Syömishäiriö nostaa päätään, kun järkevät coping-keinot loppuvat. Pahimmassa tapauksessa se voi viedä hengen. Kuinka Wilma Ruohisto selvisi? Lue omakohtainen kirjoitus. Tämä teksti on kirjoitettu tukemaan anoreksiaa tai muuta syömishäiriötä sairastavan henkilön toipumisprosessia sekä kuvaamaan sairauden piirteitä. Huomaathan, että artikkelin sisältö voi olla triggeröivää.
”En halua kuolla. En vain jaksa enää elää”, kirjoitin mustakantiseen vihkoon vähän ennen joulukuuta 2012. Punainen kuulakärkikynä piirsi viereen numerot 30,2. Seuraavana päivänä menin osastolle kuudennen ja viimeisen kerran. Olin 17-vuotias ja sairastanut anoreksiaa jo kolme vuotta.
Ajatus tästä kirjoituksesta on pyörinyt mielessäni tuosta päivästä lähtien. Vielä kertaakaan en ole kokenut itseäni valmiiksi. Ehkä se johtuu siitä, että tähän ei ole koskaan täysin valmis.
Syömishäiriö yhdistetään usein virheellisesti pelkästään laihuuteen. Kuitenkin vain pieni osa syömishäiriöitä sairastavista on niin laihoja, että lääketieteellisen aliravitsemuksen kriteerit täyttyvät. - Syömishäiriöliitto
Nyt 22-vuotiaana, 171-senttisenä ja noin 65-kiloisena olen hyvinkin normaalikokoinen ihminen. Diagnoosit laihuushäiriöstä, vakavasta masennuksesta, uhmakkuushäiriöstä sekä identiteettihäiriöstä on poistettu tiedoistani. Olen entinen anorektikko, joka on viettänyt nuoruusvuotensa kokovuorokautisella osastolla.
Oikeastaan ainut "epänormaali" asia minussa on, että viimeisten neljän vuoden aikana olen fyysisesti yli kaksinkertaistunut. Kokoni kaksinkertaistumisen tekee monista asioista kuten vanhojen tuttujen kohtaamisesta usein hyvin kiusallista. Vaivihkaisia vartaloskannauksia ja epämukavia hymyjä. Ajattelen, paljonko mahdan oikeasti painaa, mutta psyykeeni ei kestä jatkuvaa vaa’alla ravaamista. ”Ihana nähdä, että voit niin hyvin”, ihmiset sanovat. Haluan näyttää, että he ovat oikeassa.
Pystyykö ihmisen voinnin päättelemään pelkän ulkonäön perusteella? Kärsinhän nykyään paniikkikohtauksista ja stressaan yksinkertaisia asioita niin paljon, että pelkään välillä itsekin. Syömishäiriöt ovat suomalaisessa kulttuurissa edelleen iso tabu ja kokemukseni mukaan hyvin epämukava kahvipöytäkeskusteluaihe.
Syömishäiriöt ovat psykosomaattisia kehon ja mielen sairauksia. Niiden taustalla on psyykkistä pahoinvointia, joka ilmenee häiriintyneenä syömiskäyttäytymisenä ja muutoksina sairastuneen fyysisessä tilassa. -Syömishäiriöliitto
Jouduin hiljattain palaamaan syömishäiriöni juurille pitkäaikaisen parisuhteeni päättyessä. Kuka olen yksin? Jaksanko pitää itsestäni huolta vain itseni vuoksi? Välittäisikö kukaan, jos sairastuisin uudelleen?
Söin muutaman viikon huonosti ”ihan vahingossa”; en oikeastaan edes laihtunut. Kasasin itseni, kirosin salaa ja korkkasin jäätelöpurkin. Tajusin, että syömishäiriöön turvautuminen on hyvin helppoa, jos sille antaa mahdollisuuden. Ainut tapa pitää itsensä oikeilla raiteilla on tunnistaa oireet ajoissa ja pysäyttää kierre ennen kuin se ehtii edes alkaa. Kuulostaa haastavalta nykymaailmassa, jossa voisit aina laihtua viisi kiloa, kiinteyttää ja pistää rasvaa tirisemään. Aina on joku timmimpi, kapeavyötäröisempi tai sirompi. Viimeistään somesta löytyy joku siloteltu Instagram-kaunotar, jolta kaikki toivovat – ainakin salaa – näyttävänsä.
Tutkimusten mukaan pitkäkestoisessa anoreksiassa kuolleisuus on noin viiden prosentin luokkaa. Kuolinsyyt ovat yleensä puolustusmekanismin romahtaminen, sydän- ja verenkierto-ongelmat tai itsemurha. -Syömishäiriöliitto
Syömishäiriöiden, varsinkin anoreksian ongelma on niiden romantisointi. Nykymaailmassa ihailemme itsekuria, vatsalihaksia ja jopa pullottavia verisuonia. Ihailemme kontrollia ja sen tuomaa huomiota. Ihailemme sairautta, jossa kuolleisuusprosentti on mielenterveyden häiriöistä korkein.
En koskaan ajatellut sairastuvani syömishäiriöön, vaikka kuuluinkin 15–24-vuotiaiden naisten riskiryhmään. En usko että kukaan ajattelee, vaikka saattaakin ajatuksella mielessään leikkiä. Mielestäni minulla ja muilla anorektikoilla ei ollut sairautta lukuun ottamatta mitään yhteistä. Pidin itseäni urheilullisena vielä silloinkin, kun sain pyöräytettyä etusormeni ja peukaloni hauikseni ympärille. Ajattelin tilanteeni olevan täysin hallinnassani, vaikka kannoin vaakaa mukana kouluun ja pumppasin itseni täyteen makeutusaineita. Levitin iltaisin yhden monista peitoistani sänkyni viereen, etten aamulla mahdollisesti pyörtyessäni kolahtaisi maahan niin kovaa.
Tärkeät teinivuodet vierivät viha-rakkaussuhteessa syömishäiriön kanssa. Vietin enemmän aikaa mielenterveysongelmaisten kanssa kuin perheeni kanssa ja valehtelin tilastani ystävilleni. Ja totesin olleeni väärässä: Meille kaikille anorektikoille oli yhteistä se, että olimme valinneet ongelmiemme käsittelyyn anoreksian. Sillä sitä syömishäiriöt ovat, selviytymiskeino pahaan oloon. Syömättömyyden ja painon kontrolloimisesta tulee nopeasti turvapaikka. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä haastavampaa siitä on päästää irti.
Kuinka päästää irti ja selviytyä? Toisilla syömishäiriön hoitoon riittää poliklinikka, toisten tila vaatii osastohoitoa. Terapia saattaa kestää koko eliniän. Vaikka sairastumiseen on yhtä monia syitä kuin on sairastuneita, parantuminen lähtee aina konkreettisesta päätöksestä parantua.
Itselläni tuo päätös oli ottaa vastuu omasta elämästäni. Muutin omaan asuntooni heti täysi-ikäistyttyäni ja aloitin kädenväännön, jossa osapuolina olivat vain minä ja anoreksia. Aluksi halu parantua on vain pieni ajatus ja ajatuksen luotsaaminen eteenpäin oli hidasta. Kesti miltei vuoden, ennen kuin hitaat muutokset pääni sisällä alkoivat näkyä ulospäin. Kun päätöksen tekee tarpeeksi monta kertaa, tarpeeksi usein ja tarpeeksi sinnikkäästi, siitä kiinni pitäminen helpottuu. Joka ikinen ateria ei ole enää taistelu, ja ”kiellettyjen” ruoka-aineiden lista pienenee. Nälkiintyneet aivot saavat ravintoa, joka helpottaa kaavojen rikkomista sekä ajattelua.
Nyt, vuosia myöhemmin olen istunut syömishäiriökeskuksen osastopalavereissa, toiminut tukihenkilönä sairastuneille sekä antanut ajatuksiani anoreksiaa käsittelevän elokuvan käsikirjoitukseen. Olen aina ylläpitänyt kipinää illuusiosta, jossa syömishäiriöhelvetin läpikäynyt ihminen ei enää koskaan hyppisi sen tahtiin. ”Se ei vaikuta elämääni mitenkään” olen hihkaissut ja hymyillyt päälle leveästi. Tuo kipinä on äärimmäisen tärkeä pitää elossa, vaikka se ei olisikaan aina totuus. Anoreksiasta parantuu vain kontrollin menettämisellä. Ja loppujen lopuksi kaikkien muiden elämä jatkuu kuolemasi jälkeen. Sinua lukuun ottamatta."
Kirjoittaja Wilma Ruohisto on toimittaja, entinen anorektikko ja ikuinen perfektionisti.
Toimituksen huomio 9.11.2017: Tekstiin lisätty maininta siitä, että artikkelin sisältö voi olla triggeröivää.
