Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Sandra Saulo
Yle
Maj Lind -kilpailun toisessa orkesterifinaalissa kuultiin virtuoosista Jiyoung Kimiä, superpianisti Mackenzie Melemediä sekä introverttiä ja syvällistä Hyo-Eun Parkia. - Lue Ylen asiantuntijan pianopedagogi Niklas Pokin arviot toisen orkesterifinaalin esityksistä.
Toisena orkesterifinaali-iltana torstaina 31.8. vuorossa olivat Etelä-Korean Jiyoung Kim, Yhdysvaltain Mackenzie Melemed ja Etelä-Korean Hyo-Eun Park.
Helsingin Musiikkitalossa heitä säesti kapellimestari Anna-Maria Helsingin johtama Helsingin kaupunginorkesteri.
Ylen asiantuntija pianopedagogi Niklas Pokki arvioi toisen orkesterifinaalin
Orkesterifinaaliin lähtiessään Jiyoung Kimillä oli takanaan varman kuuloinen alkuerä, loistava välierä ja hiukan tavanomaisempi kamarimusiikkifinaali. Kim on osoittanut olevansa tarkasti soittava ja viimeistelty virtuoosi, joka kykenee myös syväluotaaviin tulkintoihin. Hän oli valinnut finaalikonsertokseen Rahmaninovin ikonisen 2. pianokonserton. Se on teos, jonka värikylläinen taituruus ja slaavilaisen vuolaat melodiat sekä suuret tunnehyöyt takaavat yleisön suosion, mikäli kilpailija onnistuu esityksessään.
Kim rakensi ensimmäisen osan alun hitaat soinnut taitavasti, mutta kohtalokkuuden ja uhkaavan odotuksen tuntua olisi voinut olla enemmänkin. Kim pääsi loistamaan osan nopeissa kuvioissa, jotka helmeilivät kirkkaina ja elävinä. Huipentumat olivat näyttäviä ja vaikuttavan ekstaattisia. Näissä kohdissa Kim tuntui heittäytyvän musiikkiin joka solullaan. Vuolaat laulavat melodiat profiloituivat selkeinä, mutta Kimin maannaisen So Hyang Inin soiton kaltaista legatomagiaa ei tässä osassa vielä syntynyt. Intensiivisimmin laulavissa kohdissa olin havaitsevinani pientä tarpeetonta puristamisen tunnetta. Sointi olisi näissä kohdissa voinut olla vapautuneempi. Kimin peruskosketuksesta tässä kappaleessa ei muuten ole kuin hyvää sanottavaa – sointi on lämmin, pyöreä ja selkeä.
Nostalginen toinen osa oli linjakas ja hiljaisimmat kohdat muotoutuivat kauniisti. Laulavan tekstuurin dynamiikan noustessa Kimin olisi ehkä kannattanut fraseerata isommin. Hitaassa tempossa vaanii aina se vaara, että peräkkäiset äänet ovat liian samanlaisia, ja vaikutelmasta tulee paksu tai hiukan pystysuora. Osan virtuoosikohdissa Kim tuntui jälleen olevan omimmalla alueellaan. Piano todella säkenöi.
Kolmas osa oli, kuten tässä vaiheessa pystyi jo arvaamaan, taiturillisen värikäs ja parhaimmillaan rytmisesti iskukykyinen. Vain hetkittäin saattoi havaita pieniä harhalyöntejä, pientä tarpeetonta kiirehtimistä tai turhaa hidastelua, mikä kertoo vain siitä, että tässä osassa riittää haastetta näinkin suurelle virtuoosille. Myös tässä osassa Kim osoitti kykynsä heittäytyä Rahmaninovin hillittömän ekstaattisiin huipennuksiin, jotka kuulijana oli helppo myötäelää voimakkaasti. Yhteistyö muhkeasti ja koskettavasti soittaneen Helsingin kaupunginorkesterin kanssa tuntui toimivan hyvin. Tämä ilta alkoi hienosti!
Mackezie Melemed on noussut ymmärrettävästi yhdeksi yleisön suurista suosikeista. Hän on onnistunut erittäin hyvin jokaisessa erässä ja osoittanut sekä rajattomalta tuntuvaa soittoteknistä valmiutta että suurta taiteellista potentiaalia. Beethovenin 3. pianokonsertto poikkeaa konserttovalintana muiden kilpailijoiden valitsemista epäinhimillisen haastavista järkäleistä. Tämäkin konsertto on toki vaikea ja monessa mielessä paljastava teos, mutta se on ainakin mahdollista soittaa musiikillisesti täysipainoisesti ja teknisesti riittävän täydellisesti vaativassa kilpailutilanteessa. Muissa finaalikonsertoissa todennäköisyys siihen, että kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, on paljon suurempi. Mikäli esitys on poikkeuksellisen hyvä, Beethovenin konserton valitseminen voi olla jopa viisas veto.
Pianon asteikkosisääntulo ensimmäisessä osassa oli energinen, ja siinä käytiin jopa aggressiivisuuden rajalla. Piano-osuus ainakin käynnistyi niin, ettei jäänyt epäselväksi kuka on solisti. Ensimmäisen osan tempo oli suhteellisen reipas, mikä korosti Melemedin pitkälinjaista tulkintaa. Kääntöpuolena oli ainakin omasta mielestäni pieni suoraviivaisuuden sivumaku.
Soittotekninen kvaliteetti oli juuri niin korkea kuin saattoi odottaa. Sointi oli selkeä ja täysin hallittu – legatot olivat kauniita ja sulavia ja eri sävellajialueet soivat sopivasti eri tavalla. Ensimmäinen osa tuntui hahmottuvan yhtenä kokonaisuutena ja sen rakenne jäsentyi selkeästi. Kadenssi oli upeasti muotoiltu ja rakennettu, mutta kuulosti hieman laskelmoidulta.
Toisen osan aloittavassa pianosoolossa oli rauhaa, hartautta ja sopivasti puhuvuuttakin. Lopputulos oli vakuuttava ja koskettavakin, vaikka kaipasin kosketukseen lisää pakottomuutta ja luonnollisuutta. Tämäkin osa rakentui hienosti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Melemed on kieltämättä hyvä isojen kokonaisuuksien hahmottaja.
Soitto oli toisessa osassa kautta linjan kuunneltua, herkkää ja muotoiltua. Ansiokas tulkinta, vaikka itse en kuulijana päässyt tällä kertaa ihan sellaiseen pyhyyselämykseen kuin joskus aikaisemmin.
Kolmannen osan pääteema oli jäntevä ja osan taituruutta vaativissa kohdissa Melemed oli tänään parhaimmillaan. Piano helisi värikkäästi ja jokainen ääni oli muotoiltu. Vaikeimmatkin kohdat olivat ällistyttävän vaivattomia. Melemed ja orkesteri saivat osaan myös todella nautittavan poljennon. Superpianisti tämä Melemed!
Hyo-Eun Parkin ensimmäinen erä oli musiikillisesti kiinnostava, mutta hiukan epätasainen, toinen erä oli erittäin vakuuttava ja kamarimusiikkifinaali mielestäni suorastaan mestarillinen. Park on tähän asti tehnyt vaikutelman vakavista ja syvällisistä teoksista inspiroituvana taiteilijana. Välierässä kuullun Brahmsin Op. 118 sisäistyneen ja hiukan introvertin tulkinnan jälkeen odotin mielenkiinnolla Parkin esitystä Brahmsin konsertosta, joka vaatii myös ulospäinsuuntautuneempaa otetta.
Park ja Helsingin kaupunginorkesteri saivat ensimmäisen osan pidettyä varsin hyvin koossa. Soinnillisesti osa onnistui hyvin. Erityisesti hiljaisten ja lyyristen kohtien soinnissa oli kaunis väri. Intensiivisissä karaktereissa Park muotoili väkevästi ja sai pianosta kantavan äänen. Ainoastaan suurimmissa forteissa sointi muuttui tarpeettoman teräväksi. Teknisesti Park selviytyi hienosti, vaikka hetkittäin pianotekstin huimat haasteet kuuluivatkin pienenä rosoisuutena.
Toisen osan alun Park sai soimaan täynnä huolta ja levottomuutta. Muutenkin osa kuulosti emotionaalisesti täysipainoiselta, ja tuntui, että ehkä Park kykeni eläytymään sen maailmaan paremmin kuin ensimmäisen osan tunnelmiin. Myös Anna-Maria Helsingin johtama HKO syttyi intensiiviseen hehkuun tässä osassa.
Kolmannen osan pitkän orkesterialkusoiton jälkeen Park rakenteli osaa pitkälinjaisesti ja rauhassa kuin auki kerien. Osan liikkuvampien ja voimakkaampien kohtien karakterit nousivat luontevasti osan perustunnelmasta. Tässä suhteessa pystyin itse eläytymään Parkin tulkintaan huomattavasti paremmin kuin Boiterey-Ishidon eiliseen tulkintaan.
Neljännen osan tanssillisen alun sointi oli hienosti kuunneltu, ja odottamattoman hiljainen, mikä loi itselleni mielikuvan satumusiikista. Osan hienot ja elävät sointivärit tuottivat minulle kuulijana suurta mielihyvää ja kosketti. Vaikutti siltä, että solistikin nautti erityisesti tästä osasta.
Parkin Brahmsin konsertto oli taiteellisesti vakuuttava ja teknisesti osaava. Tulkintana se ehkä karttoi äärimmäisyyksiä, mutta se tuntui omakohtaisesti koetulta. Sellainen tekee aina vaikutuksen. Uljas päätös hienolle kilpailulle!
Tuomariston tehtävä ei tule olemaan helppo. Kaikilla kilpailijoilla on erilaisia, kiinnostavia vahvuuksia. Toisaalta juuri kukaan heistä ei ole onnistunut pitämään parasta tasoaan yllä aivan kaikissa teoksissa. Mielikuvani on, että tasaisimmin omalla, korkealla tasollaan soittanut pianisti on Melemed. Myös In on häivähdyksenomaisista herpaantumisistaan huolimatta soittanut etenkin taiteellisesti koko ajan korkealla tasolla. Alasaarela ja Kim eivät kamarimusiikkifinaalissa olleet aivan yhtä suvereeneja kuin muissa erissä. Vaikutelma Parkista ja Bouterey-Ishidosta on parantunut melkeinpä erä erältä. Näkökulmasta riippuen monellakin finalistilla voi olla mahdollisuus voittoon. Vaikka kilpailun luonteeseen aina kuuluu nostaa yksi ylitse muiden, vasta tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan nämä nuoret taiteilijat lähtevät, ja ketkä heistä tulevat toimimaan aktiivisimmin konserttielämässä. Hyvät mahdollisuudet heillä on taitojensa puolesta aivan jokaisella.
