Song of Lahore on kaunis tarina ihmisistä ja musiikista, joka meitä yhdistää.
Dokumenttielokuva Teemalla 31.3. klo 23.10. Myös Areenassa.
Jazz oli päivän soundi Pakistanissa 1950-luvulla. Vuonna 1958 Dave Brubeckin kvartetti oli keikalla Pakistanin toiseksi suurimmassa kaupungissa Lahoressa. Nido’s Hotelissa kaikui Paul Desmondin alttosaksofoni. Tuolloin kahdeksanvuotias Izzat Majeed innostui jazzista.
1960-luvulla Pakistanissa kuunneltiin uutta poppia, ja 1970-luvulla muodissa oli diskomusiikki. Sitten maa hiljeni. Taleban-liikkeen tultua valtaan ja sharia-lakien tultua voimaan vuonna 1977 alkoi kulttuurin alasajo. Elokuviin, televisioon, musiikkiin ja tanssiin alettiin suhtautua yhä ankarammin. Kerrottiin jopa, että jos jostakin kaupasta löydettiin musiikkikasetteja, kauppias vangittiin ja kauppa suljettiin.
Muusikot olivat työttömiä ja turhautuneita.
Vuonna 2001 Pakistan lakkasi tukemasta Afganistanin taleban-liikettä. Asiat alkoivat muuttua. Kolme englanninkielistä radioasemaa alkoi soittaa popmusiikkia, ja heavysta tuli Pakistanin suosituinta musiikkia. Eräs suosituimmista radio-ohjelmista on Black Sundays. Sen kolmen tunnin mittaisessa lähetyksessä on kuultu muun muassa suomalaista Children of Bodomia.
Vuonna 2016 Pakistanin perinteisten suufi-muusikoiden ykköskaartiin kuulunut Amjad Sabri murhattiin kotikaupungissaan Karachissa, vain 39-vuotiaana. Kahden moottoripyörällä liikkuneen miehen kerrottiin tulittaneen Sabrin autoa. Viranomaisten kertoman mukaan eräs talebania kannattava ryhmä on ilmoittanut olevansa vastuussa murhasta. Musiikki näyttää siis edelleen olevan arka aihe Pakistanissa.
Sitä paitsi 2000-luvun alkuun mennessä Pakistanin perinteinen musiikki oli ajautunut marginaaliin. Se oli lähes unohdettu. Perinne oli miltei kuollut.
Liiketoimillaan maailmalla rikastunut miljonääri Izzat Majeed päätti osaltaan auttaa tilannetta. Hän halusi tuoda uudelleen esiin Pakistanin perinteisen musiikin. Hän tahtoi muistuttaa nykypäivän pakistanilaisia maan loistokkaasta, vuorituhantisesta musiikillisesta historiasta. Hän tahtoi elvyttää Pakistanin kuihtuneen musiikkiperinteen. Hän tahtoi myös auttaa pakistanilaisia veteraanimuusikoita saamaan julkisuutta virtuoosimaiselle soitolleen.
Luulimme, että vanha musiikki oli kuollut, mutta kun tapasimme nämä muusikot, tajusimme, ettei niin ollutkaan.
Izzat Majeed palkkasi joukon Abbey Roadin studioilla työskennelleitä britti-insinöörejä rakentamaan huippustudion Lahoreen. Näin syntyi Sachal-studio. Hän myös kokosi orkesterin Lahoren parhaista vanhan polven muusikoista. Näin syntyi Sachal Studios Orchestra. Orkesteri levytti pakistanilaista perinnemusiikkia, mutta vailla vastakaikua.
Sitten Izzat Majeed keksi yhdistää jo lapsena alkaneen jazz-innostuksensa ja pakistanilaisen musiikkiperinteen. Sachal Studios Orchestra alkoi soittaa jazzklassikoita omalla pakistanilaisella tyylillään. Yksi kokoonpanon ensimmäisistä taltioinneista oli Izzat Majeedin lapsuuden jazzhitti, Dave Brubeckin kvartetin Take Five.
Ja miltä se kuulostaakaan 60-miehisen, perinteisen pakistanilaisen orkesterin ja virtuoosimaisten solistien esittämänä! Paul Desmondin kimurantti teema taipuu sitarilla uskomattoman luontevasti, ja kun klassinen konserttikitara lähtee lentoon soolokohdassa, ymmärtää hyvin mitä Izzat Majeed tarkoittaa sanoessaan, että perinteisellä pakistanilaisella musiikilla ja jazzilla on paljon yhteistä. Nämä soittajat ovat aivan uskomattomia!
Sachal Studios Orchestran Take Five -video ilmestyi YouTubeen vuonna 2011. Pian sitä oli katsottu sadoin tuhansin ja ennen pitkää yli miljoona kertaa. Yhtäkkiä Sachal-studion muusikot olivat maailmankuuluja.
Kiinnostavin ja erikoisin milloinkaan kuulemani levytys Take Fivesta.
Sitten tuli yhteydenotto New Yorkista. Lincoln Centerin jazztarjontaa luotsaava trumpetisti Wynton Marsalis halusi pakistanilaiset muusikot keikalle kanssaan. Näin syntyi Sachal-studion muusikoista koottu The Sachal Jazz Ensemble, joka matkusti New Yorkiin Wynton Marsalis Orchestran vieraaksi, Lincoln Centerin lavalle.
Tästä kaikesta kertoo Sharmeen Obaid-Chinoyn ja Andy Schockenin dokumenttielokuva Song of Lahore. Dokumentin alkuosa piirtää uskottavan kuvan pakistanilaisten veteraanimuusikoiden arkipäivästä ja studiotyöskentelystä. Loppuosa näyttää Lahoren ja New Yorkin kohtaamisen, joka ei kummallekaan osapuolelle ollut niin helppo kuin ehkä toivottiin.
Kiire ja musiikkikulttuurien erot vaivasivat yhteisen konsertin harjoituksia. Hetkittäisistä epäuskon tunnelmista huolimatta Wynton Marsalis uskoi asiaansa, mutta hän uskalsi vasta konsertin jälkeen myöntää luottaneensa siihen, että musiikin tasolla homma kyllä toimisi. Musiikki on yhteinen kieli.
Itä on itä ja länsi on länsi, mutta musiikin kautta nämä kaksi kohtaavat.
Konsertti onnistui, dokumentin mukaan jopa yli odotusten. Jazz ei ollut vaikeaa, päinvastoin. Se oli hyvin luontevaa musiikkia Lahoren muusikoille, siinähän improvisoitiin samoja skaaloja kuin Pakistanin perinnemusiikissa! Ohjelmistossa oli Jelly Roll Mortonia, Duke Ellingtonia, John Coltranen tunnetuksi tekemä My Favourite Things sekä tietysti Take Five. Yleisön edessä pakistanilaiset muusikot näyttivät, mitä vuosituhantisen perinteen ja rytmisesti rikkaan, mutta herkän musiikin hallitseminen tarkoittavat.
Tai kuten eräs muusikoista sanoo dokumenttielokuvassa: ”Me osoitamme maailmalle, että me pakistanilaiset olemme taiteilijoita, emme terroristeja”.
- Song of Lahore, USA 2015. Dokumenttielokuva, ohjaus Sharmeen Obaid-Chinoy ja Andy Schocken.
Artikkeliin on päivitetty uusintatiedot 31.3.2018.
