Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Sandra Saulo
Yle
Maj Lind -kilpailun ensimmäisessä orkesterifinaalissa kuultiin "aitoa Hannua" eli Hannu Alasaarelaa, karismaattista Jun Bouterey-Ishidoa ja pianon sankaritarta So Hyang In'iä. - Lue Ylen asiantuntijan pianopedagogi Niklas Pokin arviot ensimmäisen orkesterifinaalin esityksistä.
Kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun orkesterifinaaleissa kuutta finalistia säestää Helsingin kaupunginorkesteri kapellimestari Anna-Maria Helsingin johdolla.
Ensimmäisenä orkesterifinaali-iltana keskiviikkona 30.8. vuorossa olivat Suomen Hannu Alasaarela, Uuden-Seelannin Jun Bouterey-Ishido ja Etelä-Korean So Hyang In.
Ylen asiantuntija pianopedagogi Niklas Pokki arvioi ensimmäisen orkesterifinaalin
Lähes kaksiviikkoiset Maj Lind - pianokilpailut ovat nyt loppusuoralla. Finaaleissa on jäljellä kuusi loistavaa nuorta pianistia, ja matkan varrellekin on jäänyt suurenmoisia muusikoita. Finalistit pääsivät näyttämään kamarimusiikillisia taitojaan sunnuntaina, ja nyt keskiviikkona ja torstaina ovat vuorossa orkesterifinaalit, joissa kilpailijat soittavat konserton Helsingin kaupunginorkesterin solistina kapellimestari Anna-Maria Helsingin johdolla.
Finaalikonserttonsa kilpailijat ovat saaneet valita varsin laajasta konserttovalikoimasta. Finalistien valinnat painottuvat – ehkä ennalta arvattavasti – listan suurimpiin ja haastavimpiin teoksiin. Brahmsin kaikin tavoin vaativa, massiivinen 2. pianokonsertto kuullaan peräti kahdesti (Jun Bouterey-Ishido ja Hyo-Eun Park). Rahmaninovilta kuullaan sekä 2. pianokonsertto (Jiyoung Kim) että, 3. pianokonsertto (So Hyang In), jotka molemmat ovat suurten romanttisten virtuoosien legendaarisia bravuuriteoksia. Kolmatta, d-molli-konserttoa pidetään usein näistä haastavampana. Prokofjeviltä kuullaan valtavaa pianistista iskukykyä vaativa 2. pianokonsertto (Hannu Alasaarela).
Näiden kansainvälisissä pianokilpailuissa ”voittokonserttojen” maineessa olevien järkäleiden lisäksi kuullaan myös Beethovenin 3. pianokonsertto c-molli (Mackenzie Melemed), joka on musiikillisesti ja pianistisesti vaativa sekin, mutta jonka pianisti saa ainakin soittoteknisesti esityskuntoon vähemmillä työtunneilla kuin edellä mainitut. Mitenkään helpoksi sitäkään ei kuitenkaan pidä luulla. Omalla tavallaan se voi olla jopa paljastavampi kuin eräät muut konsertot.
Tunnelma täydessä salissa oli keskittynyt ja yleisön myötäeläminen käsinkosketeltavaa, kun ainoa suomalainen finalisti, Hannu Alasaarela aloitti finaaliosuutensa. Prokofjevin pianokonserton tuskantäyteinen aloitussoolo muotoutui vangitsevasti ja kantoi salissa hyvin. Alasaarela onnistui ensimmäisessä osassa pitämään intensiteetin herkeämättä yllä – laulavat kohdat eivät jättäneet yleisöä hetkeksikään rauhaan, ja vinksahtaneella tavalla tanssilliset kohdat hän karakterisoi osuvasti.
Kevyt ja motorinen toinen osa oli nautittavan suvereeni. Tällainen kirkas ja rytmikäs briljanttia sormitekniikkaa vaativa tekstuuri tuntuu Alasaarelalle suorastaan helpolta. Kolmannessa osassa syntyi kurkkua kuristava, ristiriitoja täynnä oleva, jollain tavalla mieleltään särkynyt tunnelma.
Neljännen osan vaikeat rytmit ja hurjan akrobaattiset vaikeudet Alasaarela selvitti sähköisen virtuoosisesti. Kuuluisa kansanlaulumainen lyyrinen teema soi yksinkertaisen paljaasti ja graafisesti, mikä korosti sen myöhempää kehittelyä. Tästäkin osasta muodostui mieleenpainuva kokonaisuus. Mielestäni Alasaarela paransi osa osalta. Tämä oli ravisteleva esitys.
Alkuerien perusteella minulle oli syntynyt sellainen vaikutelma, että soittoteknisessä mielessä sormitekniikka tuntuisi olevan Alasaarelalle luontaisempaa kuin käsivarsien, hartioiden tai koko vartalon vapautunut käyttö soinnin tuottamisessa. Finaalissa Alasaarela onnistui kuitenkin tässä mielessä näyttämään uusia puolia itsestään. Kun kehon käyttö oli kokonaisvaltaisempaa, sointikin oli aiempaa suurempi ja kantavampi. Tätä puolta Alasaarela varmaankin tulee viemään pitemmällekin tulevaisuudessa.
Aiemmissa erissä ehkä enemmän älyllisen kuin emotionaalisen vaikutelman antanut Alasaarela onnistui nyt myös järkyttämään ja riipaisemaan. Nyt kuultiin väkeviä tunteita. Tulkinnalliset ratkaisut olivat mielenkiintoisia, läpieletyn ja perustellun tuntuisia. Mikä parasta, Alasaarelan soitto ei ole samanlaista kuin muiden, eikä se edusta mitään traditionaalista koulukuntaa. Se on aitoa Hannua! Prokofievin konsertto sai hienosti rakentuvan, tunteisiin vetoavan ja omaperäisen tulkinnan Alasaarelan käsissä.
Uusiseelantilainen Jun Bouterey-Ishido on yksi niistä pianisteista, jotka tuntuivat parantavan osakkeitaan kamarimusiikkifinaalissa. Koska hänellä tuntui olevan jotain erityistä sanottavaa Schumannin kvintetossa, odotin mielenkiinnolla, millainen hänen Brahms-tulkintansa mahtaa olla.
Brahmsin konsertto tuntui periaatteessa sopivan Bouterey-Ishidon taiteilijapersoonalle varsin hyvin. Voisi ajatella, että hänen soitossaan on jotain 1900-luvun alun romanttisen tradition pianistien vapautta ja miksei parhaimmillaan sointiakin, joskin melkein heti alussa ja muutaman muunkin kerran kuullut kuivat ja karskit staccatot ja ajoittaiset turhan raa’at fortet hiukan verottivat tätä vaikutelmaa.
Bouterey-Ishido tuntui suhtautuvan ensimmäiseen osaan selvästi enemmän musiikillisen kertovuuden kuin kokonaisrakenteen näkökulmasta, mikä onkin yksi mahdollinen tulkintanäkökulma. Tasapainoa tai yhteyttä näiden näkökulmien välillä ehkä kaivattiin, koska ainakin itse koin vaikeaksi hahmottaa osan tulkintaa yhdeksi kokonaisuudeksi. Teknisesti hän onnistui hyvin, vain hetkittäinen kireä sointi paljasti, kuinka vaikeasta teoksesta on kysymys.
Toinen osa oli elävästi fraseerattu ja taitavasti esitetty, joskin sen alkupuolella kaipasin laveampaa ja soivempaa pianon sointia. Osan intensiivisyys ja aaltoilevaa murhetta ja huolta täynnä oleva karakteri vakuuttivat mielestäni vasta lopussa, suureksi osaksi myös erinomaisesti soittaneen orkesterin ansiosta. Tämä osa kuulosti jo paljon yhtenäisemmältä kokonaisuudelta kuin ensimmäinen.
Hitaan kolmannen osan alussa, ja hitaissa jaksoissa Bouterey-Ishido onnistui mielestäni tavoittamaan hyvin Brahmsille ominaisen rauhan, ajatuksen vapauden ja kuulaan kolmiulotteisen soinnin. Pianissimot olivat parhaimmillaan maagisia. Voimakkaammissa ja nopeammissa jaksoissa tulkinta oli korostetun levoton ja temperamenttinen. On varmaan makuasia, toimisiko pieni temperamentin säännöstely tässä osassa paremmin.
Finaalin tanssillinen alku oli soinniltaan ja tunnelmaltaan erittäin onnistunut. Osasta muodostui hieno, monivivahteinen kokonaisuus, jossa pianistin ja orkesterin yhteispeli tuntui hedelmälliseltä.
Jun Bouterey-Ishidolla on kieltämättä karismaa. Hän on myös ilmaisukykyinen soittaja, jonka omaperäinen soitto jää hyvin mieleen. Vaikka vaikutuin itse ehkä kamarimusiikkifinaalista vielä enemmän, tämäkin oli ehdottomasti hieno esitys.
Aikaisempien erien perusteella saamani vaikutelma eteläkorealaisesta So Hyang Inistä on, että hän on musiikillisesti monipuolinen, syvällinen muusikko, joka saa pianon soimaan poikkeuksellisen kauniisti ja joka osaa koskettaa yleisöään. Kilpailun kuluessa hän on osoittanut olevansa myös virtuoosisessa katsannossa varma ja kyvykäs soittaja. Aiemmin kuullun ohjelmiston perusteella tuntui kuitenkin hiukan vaikealta etukäteen arvioida, millä tavalla Rahmaninovin kolmannen konserton hillittömät soittotekniset haasteet ja kuohuva venäläinen romantiikka sopivat Inille.
Hyvin tuntuivat sopivan. Inin pianosta saama sointi oli lämmin, elävä ja täsmällinen. Hän tuntuu olevan hyvä hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia, ja sai Rahmaninovin valtavan pitkät fraasit pidettyä hienosti yllä. Hänen laulava legatosoittonsa on kultaisessa soinnissaan, herkkävaistoisuudessaan ja taipuisuudessaan mielestäni kisan paras. Tanssillisten kohtien rytminkäsittely oli täsmällistä ja elinvoimaista, ja In karakterisoi niitä tarvittaessa sulokkaasti, intohimoisesti tai väkevästi. Vaikea soolokadenssi oli täynnä tunnetta, jolloin pari väärää ääntä eivät juuri haitanneet. Parempi näin, kuin puhtaasti ja viileän asiallisesti.
Toisen osan pitkän orkesterialkusoiton keskeyttävä pianon sisääntulo kuulosti aavistuksen kiltiltä, mutta oli hienosti muotoiltu. Inin näkemyksessä toisesta osasta tuntui olevan enemmän eleganssia kuin ajoittain irti pääsevää intohimoa. Soitossa oli valloittavaa imua, johon oli helppo tempautua mukaan. Turbo-tarantella huimine repetitioineen oli elävä ja säkenöivän taiturillinen.
Viimeisen osan alussa oli hiukan turhaa kiirettä, mikä vaivaa useimpia tämän konserton esityksiä. Tässä osassa In jatkoi toisen osan notkeaa, elävää ja virtuoosista linjaa. In osoitti, että todellinen virtuositeetti ei ole pelkästään nopeaa soittoa, vaan se on muun muassa kykyä kertoa tarinaa ja luoda hienoja sointeja. In ja Anna-Maria Helsingin johtama Helsingin kaupunginorkesteri saivat osan huipennuksesta ison psykologisen tehon irti. Näin hienossa esityksessä finaalin pikkulipsahdukset eivät paljon menoa haitanneet.
So Hyang In tuntui nousevan helposti valtavan vaativan tehtävänsä tasalle. Samalla hän onnistui näyttämään itsestään uusia puolia taiteellisesti. Melkoinen pianon sankaritar!
