melber kirjoittaa New African -lehden julkaisemassa artikkelissa Saksan Lounais-Afrikan siirtomaan eli nykyisen Namibian tapahtumista viime vuosisadan alussa. Saksalaiset sotilaat ja kiväärein varustautuneet uudisasukkaat olivat vallanneet yhä enemmän maita alueella ennestään asuneelta herero-kansalta.

  • Ääniä suuren utopian raunioilta

    Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitsin näkemyksiä

    Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevits lähti 30 vuotta sitten kiertämään liitoksissaan jo natisevaa neuvostomaata ja keräämään kanssaihmistensä ajatuksia suuresta utopiasta nimeltä Neuvostoliitto.

  • Andamaanien saariston alkuasukkaiden elämästä

    Intialaisen antropologin T.N. Panditin muistelmia

    Intialainen antropologi T.N. Pandit on kotoisin Pohjois-Intiasta Kashmirista. Hänen ihonsa on hyvin vaalea Intian monipuolisessa värikirjossa ja hän on kookas. Amerikkalainen toimittaja Ellen Barry aloittaa Panditista viime toukokuussa New York Timesin kansainvälisessä painoksessa julkaisemassa artikkelinsa: ” 82-vuotias intialainen antropologi T.N.

  • Hengähdystauko.

    Ruotsin pakolaispolitiikan täyskäännös vuonna 2015.

    Åsa Romson yritti pidätellä kyyneleitä samaan aikaan kuin Stefan Löfven selitti happaman näköisenä, että ruotsalainen pakolaispolitiikka tarvitsee hengähdystauon. Että muutosten tavoitteena on vähentää pakolaissiirtolaisuutta. Pakolaislainsäädäntö laskettaisiin absoluuttiseen minimitasoon.

  • Kun eliitti kilpailee vaalivoitosta

    Kenian vaikea tilanne Willy Mutungan kertomana

    ”Kenian eliitin täytyy aikuistua ja luopua pinnallisista draamoistaan. Heidän tulisi kyetä katsomaan nenäänsä pidemmälle ja ymmärtää, että heidän poliittisella teatterillaan on kauaskantoiset vaikutukset, jotka koskettavat miljoonia ihmisiä. Mutta miljoonan dollarin kysymys kuuluu: kykenevätkö he koskaan aikuistumaan?

  • Münchenin turvallisuuskonferenssin johtaja Wolfgang Ischinger

    Münchenin turvallisuuskonferenssin vetäjä Wolfgang Ischinger

    Suurlähettiläs Wolfgang Ischinger on saksalaisen diplomatian suurmies. Hän työskenteli jo kylmän sodan aikana Saksan ulkoministeriössä ulkoministerin henkilökohtaisena neuvonantajana. Ischinger on ohjaillut merkittäviä kansainvälisiä prosesseja, kuten EU:n ja Naton laajentumista sekä Naton ja Venäjän suhteiden uudistamista.

  • Esko Riihelä toimitti liikenteen sujuvaksi

    Liikennevartissa syksyllä 1999 autoja, autoja ja ruuhkia

    Toimittaja Esko Riihelä (1939–2017) tuli katsojille ja kuuntelijoille tutuksi erityisesti liikenneohjelmistaan. Liikennevartissa syksyllä 1990 oli aiheena Suomenkin kaupungeissa yleistyneet liikenneruuhkat.

  • Tieteen ahdinko muslimimaissa

    Tieteen ahdinko muslimimaissa

    ”Tieteen tilasta on kovin vähän hyvää sanottavaa muslimimaissa, sillä mitään merkittävää ei ole tapahtunut 1100-luvun jälkeen. On surullinen tosiasia, että muslimit eivät ole tehneet yhtäkään merkittävää keksintöä esimerkiksi sähkön, tietokoneiden ja lääketieteen alueilla. Vielä pari vuosikymmentä sitten ilmestyi vain vähän muslimien kirjoittamia tutkimusartikkeleita.

  • Kiinan soft power eli pehmeä vaikuttaminen

    Kiinan soft power eli pehmeä vaikuttaminen

    Kiina on viime vuosina lisännyt huomattavasti soft poweriin eli pehmeään vaikuttamiseen kuluttamiaan määrärahoja. Kun amerikkalaiset käyttivät vielä muutama vuosi sitten pehmeään vaikuttamiseen vuosittain noin 670 miljoonaa dollaria, kiinalaiset käyttivät siihen peräti 10 miljardia dollaria.

  • Israelin ja Saudi-Arabian epäpyhä liitto

    Iranilaisen kulttuurintutkija Hamid Dabashin ajatuksia

    Columbian yliopistossa New Yorkissa vertailevan kirjallisuustieteen professorina työskentelevä iranilainen kulttuurintutkija Hamid Dabashi on eräs maailman tunnetuimmista Lähi-idän tutkijoista.

  • Mitä Espanjalle on tapahtunut ?

    Espanjan demokratian kehitys Katalonian kriisiin

    Mitä meille on tapahtunut, Espanja - toiveikkuudesta pettymykseen. Se on Fernando Ónegan toukokuussa ilmestyneen kirjan nimi. Ilman kysymysmerkkiä, sillä Ónega enemmänkin kertoo kuin kysyy. Hän on tunnettu politiikan kommentaattori, - seurannut Espanjan demokratian kehitystä sen syntyvaiheista asti.

  • Vedenpaisumuksista kuivuuskausiin

    Näkökulmia maailman huolestuttaviin vesiongelmiin

    Suomessa lienee hieman vaikeaa hahmottaa maailman vesiongelmia. Suomi on laaja maa, jossa on paljon vettä ja vähän väkeä. Satavuotias itsenäinen Suomi voi olla sinänsä onnellinen, sillä tällainen tilanne on poikkeuksellinen maailmanlaajuisesti.