Käyn uimassa Helsingin Itäkeskuksen uimahallissa. Käyn muissakin halleissa, mutta Itäkeskuksesta on muodostunut hiljalleen lempipaikkani.
Uin pitääkseni kuntoani yllä, mutta juuri Itäkeskuksessa toimintaan liittyy paljon muutakin. Siellä olen kuin pienellä lomamatkalla. Isossa poreilevassa lämminvesialtaassa on hämärä valaistus. Sieltä siirryn utuiseen höyrysaunaan. Palaan mielessäni kokemuksiini hamameista, turkkilaisista kylpylöistä.
Lomakokemus jatkuu Itäkeskuksen ostoskeskuksessa, missä nautin Helsingin monikulttuurisuudesta. Ostan aina georgialaista lempikivennäisvettäni. Joutenolokin jatkuu, koska lopetan reissuni aina juomalla turkkilaista kahvia, ja toisinaan otan sen kanssa makoisan pistaasibaklavan.
Nautin kahvini terassilla tupakan kanssa. Pelkkä kahvin tuoksu laukaisee usein muistot, mitä sen maku vielä vahvistaa. Palaan Niilin rantojen katukahviloissa nuoruudessani viettämiini aikoihin.
Rentouttavan hetken nautinto on myös visuaalinen. Tarkkailen ohikulkijoita ja arvailen heidän etnistä taustaansa. Ihastelen nuorten somalinaisten kykyä näyttää muodikkailta huiviensa ja vartalon peittävien abayoiden erilaisten väriyhdistelmien avulla. Taskussani on aina kamera, ja usein tekisi mieli ottaa valokuvia, mutta eihän se olisi sopivaa, joten tallennan näkemäni vain muistojeni epämääräiseen joukkoon.
Ihmiselämässä on aina häiriöitä.
Retki Itäkeskukseen on urbaania joutenoloa parhaimmillaan. Kokemus on oudosti kahtalainen: olen kuin jossain muualla, poissa arjestani, mutta samalla tiedostan, että mahdollisuus tähän on juuri minun kaupunkilaista arkeani.
Olen viime vuosina ollut syksyisin Saarenmaalla yksin ja nauttinut kurkien muutosta. Oikeastaan kahvihetki turkkilaisessa kahvilassa on melko samanlainen. Toimintaa voisi nimittää kontemplaatioksi – esteettissävyiseksi mietiskelyksi, jossa yritän kohdistaa tietoisuuteni moniaistisesti koettavissa olevaan ympäristööni.
Ihmiselämässä on aina häiriöitä. Muistan kun join aamukahviani tarkkaillen pellolla olevaa jättimäistä kurkiparvea. Yhtäkkiä Naton F-16-hävittäjä lensi Saarenmaan ylitse aiheuttaen yliäänipamauksen. Hieman samanlainen tuntemuksen koin, kun viimeksi join turkkilaista kahvia Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla. Olin vaipunut taas laiskan ja kokonaisvaltaisen kohteettoman tarkkailun valtaan, kun yhtäkkiä välähti voimakkaasti. Oli kuin joku olisi ottanut minusta läheltä salamalla valokuvan. Kyseessä oli Tallinnanaukion iso mainostaulu, joka välähti aina, kun kuvaksi vaihtui eräs kirkkaan valkoisella pohjalla oleva mainos.
Kahvihetkeni meni melkein pilalle, kun tahtomattani ryhdyin seuraamaan valotaulun frekvenssiä. En kuitenkaan katsonut asiakseni loukkaantua. Olinhan keskellä kauppakeskusta – sellaiseenhan nämä mainostaulut jotenkin kuuluvat. Kyseessä ei ollut siis ruma kategoriavirhe – niin kuin vaikka munakkaaseen tumpattu tupakka.
Tällainen kategoriavirhe – tai jonkun asian sellaiseksi tunnistaminen – juontuu pyhyyden, vaaran, puhtauden ja lian kulttuurisesta toisiinsa kietoutumisesta. Tätä on tutkinut brittiläinen antropologi Mary Douglas, jonka tunnetun kommentin mukaan ”lika on ainetta väärässä paikassa”.
Likaa sellaisenaan ei siis ole olemassa, vaan se on aina osa järjestelmää. Douglasin sanoin ”lika on systemaattisen järjestämisen ja luokittelun oheistuote, joka syntyy, kun tähän järjestämiseen sisältyy sopimattomien elementtien hyljeksiminen”. Väännetään vielä rautalangasta: ”Ruoka ei itsessään ole likaista, mutta ruokatahrat vaatteissa ovat likaisia.”
Kun sanat eivät enää tarkoita mitään, häviää elämästä niiden avulla jäsenneltävissä ja hahmotettavissa oleva mieli.
Tätä ryhdyin pohtimaan, kun Musiikkitalon uudesta jättimäisestä LED-screenistä – Pohjoismaiden suurimmasta –nousi somessa kohu. Palasin Douglasin pariin, koska halusin paremmin ymmärtää sen, miksi tunsin raivoa, kun luin Musiikkitalon toimitusjohtaja Pekka Kaurasen kommentin. Hänen mukaansa ”rakennusluvan myöntäminen Musiikkitalon mediaseinälle on kulttuuriteko”.
Raivoni syy on tietenkin se, että kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joiden mielestä kulttuurille on suotava tietty itseisarvoisuus. Koen tuon itseisarvoisuuden olevan tae elämän mielekkyydelle. Kulttuurin on mielestäni pysyttävä niin paljon kuin mahdollista irrallaan yhteiskuntaamme riivaavalta välineellistävältä talousfundamentalismilta. Tätä taustaa vasten Ikean tai L’Oréalin mainos Musiikkitalon kyljessä on kuin munakkaaseen tumpattu tupakka – rivo ja vastenmielinen.
Kategoriavirheitä tehdään myös kielen tasolla. Toisinaan tarkoitushakuisen retorisesti. Sanan ’kulttuuriteko’ käyttäminen tässä yhteydessä on sekin raivostuttavaa. Musiikkitalon sisällä voidaan tehdä kulttuuritekoja, mutta valotaulun pystyttämistä sen seinään tuskin voidaan pitää sellaisena – paitsi sellaisessa murenevassa järjestelmässä, jossa sanat tyhjenevät merkityssisällöistään.
Kun sanat eivät enää tarkoita mitään, häviää elämästä niiden avulla jäsenneltävissä ja hahmotettavissa oleva mieli.
Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.
