Hyppää pääsisältöön

Viimeinen kesä Ultra Bran kanssa - Anna Tuluston päiväkirjamerkintöjä

ultra bra
ultra bra Kuva: Anna Tulusto/Yle Ultra Bra

Anna Tuluston kirjoituksia siitä, miltä tuntuu hypätä aikakoneeseen Ultra Bran kanssa ja elää nuoruutta uudelleen vielä yhden kesän ajan.

Prologi

”Hei, kuunteles tätä”, sanoo mies aamukahvilla. Hän haluaa lukea minulle ääneen Anton Montin kirjaa Mustat vuodet, joka kertoo uusfasismista Italiassa. ”Ennen uusfasistiseen traditioon olivat kuuluneet lyhyet hiukset ja siistit vaatteet, mutta Ordine Nuovon (äärioikeistolainen järjestö Italiassa) aktivisteilla oli pitkät hiukset ja parrat, kuten sen ajan vasemmistolaisilla”, mies jatkaa. ”Mä en nyt halua kuunnella. Puhutaan mieluummin mun tyylistä ja fiiliksistä ja vaikka mun sääristä”, vastaan.

Jännittää julmetusti. Pakkaan laukkua, koska olen lähdössä Ultra Bran mukana Seinäjoelle Provinssirockiin.

Olen viime päivinä ajatellut paljon sääriäni, sillä olen päätynyt esiintymään Ultra Bran kolmen festarikeikan kiertueella, kolmen biisin osuudessani, shortseissa. Niiden lahkeet tosin ovat pitemmät kuin minihameiden, joita käytin UB-keikoilla parikymmentä vuotta sitten. Olen myös muistellut nuoruutta ja kesää 1996, jolloin esiinnyin edellisen kerran Provinssissa. Olin sinä kesänä 22-vuotias. Ultra Bra oli ollut olemassa vuoden.

Tule pelaamaan meidän kanssa krokettia

Tapaninpäivä 2016. ”UB tekee kesällä kolmen festarikeikan comebackin, kolme päälavakeikkaa. Tulisitko sä fiittaamaan, mukaan kuoroon?”

Istumme Vuokon keittiössä, kotitaloni yläkerrassa. Kerkko on tullut Kallioon viettämään tapaninpäivän iltaa. Mietin hetken ja sanon: ”Joo.” Ja samassa iskee jännitys ja epäilys. En ole laulaja, olen kulttuuritoimittaja. Mutta samalla ”kesäduuni” kiehtoo. Rationaalista syytä ei ole. Mutta tiedän, etten tekisi mitään sellaista koskaan tämän kesän jälkeen. Sitten menemme pianon ääreen loilottelemaan jotain, mutta ei Ultra Brata.

Minä suojelen sinua kaikelta

Kesäkuu 2017. Kuuntelen lenkkeillessä oman osuuteni biisejä - ne ovat Hauki, Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta. Ei sillä, etten niitä osaisi, vuosien varrella on ollut pari tilaisuutta, joissa olen niitä bändiläistenkin kanssa esittänyt, mutta silti ne tuntuvat vierailta ja vaikeilta.

”Arvaan ettet murehdi tätä eroaaa!” kaikuu korvissani. Hakaniemen rannassa muistot tulvahtavat mieleen: oma ero miehestä, joka ohjasi kuuluisan sadetakkivideon, ystävien erot, vanhat ja uudet rakkaudet, ne vuodet jolloin olimme vielä aikuisuuden alussa ja sitä seuranneet yli kaksikymmentä vuotta elettyä elämää.

Hurjin on tietenkin Minä suojelen sinua kaikelta: ”Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.” Kun Kerkko esitteli biisin 20 vuotta sitten, suhtauduin siihen skeptisesti, sehän kuulosti riparilaululta. Pian siitä kuitenkin tuli minulle(kin) yksi rakkaimmista UB-lauluista. Olen ollut Ultra Bran keikoilla vatsassani vauva; poika, joka kirjoitti tänä keväänä ylioppilaaksi ja sai vip-passin Provinssirockiin. Häntä olen halunnut suojella maailman pimeyksiltä.

ultra bra
ultra bra Kuva: Anna Tulusto/Yle Ultra Bra

Houkutusten kiihottava maku

Juhannusta edeltävällä viikolla Ultra Bra treenaa Tavastialla. Minua jännittää enemmän kuin silloin, kun juonsin ensimmäistä kertaa puolitoistatuntisen kulttuuripolitiikkaa käsittelevän suoran tv-lähetyksen. Jännitys ei ehkä kuitenkaan ole niin mielipuolista kuin keväällä 1995, jolloin Ultra Bra teki yhden ensimmäisistä keikoistaan Kaisaniemen puistossa Maailma kylässä –festareilla. Silloin jalat tutisivat niin, että uskon edelleen, että kaikki (melko pienestä) yleisöstä huomasivat sen. Mutta silloin jännitti muitakin. Nyt melkein kaikista muista yhtyeen jäsenistä on tullut ammattimuusikkoja, minusta tuli kulttuuritoimittaja.

Tämä oli selvää jo parikymmentä vuotta sitten: ”Ultra Bra on nyt todella suosittu. Olemme ihan listan kärjessä ja keikoilla on aina mielettömästi ihmisiä. Vanhalla esimerkiksi oli viikko sitten 1300 ihmistä meitä katsomassa ja kuulemassa. Jollain perverssillä tavalla esiintyminen ja suosio ruokkivat omaa narsismia. Ja onhan toi nyt muutenkin ainutlaatuinen juttu. Muusikonurani ei tule jatkumaan Ultra Bran jälkeen”, kirjoitin kaksikymmentä vuotta sitten ystävälleni Moskovaan.

Tavastian treeneissä tuntuu siltä, että biisit menevät kulttuuritoimittajan alttoäänelleni aivan liian korkealta, Hauki sattuu kurkkuun ja kiristää kaulalihaksia. Silti tekee mieli lähteä mukaan! Sillä tiedän, etten tekisi tällaista tämän kesän jälkeen. Leimaudun linnunpoikasen lailla monitorimiksaaja Sumppiin (huom. Sumppi ei tiedä tätä), koska hän on lempeä ja sanoo, että häneltä voi kysyä kaikkea.

Bändi kuulostaa superhyvältä. Naiset laulavat kuin satakielet, 12-henkinen viulusektio saa ihon kananlihalle ja Tommi soittaa bassoaan transsissa.

Korvamonitori. Urani vartin starana (lavaosuuteni kestää viitisentoista minuuttia) pakottaa minut opettelemaan uutta tekniikkaa. Korvamonitoreja ei Ultra Brassa käytetty vuosina 1995-1998. Minua neuvotaan: ”Sä opit sen!” ”Sähän voit repäistä sen toisen pois korvasta, jos se tuntuu kuumottavalta.” ”Ei sitä kannata ottaa toisesta korvasta pois, se voi vaurioittaa kuuloa.” ”Sä totut siihen.” ”Se on ihana!” Juhannuksen jälkeen harjoittelemme lisää korvamonitorin käyttöä Vuokon siirtolapuutarhamökillä. Kuulokkeet voi nimittäin tunkea väärinpäin korviin. Mutta korvamonitori on ihana: kuulen sieltä pianoa, bassoa ja kitaraa, tyttöjen laulun, sopivasti poikia. Ja minähän olen yhteislaulun ystävä, en solisti – ainakaan laulajana.

Hei kuule Suomi

Provinssirock 1. heinäkuuta 2017. Tommi on lähettänyt kaikille hyvissä ajoin sähköpostia: ”Keskeiset keikka-infot Ultra Bra / Bussi UB 2”. Kirje on huolellinen ohjeistus kesän liikkumisista, esimerkiksi näin: ”Provinssirockiin ja sieltä pois matkustaa 5 laulajaa, 5 puhaltajaa, 5 kompin jäsentä ja 12 jousisoittajaa - eli 27 esiintyjää. Ruisrockissa vastaavat lukemat kuin Provinssissa (27 esiintyjää). Ilosaarirockiin ja sieltä pois matkustaa enintään 5 laulajaa, 5 puhaltajaa ja 5 kompin jäsentä (15 esiintyjää). (---) Meillä on käytössä kaksi bussia. Call signilla UB 1 kulkee tekniikka. Tässä meilissä ei käsitellä enempää tekniikan liikkumista. Esiintyjien bussin call sign on UB 2.

ultra bra
ultra bra Kuva: Anna Tulusto/Yle Ultra Bra

Bussi Provinssiin lähtee Kisahallin parkkipaikalta. Ihmiset valuvat vähitellen paikan päälle, halataan ja nauretaan. Näytämme samaan aikaan keski-ikäisiltä ja nuorilta. Antti ja Tommi ovat matkanjohtajia, aluksi on nimenhuuto. Tämä on luokkaretki 90-luvulle.

Keikkabussissa kuuntelen keskustelunpätkiä kroonisesta univajeesta - pienet lapset valvottavat - ja siitä, miten nyt keski-iässä lyhyt loma ei enää riitä totaaliseen rentoutumiseen. Puhutaan harmaista hiuksista ja selfieiden ottamisesta. Perkussionisti Jan rummuttaa reisiinsä, välillä lauletaan.

ultra bra
ultra bra Kuva: Anna Tulusto/Yle Ultra Bra

Matka tuntuu valtavan pitkältä. Sitten tunnelma sähköistyy, saavumme Provinssiin. Suurelle osalle meistä back stage –alueet ja niille huojuvista rautaporteista ajavat valtavat bussit ovat arkea. Minulle nousevat kylmät väreet.

Bäkkärillä pukuhuoneiden ovissa lukee ”tytöt” ja ”pojat”. Tytöistä ja pojista olen puhunut alkukesästä kotonakin, ”tyttöjen soolot”, ”poikien stemmat”.

Keikkailu on odottamista. Tytöt avaavat ääniään, viulut virittelevät, torvet tuuttaavat, Kerkko sytyttää jälleen uuden tupakan. Keskustelut ovat katkonaisia. Jotkut ahmivat tyytyväisinä isot annokset ruokaa, minä syön väkisin, syöminen tuntuu epäolennaiselta. Ihmisillä on erilaisia tapoja odottaa: yksi vetäytyy kuoreensa ja valmistautuu hiljaa, toinen pitää energiaa yllä vitsailemalla.

ultra bra
ultra bra Kuva: Anna Tulusto/Yle Ultra Bra
ultra bra
ultra bra Kuva: Anna Tulusto/Yle Ultra Bra

Sama kuvio tulee toistumaan vielä kahdesti kesän aikana. Olen huono odottaja, aika matelee. Menen tapaamaan 19-vuotiasta poikaani festarialueelle. Halaamme kuumalla hiekkakentällä, poika on minua 15 senttiä pitempi. Hänen äänensä on painuksissa valvomisesta, mutta silmät ovat kirkkaat ja iloiset.

Kaikki on hetken tässä

Sitten tulee huuto. Huuto on vanha UB-rituaali, joka ei ole muuttunut miksikään kahdessakymmenessä vuodessa. ”Onko se uu?” karjuu Kerkko. ”On!!!” vastaa yhtye. ”Onko se bee?” ”On!” ”Mikä se on?” ”Ultra Braaa!” Huudosta tulee raivokas ilo. Nyt mennään! Paitsi minä en vielä mene.

Lavan taakse kuulen, kun yleisö mylvii. Sitten Vuokko aloittaa kuulaalla voimakkaalla äänellä: ”En sanonut terveisiä kenellekään”. Taas tulee kylmät väreet.

Reilun tunnin kuluttua menen itse lavalle. Sitä ennen olen: katsonut noin 57 kertaa Facebookia ja Instagramia (verkko on ärsyttävän hidas!), laittanut huulipunaa, käynyt aurinkolasit silmilläni (miksi?) katsomassa yleisön joukosta bändiä, joka näytti suurelta ja mahtavalta, lisännyt huulipunaa, juonut puoli litraa vettä ja pienen lasillisen valkoviiniä, käynyt vessassa, lisännyt huulipunaa, kävellyt levottomana ympäriinsä, tarkistanut seitsemän kertaa biisilistasta missä kohdassa mennään, kiinnittänyt korvamonitorin, epäilyt ettei se toimi, lisännyt vielä vähän huulipunaa, katsonut keikkaa lavan reunalta ”kulisseista”, hymyillyt tekniikan pojille, peilannut kännykän näytöltä, onko huulipuna hyvin ja kävellyt lavalle, halannut Kerkkoa, tuntenut huminan korvissani, katsonut yleisömerta ja ajatellut: ”Kyllä! Ehkä sittenkin olisi kivaa olla rocktähti.”

Katharsis. Jännitys valuu pois ja tekee mieli vain hymyillä. Ja pian tulee liikutus. Näen yleisössä sen pojan, joka oli vatsassani parikymmentä vuotta sitten, kun Minä suojelen sinua kaikelta –biisiä esitettiin ensimmäisiä kertoja. Hän ja hänen ystävänsä, joista osan olen tuntenut pikkulapsista saakka huiskuttavat: ”Annaaa!” Laulan kertosäettä pojalleni. Seuraavana päivänä luen nettijutusta Joelin kommentin: ”Näin nuorta yleisöä. Se oli hellyttävää. Heidät on varmaan siitetty Ultra Bran tahtiin.” Saattaa olla.

ultra bra
Anna ja poikansa Felix. ultra bra Kuva: Anna Tulusto/Yle Ultra Bra

Paluumatkalla on ”dösärock”, se on minulle uusi termi. Bussi ajaa läpi öisen Länsi-Suomen ja juttelen sellaisten bändiläisten kanssa, joiden kanssa en 20 vuotta sitten paljoa jutellut. Meistä on tullut aikuisia, ainakin melkein. Ei nukuta ollenkaan. Kotona pidämme aamuyöllä pienet jatkot naapurissa asuvan Tommin ja saman rapun alttoviulisti Aten kanssa. Otan kaiken irti rokkikesästä.

Kaikki päättyy joskus

Ruisrock 9. heinäkuuta 2017. Sääret ovat taas olleet mielessä. Olen tutustunut säärimeikkiin. Se on oleellinen tuote, jos aikoo näyttäytyä yleisön edessä pikkushortseissa. Ruisrockissa ollaan muutenkin showbisneksen ytimessä. Keikka televisioidaan, jonka takia kolme maskeeraajaa puunaa tyttöjä - ja poikiakin. Heillä on kova urakka, sillä Provinssin tavoin, lavalla on vanhan bändin lisäksi kaksi uutta puhaltajaa ja kaksitoista jousisoittajaa.

Huomaan, että rockelämä salakavalasti kyllästyttää. Odottelu ja levoton ympäriinsä vaeltelu tuntuu vieraalta. Tekstailen hermostuneena miehelleni, joka on tulossa katsomaan Ultra Brata ensimmäistä kertaa.

Huuto. Ja tunnin odotus, jonka aikana ”suoritan” rutiinejani: vettä, vessaa, korvamonitorinasennusta, huulipunaa, huulipunaa, huulipunaa. Lavalla kyllästymisen tunne on poissa. Yleisö laulaa melkein kokonaan ilman bändiä Sinä lähdit pois. Hurmos on valtavaa. Kolme biisiä menevät hetkessä.

Paluumatkalla annan keskiyön aikaan bussissa rakkausohjeita nuoremmalle bändikaverille: ”Ei kannata pelailla pelejä, kannattaa olla suora ja avoin. Ole rohkea!”

Ja kotona: tietenkin jatkot. Otan kaiken irti rokkikesästä. Huomenna nukutaan!

ultra bra
ultra bra Kuva: Anna Tulusto/Yle Ultra Bra

Ilosaari 16. heinäkuuta 2017. Kaikki päättyy joskus. Tämä on viimeinen keikka, viimeinen kesä Ultra Bran kanssa. Tulen Ilosaareen vanhempieni kesämökiltä. Olen heidän hoivissaan taantunut, jos nyt en lapseksi, niin teiniksi. Mutta teinivuosista ei ollut pitkä matka Ultra Bran perustamiseen, joten ollaan sitten näin.

Lavan takana, heinäkuun illan valossa, näyttää elokuvamaiselta. Kun bändi aloittaa, menen katsomaan sitä yleisön joukkoon. Kun juoksen alas Laulurinnettä, valtava lintuparvi nousee ilmaan. Yleensä pelkään lintuja, niiden syöksähtely on ärsyttävää. Mutta nyt ajattelen: kerrankos sitä ryntäillään pitkin rinteitä rokkitähtenä. Yleisössä ihmisillä on keltaisia sadetakkeja (vaikka ei sada) ja melkein kaikki laulavat mukana. Tommi soittaa bassoa jälleen kuin transsissa.

Paluumatka – tällä kertaa halki öisen Itä-Suomen – on riehakas. Dösärockia eletään täysillä. Kuuntelemme ehdotuksestani Antti Tuiskua: ”Oijoijoijoi, elämä on julmaa, mun on pakko twerkkaa, että saisin fyrkkaa!” Tunnustan: twerkkasin liikkuvassa keikkabussissa. Joku toinenkin taisi tehdä niin. Tilanteesta ei ole kuvamateriaalia.

Epilogi

Ystäväni näytti minulle kesällä kirjeitä, joita olin kirjoittanut hänelle Moskovaan vuosina 1995-1997. Niissä on paitsi yksityiskohtaisia selostuksia Teho-osasto -sarjan tapahtumista, myös raportointia Ultra Bran alkutaipaleesta. Loppuvuodesta 1997 kirjoitan hänelle toisesta ultra-alkuisesta asiasta - ultraäänikuvista. Odotan esikoistani, joka syntyy kesällä 1998.

ultra bra
Annan kirje ystävälleen vuodelta 1996. ultra bra Kuva: Anna Tulusto/Yle Ultra Bra

Ennustan kirjeissä aivan oikein tulevaa: ”Tähteys ei ole mun tavoitteena, vaikka bändissä onkin hauskaa. Mieluummin olisin venäjää opiskeleva perheenäiti tai jotain tollaista ihan tavallista. Mutta taiteelliset kunnianhimot pakottaa myös tohon musiikkijuttuun vielä toistaiseksi.”

Taiteelliset kunnianhimot, hmm. En nyt 43-vuotiaana saa ihan kiinni ajatuksesta. Minä en ollut Ultra Bran musiikillinen sielu enkä ole koskaan tuntenut itseäni muusikoksi. Olin mukana yhtyeessä, koska satuin kuulumaan ystäväpiiriin, joka sen synnytti. Ja rakastan yhteislaulua, aina ja iankaikkisesti!

Vanhan kirjeen ennustus pätee näihin päiviin asti. Minusta tuli venäjää opiskeleva perheenäiti. Tämän rokkikesän päätteeksi, olin kaksi viikkoa Pietarissa elvyttämässä venäjän kielen taitoa. Edellisen kerran opiskelin Pietarissa Annin kanssa kesällä 1995. Ultra Bra oli tuolloin juuri perustettu.

Ultra Bran odotettu paluukonsertti Ruisrockista heinäkuulta 2017 saa ensiesityksensä Teeman Ultra Bra -illassa 26.8. kello 20.

Teemalauantai 26.8.2017: Ultra Bra!

Yle Live: Ruisrock 2017: Ultra Bra (jää toistaiseksi Areenaan)
Ultra Bra Tampereella 2000 Klo 21.30 (alkuperäinen nimi Estradilla: Ultra Bra) (30 päivää Areenaa)
Yhteinen sävel -konsertti Klo 22.45 (2009) (30 päivää Areenaa)

  • Retrojytä valloitti Levylautakunnan - myös Pyhimyksen riimit miellyttivät

    Samae Koskinen ja Katja Ståhl Levylautakunnassa

    Samae Koskinen ja Uutisvuodon uusi ankkuri Katja Ståhl Tulos ja kommentit 1. Talmud Beach & Faarao Pirttikangas: Matkaa teen 26 pistettä (Talmud Beach - Faarao Pirttikangas) Samae: Tämähän oli jytää, hienoa, että nuoret kaverit soittaa nykyään ajatonta musiikkia. Jos näkisin tämän keikalla niin luulen, että ilahtuisin kovasti.

  • Elektroninen sarjakomputaattori ja kummitekoneistoja. Avaruusromua 24.9.2017

    Amiga-musiikkia, ite-oopperaa ja minimalismia

    Vuonna 1954 Teknillisessä korkeakoulussa alettiin rakentaa ensimmäistä suomalaista tietokonetta, elektronista sarjakomputaattoria. Vielä ei puhuttu tietokoneista, vaan matematiikkakoneista tai sähköaivoista. Sitten koitti 1980-luku ja alkoi tapahtua: MikroMikko, IBM PC, Atari, Commodore, Amiga, Apple, Tandy… Etenkin Commodore 64 ja saman valmistajan Amiga 500 olivat meillä valtavia menestyksiä. Niillä tehtiin musiikkia - ja tehdään edelleen. Avaruusromussa Amiga-musiikkia, ite-oopperaa, konstruktivismia, minimalismia ja kummitekoneistoja. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Punaniskaa ja keijukaismusiikkia - Levylautakunnassa paljon ensilevyntekijöitä

    Ensilevyntekijöille kylmää kyytiä Levylautakunnassa

    Monta ensilevyn tekijää osui kuunteluun viikon Levylautakuntaan. Arvioitaan aloittelijoille antamassa laulaja-lauluntekijät Eeppi Ursin ja Ufo Mustonen sekä tuttuun tapaan tylyttävä musiikkitoimittaja Josper Knutas. Kappaleet ja kommentit 1. Nuppu: Reissunaisen saappaat 21 pistettä (Ville Alajuuma - Emilia Rinne) Eeppi: Hyvä kertosäe, hyvin nostattava.

  • Suorakulmaista kovaa betonia, Seitsemisen virtoja ja unimaailmaa. Avaruusromua 17.9.2017

    Kaikkea tätä yritetään kotimaisin voimin selvittää.

    Millainen on pianistin ja kaupungin välinen kovaääninen vuoropuhelu? Miltä kuulostavat Seitsemisen virrat? Entä lumen äänet ja sydän? Tai alkuliemi? Millaista musiikkia tekivät Elektroniset syntetisaattorilapset? Millaista on 2010-luvun psykedeelinen rituaalimusiikki? Millaiselta kuulostaa unimaailman äänimaisema? Kaikkea tätä yritetään kotimaisin voimin selvittää Avaruusromussa. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua