Tina Cavén
Yle
Paitsi ehkä Elvis Presley, jonka kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Elvistäkin kuuluisampi ja pitkäikäisempi tähti on Aurinko.
Tähdet eivät ole ikuisia, vaan ne syntyvät, elävät ja kuolevat. Oma Aurinkomme on tuottanut energiaa noin 5 miljardin vuoden ajan, ja valovoimaa riittää vielä suunnilleen yhtä pitkäksi ajaksi. Elämä maapallolla on täysin auringosta riippuvainen, joten ihmiskunnan kannalta katsottuna aurinkomme on “ikuinen”.
Tähdet ovat omavaloisia, yleensä pallomaisia ja kuumia, kaasumaisia taivaankappaleita. Paljaalla silmällä katsottuna tähdet näyttävät melko samanlaisilta valopisteiltä. Todellisuudessa ne voivat kuitenkin erota toisistaan hyvinkin suuresti ominaisuuksiensa, kuten kirkkautensa, lämpötilansa ja kokonsa suhteen. Tähtiä on monen värisiä: punaisesta ja oranssista keltaisen kautta aina valkoiseen ja siniseen asti. Tähden väristä voi päätellä sen pinnan lämpötilan.
Paljaalla silmällä voi nähdä noin 4000 tähteä. Jotkin yötaivaan tähtikuviot ovat helposti tunnistettavissa, kuten Otava, joka ei ole itsenäinen tähdistö, vaan osa laajempaa Ison karhun (Ursa major) tähdistöä. Ihminen on tähyillyt taivaalle tuhansia vuosia, ja hahmottanut esimerkiksi aikaa tähtien ja planeettojen liikkeiden avulla. Jo varhain syntyi tarve nimetä taivaankappaleet.
Yleisessä käytössä olevia tähtien erisnimiä on noin 200. Suurin osa niistä on peräisin antiikin kreikasta, tosin usein monien mutkien kautta. Uusien luetteloiden ja karttojen laatijat ovat myös nimenneet joitakin tähtiä. Renessanssin ajan jälkeen annetuista nimistä vain parikymmentä on jäänyt viralliseen käyttöön. Mikäli tähti ei ole mukana missään tähtiluettelossa, se tunnistetaan ilmoittamalla sen paikka ja kirkkaus.
Aristoteleen kantapää kysyi tähtitieteilijä, professori Tapio Markkaselta, koska ja miten tähdet saivat nimensä. Ohjelman ovat toimittaneet Pasi Heikura ja Emilia Cronvall. Se on uusinta syyskuulta 2011.
