Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Sandra Saulo
Yle
Kamarimusiikkifinaalin romanttiseen tunneaaltoiluun eläytyessään unohti viimeistään, että Maj Lindeissä on kysymys ankaran kansainvälisen pianokilpailun loppusuorasta. - Lue Ylen asiantuntijan pianopedagogi Niklas Pokin arviot kamarimusiikkifinaalin esityksistä.
Kamarimusiikkifinaalissa kansainvälinen Maj Lind -pianokilpailu siirtyi Musiikkitalossa Camerata-salista suuren konserttisalin puolelle.
Kuuden finalistin kanssa musisoi vuorotellen kaksi jousikvartettia, Uusi Helsinki ja Tempera.
Suomen Hannu Alasaarela, Uuden-Seelannin Jun Bouterey-Ishido ja Etelä-Korean Jiyoung Kim olivat valinneet Robert Schumannin pianokvinteton op. 44.
Etelä-Korean So Hyang In ja Yhdysvaltain Mackenzie Melemed esittivät Antonín Dvořákin pianokvinteton nro 2 op. 81 ja Etelä-Korean Hyo-Eun Park Dmitri Shostakovitshin pianokvinteton op. 57.
Ylen asiantuntija pianopedagogi Niklas Pokki arvioi kamarimusiikkifinaalit
Maj Lind -pianokilpailun finaaliin on alusta alkaen kuulunut kamarimusiikkiosuus, jossa finaaliin selviytyneet kilpailijat esittävät vuodesta riippuen joko pianokvinteton tai -kvarteton. Tällä kertaa on vuorossa pianokvintetto, jonka kilpailijat saavat soittaa maamme eturivin kvartettien – joko Uusi Helsinki -kvartetin tai Tempera-kvartetin – kanssa.
Kamarimusiikkia ei soiteta suinkaan kaikissa isoissakaan pianokilpailuissa. Mielestäni se kuitenkin sekä tuo kiinnostavaa lisäväriä ohjelmistoon että antaa mahdollisuuden muodostaa kilpailijoista entistä monipuolisempi käsitys. Kamarimusiikkierä laajentaa niitä muusikkouden vaatimuksia, joita menestyksekkäältä kilpailijalta odotetaan. Samalla se tuo esiin uusia puolia kilpailijoista. Siinä päästään punnitsemaan soittajan yhteistyökykyä ja taitoa soittaa muiden kanssa. Esityksestä arvioitavia asioita ovat vaikkapa yhteissoiton tarkkuus, soinnin balanssi, kyky olla tarvittaessa solistisessa, tarvittaessa säestävässä roolissa, ja kyky antaa ja ottaa vastaan tulkinnallisia impulsseja. Lisäksi toki saadaan arvioida myös monia samoja asioita kuin aiemmissakin erissä, esimerkiksi muotoilua, soinnin hallintaa, karakterisointia, jännitteen rakentamista ja soittoteknistä onnistumista.
Kamarimusiikkifinaalin avasi Hannu Alasaarelan ja Uusi Helsinki-kvartetin tyylikäs esitys Schumannin täysromanttisen hurmioituneesta pianokvintetosta Op. 44. Alasaarela vaikutti olevan kamarimusisoinnissa hyvin kotonaan. Hänellä on hyvä yhteissoinnin taju, ja niin säestävissä osuuksissa kuin soolo-osuuksissakin hän mitoitti dynamiikan hyvin. Hänen pianosointinsa oli hyvin selkeä, joten hänen soittonsa kuului hiljaisenakin hyvin jousten soinnin läpi. Lisäksi hän osaa balansoida omaa soittoaan tarvittaessa basso- tai diskanttivoittoiseksi, mikä vaikuttaa positiivisesti yhtyeen sointiin.
Alasaarelan ajankäyttö tuntui pelaavan sangen hyvin yhteen hienosti soittaneen kvartetin kanssa. Yhteispeli vaikutti muutenkin hyvältä – aloitteita tehtiin ja niihin reagoitiin molemmin puolin. Esitys tuntui avautuvan soinnillisesti matkan varrella ja karakterisointikin tuntui muuttuvan selkeämmäksi. Toinen osa oli koskettavasti muotoiltu, mutta siinä kuulee joskus enemmänkin tuskaa. Kolmas osa, joka on vaikea soittaa täsmällisesti yhteen, onnistui mainiosti sekä soinnillisesti että ajankäytöllisesti. Finaalissa Alasaarelalla ehkä olisi ollut varaa jäntevämpäänkin solistiseen otteeseen, mutta tälläkin tavalla esitettynä esitys kyllä tempasi mukaansa ja huipentui komeasti.
Uuden-Seelannin Jun Bouterey-Ishido soitti samaisen Schumannin pianokvinteton Tempera-kvartetin kanssa. Yhteissoitto vaikutti rentoutuneelta ja luontevalta alusta asti, ja pianokvintetin sointi oli lämmin ja elävä. Musiikillinen kommunikaatio erinomaisen kvartetin kanssa tuntui tehneen Bouterey-Ishidon temponkäsittelylle todella hyvää. Hänen soitolleen tyypilliset tempojen vaihtelut tuntuivat nyt sopivasti mitoitetuilta, eikä niitä ollut liikaa. Ne tuntuivat sopivan hyvin teoksen tyyliin ja jopa toivat karaktereihin lisää koskettavuutta. Yhteissointi oli hyvin balansoitua, luontevaa ja värikästä. Pianistin valitsema Bösendorfer tuntui tässä olevan parhaimmillaan koko tähän astisen kilpailun aikana.
Ensimmäinen osa oli soiva ja pikemmin lämminhenkinen kuin energiaa pursuava. Toisen osan tempovalinta oli erinomainen, ja siinä syntyi vahva tunnelma. Edelliseen esitykseen verrattuna tulkinta tuntui korostavan enemmän sekä osan katkeria että auvoisia puolia. Kolmas osa oli energinen ja harvinaisen hyvin muotoiltu ja karakterisoitu. Vaikea piano-osuus toteutui virtuoosimaisesti. Finaalissa odotin Bouterey-Ishidolta alussa vielä vahvempaa rytmistä jännitettä, mutta tulkinta oli kokonaisuudessaan hyvin karakterisoitu ja erittäin kertova.
Esitys oli upea ja antoi erittäin positiivisen kuvan Bouterey-Ishidosta pianistina ja muusikkona.
Etelä-Korean So Hyang In oli valinnut kamarimusiikkifinaaliin Dvořákin laajan pianokvinteton op. 81. Yhteistyö Uusi Helsinki -kvartetin kanssa tuntui heti alusta lähtien toimivalta: yhteinen ajoitus pelasi mukavasti ja balanssi oli erinomainen.
Ensimmäinen osa kuulosti intoutuneelta ja siinä oli tarpeen tullen voimakas lataus. Toisen osan, Dumkan, alussa olevan soolon In soitti taianomaisen kauniilla soinnilla ja harvinaisen koskettavasti muotoillen. Uusi Helsinki -kvartetti vastasi samalla mitalla. Tästä osasta muodotui itselleni yksi tähänastisen kilpailun kohokohtia. Tämä oli todella hienoa kamarimusisointia. Herkkä, pitkälinjainen ja kertova tulkinta kosketti syvästi ainakin allekirjoittanutta.
Kolmas osa, Scherzo, pohjautuu böömilaiseen furiant-nimiseen nopeaan kansantanssiin. In ja kvartetti soittivat sen kirkkaasti, elävästi ja hurmaavan lennokkaalla poljennolla. Myös finaali sai henkevän, taiturillisen ja inspiroituneen tulkinnan. Yhteinen ajoitus ei koko ajan ollut yhtä tarkkaa kuin muissa osissa, mutta sen voinee laskea menevän innostuksen piikkiin. Juuri ennen loppukiihdytystä oleva hidas koraalimainen jakso oli jälleen sulaa kultaa korville. Osa päättyi upeaan hehkutukseen. In osoitti olevansa loistava kamarimuusikko. Aiemmissa erissä kuullut hienot ominaisuudet mielestäni jopa puhkesivat entistä enemmän kukkaan kamarimusiikkia soitettaessa.
Finaalin suosituimmaksi teokseksi osoittautui Schumannin pianokvintetto, joka kuultiin kolmannen kerran Jiyoung Kimin ja Tempera-kvartetin esittämänä.
Ensimmäisen osan alussa oli valloittavaa energiaa. Energiset ja liikkuvat karakterit tuntuivat inspiroivan Kimiä tässä osassa enemmän kuin lyyriset kohdat, joissa mielestäni vaani liiallinen paikalleen jäämisen vaara. Yhteissoitto oli suurimmaksi osaksi hyvää ja rakoili oikeastaan vain aivan osan lopussa.
Toisessa osassa tuntui korostuvan pitkä linja jopa hiukan traagisen retoriikan kustannuksella. Nopea jakso olisi ehkä hyötynyt pianistin suuremmasta rytmisestä tahdonvoimasta.
Kolmas osa rullasi riemukkaasti ja raikkaalla soinnilla. Pieniltä eriaikaisuuksilta ei vältytty, mutta tulkinta oli mielestäni oikein nautittava. Finaalin käynnistyi jäntevästi, ja Kim piti tarkkaa pulssia hienosti yllä tarvittavissa kohdissa.
Kuulosti, ettei Kim ole kamarimuusikkona ehkä yhtä kokenut kuin eräät päivän aikaisemmat soittajat. Hänen vahva pianistinen osaamisensa ja soittonsa musikaalisuus kävi silti hyvin ilmi esityksestä, josta jäi miellyttävän energinen kokonaisvaikutelma.
Päivän toinen Dvořákin pianokvintetto kuultiin Mackenzie Melemedin ja Uusi Helsinki -kvartetin soittamana.
Näkökulma ensimmäseen osaan tuntui olevan ennen kaikkea intensiivinen. Melemed tuntui olevan koko ajan valmiina viemään tempoa eteenpäin tai tekemään seuraavan crescendon. Balanssi pysyi suurimman osan aikaa hyvänä, mutta oli hetkiä, jolloin Melemedin olisi toivonu pitävän säestävän osuuden hiljaisempana. Isoissa forte-paikoissa kvartetti osoitti hienoa iskukykyä, eikä jäänyt lainkaan isosti soittavan pianistin jalkoihin. Tästä osassa jäi omintakeinen jälkimaku – se ei niinkään kuulostanut vuoropuhelulta ja sopuisalta yhteismusisoinnilta, vaan kilpailulta pianon ja kvartetin välillä. En tiedä kuinka tarkoituksellista se oli, mutta toimiva se oli näinkin. Ainakin jännitettä riitti.
Dumka-osan alun Melemed fraseerasi kauniisti ja persoonallisesti, mutta samaa sointimagiaa ja omakohtaisuutta kuin Inillä siitä ei ainakaan minulle välittynyt. Muutenkin osa teki paljon suurieleisemmän vaikutelman kuin edellisessä esityksessä. Tulkintakulma oli toisenlainen, mutta aivan mahdollinen ja vakuuttava tämäkin. Tässä kohtaa on mainittava se, kuinka upeasti Uusi Helsinki -kvartetti intoutuu heittäytymään kulloisenkin pianistin musiikillisiin ajatuksiin ja tukemaan soitollaan niitä. Sellainen on pianistille todella inspiroivaa.
Furiant-osa oli kipunoiva, taiturillinen ja efektiivinen. Finaalissa mielestäni esitys parani entisestään. Siinä oli hienot karakterit ja upea, elävä, suorastaan sankarillinen sointi. Fuuga-kohta oli selkeä ja upeasti yhdessä ja loppunousu tehokas.
Tässä esityksessä yhteispeli tuntui innostuneelta ja energiseltä ja yhteinen ajoitus toimi varsin hyvin. Kokenut kvartetti reagoi Melemedin tulkinnallisiin impulsseihin esimerkillisellä tavalla, mutta kenties vahvatahtoinen Melemed olisi voinut olla omasta puolestaan herkempi muiden antamille impulsseille. Silti: upea esitys!
Eteläkorealainen Hyo-Eun Park oli ainoa finalisteista, joka oli valinnut kamarimusiikkiteoksekseen Šostakovitšin viisiosaisen pianokvinteton g-molli Op. 57. Hän soitti sen Tempera-kvartetin kanssa.
Ensimmäinen osa oli vaikuttava. Kvartetin ja pianistin yhteissointi oli suuri, upeasti soiva ja selkeä, ja muotoilu ja ajankäyttö tuntui loksahtavan kohdalleen harvinaisen hyvin. Osan synkkä ja ristiriitoja täynnä oleva tunnelma välittyi väkevästi.
Toisen osan hitaassa ja omalaatuisen lyyrisessä fuugassa on pitkä jakso ilman pianoa, jonka kvartetti tulkitsi vangitsevasti. Se valmisti pianistille rikkumattoman tunnelman, johon oli hyvä mennä mukaan. Osan tulkinta oli vääjäämättömän pitkälinjainen ja riipaisevan intensiivinen. Piano soi upeasti Parkin käsissä. Fraseerauksessa oli hurja jännite hiljaisissakin kohdissa. Liikutuin.
Repivän Scherzon poljento oli väkevä. Tässä oli tosi kyseessä. Yhteissoitolliset asiat kuten balanssi ja ajoitus olivat erittäin hyvin hallinnassa, joten musiikki pääsi oikeuksiinsa. Tämänkin osan tulkinta vaikutti hyvin – ja yhdessä – suunnitellulta.
Neljäs osa, Intermezzo, loi ison kontrastin hyperintensiiviselle scherzolle. Osa alkoi jälleen pitkällä, vain kvartetin soittamalla jaksolla. Tässä teoksessa pianistin onni oli loistavasti tulkitseva kvartetti, koska tuollaisen alun jälkeen oli epäilemättä helppoa vain sukeltaa mukaan. Park oli selvästi inspiroitunut, sillä hän antoi itsekin upean panoksen osan rakenteluun.
Viides osa puolestaan alkaa pianon soololla. Park muotoili alun elävästi ja onnistui luomaan sopivan omituisen tunnelman. Osan kokonaismuoto hahmottui selkeästi, ja linjakas ja taitavasti karakterisoitu soitto piti otteessaan.
Tämä oli harvinaisen kokonainen, vahva ja vaikuttava esitys Šostakovitšin pianokvintetosta, ja samalla vakuuttava osoitus Parkin muusikkoudesta.
