Hyppää pääsisältöön

Antti Heikkinen: Titanic haisi pierulle – ja hyvä niin

Kolumnistikuva KC
Kuva: Otto Virtanen / WSOY Kolumnistikuva KC Kuva: Otto Virtanen Antti Heikkinen (kirjailija),KulttuuriCocktail

Kotvanen sitten ryhdyin etsimään hyllystäni sillä hetkellä kovin kultturellina kieppunutta katselutarvettani tyydyttävää elokuvaa ja sain näppeihini James Cameronin Titanicin.

Piruuttani pistin levyn soittimeen ja hörähtelin, että menköön nyt, vaikka ei tämä taidetta ole. Koteloakin silmäilin ja hienoinen järkytys oli huomata, että käsitteeksi kivettyneen leffan ensi-illasta on hurahtanut aikaa jo kaksikymmentä vuotta.

Minä muistan Titanic-huuman oikein hyvin ja jotenkin se tuntuu korkeintaan parin kalenterinkierron takaiselta. Nilsiän nuorisotalon muovituoleilla täytetty sali, vanhalla pakettiautolla huristeleva ja pitäjästä toiseen kiertävä elokuvannäyttäjä, yli-hintaiset irtokarkkinöttöset ja muovipussiin suoraan mikrosta kaadetut mauttomat popcornit. Muovituoleilla eri-ikäisiä, eri näköisiä ja eri hajuisia keskivertokuntalaisia, jotka tahtoivat saada osansa maailmaa täräyttäneestä rakkaustarinasta. Haisi hiki, haisi bensa, haisi navetta, haisivat eri hintaluokkien deodorantit, haisi vähän etyylialkoholikin.

Ja katso! Niin vain läsähti kahdellasadalla miljoonalla tuotettu Hollywood-marenki savolaisten silmiteltäväksi. Oi sitä tunnelmaa, kuinka moninaisesti me otimmekaan Titanicin vastaan. Joku purisi vieruskaverilleen jänismetsälläkäynnistään, teinitytöt huokailivat Leonardo DiCaprion ihanaisuutta ja muutamat ukot hörähtelivät, kun Kate Winslet vilautti tissiä ja elokuvan kestäessä salin hajugalleriaan liittyi myös pierunkatku.

Ihan paras oli muuan kylän merkkinaisiin kuulunut suuri persoona, nimi jääköön mainitsematta. Tämä lady istui selkäni takana ja selosti leffan tapahtumia koko ajan vieruskaverilleen – syystä tai toisesta vähintään yksi tämäntapainen katsoja löytyy aina jokaisesta vähänkin vakavasti otettavasta kulttuuririennosta.

Tietysti sellainen porisija häiritsee toisija katsojia vähän juutaasti, mutta tämä nimenomainen ylitti välillä selostuksellaan katsonnan alla olleen elokuvan viihdytystason. Illan kohokohta oli ehdottomasti se hetki, kun laivan tähystäjät unohtuivat jäävuorien sijaan silmäilemään kannella suuteloineita Rosea ja Jackia. Sekstailun päätyttyä stalkkerit bongasivat jäävuoren, mutta liian myöhään. Kun Titanicin kylki viiltyi orkoselle ja jääpalat kolahtelivat laivan kannelle, hihkaisi tämä rouva erittäin vahingoniloisesti ja kuuluvasti:

– Perkele, minä arvasin, jotta jottain tämmöstä tapahtuu!

Siitä lähtien Titanicin katsominen on ollut minulle vähän haastava kokemus, eikä tämä tuoreinkaan yritys oikein imaissut minua draaman ja tragedian pyörteisiin. Väkisin tuppasi naurattamaan, vaikka yli sadan vuoden takainen haaksirikko ei itsessään mikään hervottomuuden huippu olekaan.

Tällä kertaa jumin miettimään ennen muuta kulunutta kaksivuosikymmenistä ja vaikka kuinka pohdin, en saanut mieleeni ainuttakaan elokuvaa, joka sen jälkeen olisi pistänyt tavallisen rahvaan liikkeelle samalla tavalla.

Ei Titanic välttämättä leffana niin erinomainen ole, mutta sen muut arvot ovat mitä melkoisimmat. Se kokosi perheet samalle sohvalle VHS-videona ilmestyttyäänkin. Ja mitenkähän monta parodiaa lie julkisesti tai pienemmällä porukalla väsätty siitä kohtauksesta, jossa levitetään kädet ja huudetaan, että herra siunatkoon, minähän lennän. Titanic on paitsi sukupolvikokemus, myös sukupolvet ylittävä kokemus. Sellainen siitä tuli, koska oli tullakseen - ei sellainen yksin äreän markkinoinnin avulla synny.

Elitistisesti olisi uskottavaa polkea Titanic ja sen lajitoverit maanrakoon. En kuitenkaan polje, en piruuttanikaan. Ei minua haittaa se muistin perukoilta hiipivä hajuviidakko, eivät muutkaan muistojen yksityiskohdat.

Paremminkin päinvastoin, koska enää en niitä pääse livenä kokemaan. Nuorisotalo on remontoitu toisaalle, kiertävä elokuvaukko on pistänyt pillinsä pussiin ja nykypäivänä kaksitoista markkaa olisi irkkarinyytistä ihan sovelias hinta – ei kahta euroa edukkaampaa karkkipussia monessa paikassa myydä.

Niin että kylläpä söin omia sanojani, kun asettelin Titanicia takaisin DVD-koteloon. Kyllä se korkeamman luokan taidetta on, koska taide jättää muistiin mustelman ja korkeamman luokan taide avohaavan. Eikä sillä ole väliä, saako sen arven korkealuokkaisessa konsertissa, teatterissa, taidenäyttelyssä vai suolikaasulle haisevassa nuorisotilassa.

Oikeastaan odotan innolla uutta Titanicin kaltaiseksi ilmiöksi nousevaa elokuvaa. Ihan vain sen takia, että olisipahan kahdenkymmenen vuoden kuluttua edes vähän vastaavaan kaltaista muisteltavaa tästäkin ajasta. Saa se olla huonokin raina, kunhan vain liikauttaa ihmiset samalla lailla liikkeelle.

Tosin en pane pahakseni, jos se elämys jää ainakin tietyiltä osin hajuista vapaaksi.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman uusi kolumnisti.

Artikkeliin lisätty linkki Antti Heikkisen lukemaan äänikolumniin.

  • Hätä on tullut Karjalohjalle, mutta onneksi kyläläiset auttavat

    Maamme kirja 2017: Uusimaa

    Sakari Topelius perheineen vietti kesiä Karjalohjalla. Siellä hän myös viimeisteli Maamme kirjansa ja allekirjoitti kirjan esipuheen. Karjalohja oli Topeliukselle Uudenmaan helmi. Tänä päivänä karjalohjalaiset kiistävät Topeliuksen väitteen, jonka mukaan Karjalohjalla ei ole koskaan hallaa eikä hätää.

  • Siri Kolu: Niskavuoren Hetan Suomi

    Onko väärin olla tämän päivän Heta Niskavuori?

    Onko väärin olla tämän päivän Heta Niskavuori? Nykymaailmassa Heta ei olisi kylmä ja ylpeä Muumäen emäntä, vaan ehkä konsultti tai poliitikko. Näin pohtii kirjailija Siri Kolu, Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.