Hyppää pääsisältöön

Kjell Westö: Jos annamme periksi pelolle ja vihalle, kaupunkimme menevät kiinni

Kirjailija Kjell Westö
Kirjailija Kjell Westö Kuva: Marica Rosengard Kjell Westö

Olen ihminen joka rakastaa suuria kaupunkeja ja niiden kohtaamisia ja elämänvirtaa. Eräs asia joka tekee isoista kaupungeista niin hienoja on niiden avoimuus, se että niissä asuu erilaisia ihmisiä, jotka ovat tulleet kaupunkiin eri puolilta maata ja maailmaa ja yrittävät löytää paikkansa siellä.

Teksti: Kjell Westö

Suurkaupungeissa on hienoa se, että samassa paketissa saa sekä pysyvyyden että muuttuvuuden. Tietyt merkkirakennukset, puistot ja korttelit säilyvät samanlaisina. Toiset korttelit, jopa kokonaiset kaupunginosat, muuttuvat yhden ihmiselämän aikana radikaalisti.

Sata vuotta sitten Helsingin Kallio ja Harju olivat nuoria kaupunginosia joissa matalat puutalot hallitsivat: korkeita kivitaloja oli vain siellä täällä, kuin syömähampaat laakeiden kortteleiden keskellä. Karhupuistoakaan ei sata vuotta sitten ollut – karhu tuli paikalleen vasta 1930-luvun alussa.

Mutta Kallion kirkon edessä yli satavuotias vaeltaja tunnistaisi kaupunkinsa, olkoonkin että Ympyrätalo on 1960-luvun lopulla korvannut entisaikojen korttelin Hakaniemen torin laidassa. Näkymä Kallion kirkolta Tähtitorninmäelle on pysynyt samana halki vuosikymmenten: entisaikojen punainen Helsinki ja entisaikojen valkoinen Helsinki siinä katsovat toisiaan. Ja vaeltajamme tunnistaisi myös Pitkänsillan ja Liisankadun ja Snellmaninkadun korttelit.

Vanhasta kaupungista löytyy jälkiä kymmenistä epookeista, ihminen ehtii elää vain muutaman.

Pysyvyys ei kuitenkaan ole se asia jota ensimmäisenä ajattelen, kun mietin Helsinkiä tai mitä tahansa suurempaa kaupunkia. Läheltä Helsingin ydinkeskustaa löytyy kosolti paikkoja, jotka ovat muuttuneet maallisen vaellukseni aikana tunnistamattomiksi.

Nykyinen Pikku-Huopalahti oli lapsuudessani Tilkan suoalue ja metsä. Kampin kauppakeskusalue oli valtava, avoin kenttä jossa sade piiskasi ja tuuli vihmoi. Ruoholahti ja Jätkäsaari tarkoittivat minulle Lepakon yömajaa, Uddin veljesten lautatarhaa ja konttisatamaa, nyt siellä asuu tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä. Katajanokan vanhalta makasiinialueelta sai joskus ostaa pimeää viinaa öisin: ei saa enää.

Kun tulin keskustaan Nelosella tai Kympillä ja raitiovaunu ohitti eduskuntatalon ja katsoin alas vasemmalle, siellä sijaitsi ei-kenenkään-maa, jota vain Ruohonjuuren kauppa elävöitti: nyt se on eräs kaupunkilaisten olohuoneista. Ja onhan Kallion Karhunpuistokin muuttunut. Kun olin nuori, se oli rujo ja pelkoa herättävä paikka, nyt siellä on sateenkaarikioski ja puiston liepeillä järjestetään block partyja.

Talot ja kadut ja puistot jäävät, me unohdumme.

Se on muistutus elämisen ja kirjoittamisenkin ehdoista. Isosta, vanhasta kaupungista löytyy jälkiä kymmenistä epookeista, ihminen ehtii elää vain muutaman. Jokaisella on aikansa, sitten on uusien sukupolvien vuoro. Talot ja kadut ja puistot jäävät, me unohdumme. Voisin luetella teille pitkän rivin 1970- tai -50- tai -30-luvulla myyntilistojen kärjessä olleita kirjailijoita ja laulajia, joiden nimet eivät sano 2010-luvun ihmisille juuri mitään. Legendat ovat harvemmassa kuin uskomme.

Kuten päiväyksestä näette, kirjoitan nämä rivit pian Turun ja Barcelonan terrorihyökkäysten jälkeen. Nämä terroriteot kaupungeissamme ovat järjettömyydessään musertavia. Ja haaste Euroopan kaupungeille ja yhteiskunnille on valtava. Todellisuutemme on jo muuttunut, jatkuvat terrori-iskut saavat asenteemme kovenemaan, aikamme pahuus pelottaa ja vihastuttaa. Meidän on silti kyettävä vastaamaan vihaan ja järjettömään väkivaltaan muulla kuin vihalla ja ihmisryhmien leimaamisella. Jos annamme periksi pelolle ja vihalle, väkivallan kierre vain syvenee ja kaupunkimme menevät kiinni.


Kirjakerho öisessä Helsingissä Yle Radio 1:ssä:

  • Kjell Westön keskiyö sunnuntaina 27.8. klo 8.05
  • Katja Kallion keskiyö maanantaina 28.8. klo 17.15
  • Katja Kallion keskiyö uusitaan sunnuntaina 3.9. klo 8.05

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Kirjojen Suomi