Hyppää pääsisältöön

Legendan mittasuhteet saanut Silkki-Saara oli 1900-luvun vaihteessa elänyt kaunis ja tulisieluinen nainen, jonka edessä miehet suorastaan lankesivat. Kuinka prostituoidusta naisesta tuli niin myyttinen hahmo? Kuka oikeastaan oli Silkki-Saara? Halusimme löytää hänet.

Tummiin kalliisiin silkkivaatteisiin pukeutunut kaunis nainen kulkee pitkin Esplanadin ja Bulevardin väliä etsien katsellaan mahdollisia asiakkaita. Hän on Irene Björkhem. On valoisa toukokuun ilta 1900-luvun alussa Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa Helsingissä. Eletään poliittisesti jännittyneitä aikoja, sortokausien toimet kiristävät hermoja. Venäläisiä sotilaita näkyy katukuvassa runsaasti.

Tuohon aikaan kauneimmat ja nuorimmat katuprostituoidut liikkuivat kaupungin keskustassa. Arvoasteikon kärjessä, eliittiprostituoidut hekumoivat bordelleissa suljettujen ovien takana. Köyhimmät, vanhimmat ja rumimmat joutuivat kulkemaan laitakaupungilla, työläisten alueilla ja joutomailla. Elämä kaduilla oli kovaa. Hengissä pysymiseksi oli tehtävä vaikeitakin ratkaisuja.

Prostituutio oli hiljaisesti hyväksyttyä vaikka se sotikin useita lakeja vastaan. Valtiokin tuki niin sanottua ohjesääntöistä prostituutiota eli jokainen “katuruusun” ammatissa toiminut joutui säännöllisten terveystarkastusten kohteeksi. Tärkeintä oli pitää sukupuolitaudit kurissa.

Legenda elää

Silkki-Saara oli Helsingin prostituoiduista kenties tunnetuin. Hän ja hänestä kertovat tarinat ovat päätyneet kirjaksi, elokuvaksi ja musiikkikappaleisiin sekä lukemattomiin lehtijuttuihin. Tuoreita juttuja hänestä ilmestyy edelleen.

Silkki-Saara -elokuvaa ja kirjoja käsitteleviä lehtiartikkeleita 1970-luvulta.
Silkki-Saara -elokuvaa ja kirjoja käsitteleviä lehtiartikkeleita 1970-luvulta. Silkki-Saara -elokuvaa ja kirjoja käsitteleviä lehtiartikkeleita 1970-luvulta. Kuva: Yle Eric von Schantz,Seksi-Suomen historia

Silkki-Saara muistetaan aikalaisten kertomuksien mukaan kävelemässä Bulevardilla tummassa silkkimekossa tai viekottelemassa asiakkaita porttikongissa. Silkki-Saaran legenda elää ja voi hyvin vielä tänäkin päivänä.

“Ehdottomasti oli oikea ihminen. Äiti näki hänet monet kerrat tossa Bulevardilla kävelemässä. Äiti tiesi ja monet ihmiset tiesivät hänet, koska hän pukeutui aina mustaan silkkiin. Siksi häntä sanottiin Silkki-Saaraksi”, helsinkiläinen Leo Nygren muistelee.

“Äitini kertoi, kun hän oli palveluspaikassa Helsingin keskustassa, niin hän näki Silkki-Saaran, joka kulki aina Bulevardilla Yrjönkadun ja Abrahaminkadun väliä. Se oli hänen pyydystyspaikkansa, kun hän vielä pystyi, tai oli siinä halutussa hommassa, että hän otti maksun miehiltä.”

Nygren muistaa myös pelanneensa lapsena Kulosaaressa tennistä erään pojan kanssa. Kotiin tultuaan hän kertoi äidilleen pelikaverinsa nimen. “Äiti sanoi, että herranjestas sehän on sen Silkki-Saaran pojanpoika. Vasta myöhemmin äiti antoi lukea sen Irene-nimisen kirjan, jonka olen mielenkiinnolla lukenut monta kertaa, koska siinä on Helsingin historiaa paljon.”

Helsingin Punavuoressa asunut ja seksikauppaa pyörittänyt Tom Sjöberg muistaa myös Silkki-Saaran: “Se asui tos jossain Uudenmaankadulla, ja kaikki, mun äiti, kundien äidit, ja mä, me tiedettiin Silkki-Saara. Mä en oo koskaan nähny sitä, mut hänen legenda eli täällä, ja se oli tosi kuuluisa täällä. Kaikki tiesi: 'Ai Silkki-Saara, se huora'. Mä oon lukenut, sehän oli jet-set lady, ollut ihan näiden herrojen pyörittämä.”

Epäily

1940-luvun lopulla julkaistun “Irene: helsinkiläisen 'Kamelianaisen' Silkki-Saaran muistelmat” -kirjan tarina kuulostaa kaikkine käänteineen liian uskomattomalta ollakseen totta. Ulkomaanmatkoja, valkoista orjakauppaa Brasiliassa, Titanic, Amerikan siirtolaiset. Yksinkertaisesti tarinassa tuntuu olevan enemmän mielikuvituksen tuotetta kuin totta.

Rakkauden ammattilaisten historiasta pääkaupungissamme tietää kenties parhaiten professori Antti Häkkinen Helsingin yliopistosta. Hän on tutkinut 1900-luvun vaihteen prostituutiota Helsingissä ja kirjoittanut siitä väitöstutkimuksen “Rahasta - vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867–1939”, joka ilmestyi vuonna 1995.

Helsingissä 1900-luvun vaihteessa kuusi asukasta tuhannesta oli prostituoituja, kaikki naisia.

Kasvava pääkaupunki veti väestöä maaseudulta. Monella oli haaveena löytää töitä, mutta osa jäi väistämättä ilman. Helsingissä 1900-luvun vaihteessa kuusi asukasta tuhannesta oli prostituoituja, kaikki naisia.

Monesti taloudellinen ahdinko ja köyhyys ajoivat naiset hankkimaan toimeentulonsa kaikin mahdollisin keinoin. Osa huomasi prostituution olevan toimivan tavan ansaita elantoa. Alkuvaiheen helpon elämän ja ilonpidon jälkeen moni ajautui ongelmiin. Sukupuolitaudit, köyhyys ja syrjään ajatuminen tulivat pian tutuiksi.

Professori Häkkisen mielestä Silkki-Saaran kertomus kuulostaa tuon tyypilliseltä tuon ajan tarinalta, joka lähtee elämään omaa elämäänsä. Häkkisen omista tietokannoista ei löydy viitteitä Irenestä tai Silkki-Saarasta, puhumattakaan kirjassa mainituista tapahtumista.

Helsingin bordellit kartalla 1900-luvun molemmin puolin.
Helsingin bordellit kartalla 1900-luvun molemmin puolin. Helsingin bordellit kartalla 1900-luvun molemmin puolin. Kuva: Yle/Sára Köteleki Helsinki,historia,prostituutio,bordellit,Seksi-Suomen historia

Pelkkä myyttikö?

Liian moni on tyytynyt vain kirjan tarjoamaan tarinaan. Haluan tietää onko Silkki-Saara urbaanilegenda vai onko taustalla oikea ihminen.

Suurin osa Silkki-Saaraa käsittelevistä julkaisuista pohjaa tietonsa romaaniin. Myös Silkki-Saara -elokuva perustui kyseiseen teokseen ja sen vuonna 1975 ohjannut Reima Kekäläinen myös yritti selvittää Irenen tietoja laihoin tuloksin.

Soitan Kekäläiselle kuullakseni tarkemmin asiasta. Hän ei muista kaikkia käsikirjoitusvaiheen yksityiskohtia, mutta vahvistaa pääpiirteissään Irenen tarinan olevan hyvin pitkälti fiktiota, johon on sekoitettu murusia faktasta.

Vanhan lehtiartikkelin mukaan muistelmat toimitti kustantamoon mies, joka väitti eläneensä Silkki-Saaran kanssa. Kustantamosta ne kulkeutuivat suomenruotsalaiselle lehtimiehelle ja kirjailijalle Eric von Schantzille, joka sai tehtäväksi kirjoittaa ne romaanin muotoon. Romaani “Irene - Silkki-Saaran muistelmat” julkaistiin ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi vuonna 1947.

Kirjan mukaan päähenkilö oli Kokkolassa 9.10.1874 syntynyt Irene Sara Björkhem. Tai oikeammin – kuten kustantajan kirjoittamassa esipuheessa mainitaan – Sofia Arletti, italialaisen ilolinnun jälkeläinen.

Yritän turhaan löytää Irenen tietoja vanhoista Kokkolan seudun kirkonkirjoista syntymäajan perusteella. Myös haku Sofia-nimellä tuottaa vesiperän.

Romaanissa kerrotaan, että Irenen piti istua kuuden kuukauden tuomio “huonosta elämästä” Helsingin lääninvankilassa. Häiriökäyttäytymisen takia hänet kuitenkin siirrettiin Hämeenlinnan vankilaan. Joulupäivän iltana hän, kirjan mukaan, pakeni vankilasta ja pääsi lopulta erilaisten käänteiden jälkeen takaisin Helsinkiin.

Kirja pitää sisällään murheellisia kohtaloita: irtolaisia, lapsenmurhan tehneitä piikoja ja hevoskärryillä liiaksi hurjastelleita renkejä. Irenen nimeä ei kuitenkaan kirjan sivuilta löydy.

Kansallisarkistosta löydän Helsingin lääninvankilan vankiluettelot. Katajanokalla sijainneen vankilan vuoden 1897 vankiluettelo on suuri, tummanpuhuva ja paksukantinen kirja, johon vankilan kirjuri on huolellisesti mustekynällä merkinnyt sisääntuotujen vankien tiedot. Kirja pitää sisällään murheellisia kohtaloita: irtolaisia, lapsenmurhan tehneitä piikoja ja hevoskärryillä liiaksi hurjastelleita renkejä. Irenen nimeä ei kuitenkaan kirjan sivuilta löydy.

Yksikään tuon ajan sanomalehti ei myöskään kerro vankilapaosta, vaikka kirjan mukaan tapahtuma nousi aikoinaan suureksi puheenaiheeksi.

Tarina Silkki-Saarasta alkaa vahvasti vaikuttaa pelkältä myytiltä.

Kirjailijan perintö

Pitäiskö Silkki-Saaran arvoitusta tarkastella kirjailijan näkökulmasta? Mistä sai kirjailija von Schantz haltuunsa alkuperäiset muistiinpanot? Etsintää ei helpota se, että kustantajan edustaja kuoli jo 1970-luvulla, kirjailija 1990-luvulla eikä kukaan aikalaisistakaan ole tietenkään enää hengissä.

Internet on onneksi helpottanut merkittävästi etsiväntyötä tekevää. Löydän verkon erään sukututkimussivuston kautta tiedon von Schantzin tyttärestä Karinista, jolle lähetän viestin. Pian Karin soittaa ja käymme keskustelun hänen isänsä työurasta.

Puhelimessa Karin mainitsee ison leikekirjan. “Isä pyysi minua ja miestäni tekemään sellaisen, kun hänen näkönsä oli mennyt vanhuuden myötä niin huonoksi”, Karin kertoo.

Tämä on hyvä uutinen, sillä leikekirja saattaa tarjota seuraavan johtolangan. Sovimme tapaamisajan hänen kotiinsa.

Valtava, ruskeakantinen leikekirja nököttää kirjahyllyssä, kun saavun vierailulle. Hyllyn vieressä pöydällä on kirjailijan käyttämä kirjoituskone. Voin melkein kuvitella kirjailijan takomassa kirjoitusliuskoja täyteen romaaniensa tekstiä.

Kirjailija ja lehtimies Eric von Schantzin kirjoituskone.
Kirjailija Eric von Schantzin kirjoituskone ja kirja "Irene". Kirjailija ja lehtimies Eric von Schantzin kirjoituskone. Kuva: Yle/Timo Heikkinen Eric von Schantz,Kirjoituskone,kirjailijat,Seksi-Suomen historia
Kirjailija Eric von Schantzin leikekirja ja valokuvia.
Kirjailija Eric von Schantzin leikekirja ja valokuvia. Kirjailija Eric von Schantzin leikekirja ja valokuvia. Kuva: Yle/Timo Heikkinen Eric von Schantz,leikekirjat (kulttuuriset objektit),Seksi-Suomen historia

Leikekirja on täynnä erilaisia lehtileikkeitä Eric von Schantzin tuotantoihin liittyen. Eräs leike käsittelee onnekseni tarinaa, johon Silkki-Saara -elokuvan käsikirjoitus pohjautuu.

“Sain pinon sinisiä vihkoja kustantajalta ennen sotia ja tehtäväni oli koota ne romaanin muotoon”, von Schantz muisteli artikkelissa.

“Vihot kustantajalle toi mies, joka oli asunut Silkki-Saaran kanssa. Hän oli kirjoittanut vihkoset Silkki-Saaran päiväkirjan pohjalta vankilassa, ja taas kerran vapautuessaan toi ne kustantajalle.”

En ole uskoa silmiäni, kun huomaan, että artikkelissa kerrotaan Irenen oikea nimi: Sofia Jaakontytär Arentti, syntynyt 9.10.1869. Siinäkö hän nyt on? Eroa kirjassa mainittuihin tietoihin on siis kaksi kirjainta ja tasan viisi vuotta.

Artikkelin mukaan Irene päätyi poliisin rekisteriin, tullen valokuvatuksi irtolaisena. Onko hänestä jossain siis valokuva? Irtolaiseksi määrittely tarkoitti usein naisten kohdalla samaa kuin prostituoitu. Irenen eli Sofian lempinimet olivat rekisterin mukaan Silkki-Liisa, Silkki-Saara ja Kana.

“Käsikirjoituspinkassa oli oikeat nimet, mutta minä muutin ne suojatakseni elossa olevia henkilöitä”, von Schantz myönsi leikekirjaan liimatussa lehtijutussa.

Oliko lehtijutun toimittaja saanut nämä tiedot suoraan kirjailijalta itseltään? Soitan artikkelin kirjoittaneelle toimittajalle. Valitettavasti hän ei muista lainkaan kyseistä lehtijuttua. Yli 40 vuotta on pitkä aika pitää kaikki yksityiskohdat mielessä.

Arkiston salat aukeavat

Saatuani selville Silkki-Saaran mahdollisen oikean nimen ryhdyn selaamaan Kansalliskirjaston lehtiarkistoa vuosisadan vaihteen ajalta. Lehdistä löytyykin uutisia, joiden perusteella päättelen Arentti-sukunimen sijoittuvan Pohjanmaan suunnalle.

Alueen kirkonkirjoja penkomalla löydän Ylistaron seurakunnasta juuri oikealla päiväyksellä syntyneeksi kirjatun Sofia-nimisen tyttölapsen. Tytön isäksi on merkitty torppari Jakob.

Jakob, Jaakoppi, Jaakko… Sofia Jaakontytär Arentti. Voisiko olla nimien yhtenäisyys olla vain sattumaa vai onko isän nimi jossain vaiheessa suomennettu?

Ylistaron kappeliseurakunnasta vahvistetaan aavistukseni oikeaksi: Sofian vanhemmat olivat torppari Jaakko Iisakinpoika Arenti ja Justiina Loviisa Juhontytär, omaa sukua Kuivinen. He asuivat Kaukolan kylässä, Kristolan torpassa. Löydän paikan edelleen kartalta.

Ote kirkonkirjasta, jossa Jaakko Arentin perheen tiedot.
Ote kirkonkirjasta. Ote kirkonkirjasta, jossa Jaakko Arentin perheen tiedot. Kuva: Yle Kirkonkirjat,historia,Seksi-Suomen historia

Teen vierailun Helsingin kaupunginarkistoon. Jos Sofia tosiaan oli katunainen, hänen täytyi olla tekemisissä poliisin ja terveysviraston kanssa. Vanha poliisin osoiterekisteri on hyvä paikka jatkaa Sofian liikkeiden selvittämistä Helsingissä. Rekisteriin kirjattiin muun muassa kaupunkilaisten osoitteet, ammatit ja alaikäiset lapset.

Osoiterekisteri paljastuu varsinaiseksi aarreaitaksi. Sofian nimellä löydän hänen rekisterikorttinsa mikrofilminauhalta.

Osoiterekisteri paljastuu varsinaiseksi aarreaitaksi. Sofian nimellä löydän hänen rekisterikorttinsa mikrofilminauhalta. Tyytyväisenä pistän merkille tutut henkilötiedot ja 1920-luvun täydellisen osoitehistorian, joka kertoo Sofian asuinpaikat ja milloin hän on mihinkin muuttanut.

Otan kopion talteen ja palaan takaisin toimitukseen. Tutkin tarkemmin paperilla olevaa rekisterikorttia. Mustekynällä kirjoitetusta vanhasta käsialasta on vaikea saada selvää, joten samaa tekstiä joutuu tavaamaan uudelleen ja uudelleen.

Korttiin on Sofian ammatiksi kirjoitettu “toimeton”, mutta en tahdo saada selvää samalla rivillä olevasta toisesta sanasta. Mielikuvitus laukkaa ja pelkään kuvittelevani vain sitä, mitä haluan nähdä. “Voisiko tuossa lukea Silkkisaara?” kysyn mielipidettä vieressä istuvalta kollegaltani Riikka Kaihovaaralta.

Bingo! Oma mielikuvitukseni ei siis tehnytkään tepposia. Silkki-Saara on löytynyt!

Sofia Arentin tietoja poliisin osoitetoimiston arkistokortissa.
Poliisin osoitetoimiston rekisterikortti. Sofia Arentin tietoja poliisin osoitetoimiston arkistokortissa. Kuva: Yle/Timo Heikkinen historia,rekisterit,osoitehakemistot,Seksi-Suomen historia

Lapsuus Pohjanmaalla

Elämä maaseudulla 1800-luvulla oli usein arvaamatonta, täynnä köyhyyttä ja niukkuutta. Lapsikuolleisuus oli suurta eikä aikuiseksi selvinneen elinajanodote luvannut kovin pitkää ikää.

Köyhillä perheillä ei ollut varaa lähettää lapsia kouluun tai vaatettaa ketään sään vaatimalla tavalla. Maalla työnteko aloitettiin nuorena; jo 10–12-vuotiaat tytöt saattoivat lähteä piiaksi toiseen taloon.

Aikojen ankaruudesta kertoo talvi vuodelta 1867, jolloin rekiajelulla voitiin käydä vielä eteläisessä Suomessa toukokuussa, ja jäät pysyivät järvissä kesäkuuhun saakka.

Tuona kesänä 1867 jäi viljasato keräämättä, sillä jo syyskuussa iskenyt kylmä talvi tuhosi lähes kaiken sadon, koko Suomessa. Kerjäläislaumat kulkivat pitkin maata työn ja ruuan perässä. Suomalaisia menehtyi yli 100.000 eli lähes seitsemän prosenttia koko väestöstä. Lähes puolet kuolleista oli alle 15-vuotiaita lapsia.

Sofia syntyi vuonna 1869, jolloin suurten nälkävuosien kurjuudesta ei oltu vielä täysin päästy eroon. Sofialla oli seitsemän sisarusta: Iisak, Maria, Johan, Johanna ja Jakob sekä nuoremmat sisarukset Matts ja Herman.

Sofia kasvoi ja kävi kaksi tai kolme luokkaa kansakoulua Ylistarossa. Kirkon merkintöjen mukaan Sofia pärjäsi kohtuullisen hyvin lukemisessa ja kristinopin tuntemisessa. Hän kävi rippikoulun ja konfirmoitiin 15-vuotiaana vuonna 1885.

I.K.Inhan valokuva, jossa tyttö ja lehmä torpan edessä
I.K.Inhan valokuva, jossa tyttö ja lehmä torpan edessä. I.K.Inhan valokuva, jossa tyttö ja lehmä torpan edessä Kuva: I.K.Inha / Suomen valokuvataiteen museo tyttö ja lehmä

Sisarusparvi hajoaa

Muutamat Sofian sisaruksista ja sukulaisista lähtivät Amerikkaan vuonna 1888 kenties paremman elämän toivossa. He päätyivät Minnesotaan. Sofia puolestaan matkusti Ruotsiin, ja viipyi siellä neljän vuoden ajan, aina vuoteen 1891 saakka.

Se, mitä Sofia Ruotsissa teki, on arvoitus.

Äidin kuollessa Pohjanmaalla vuonna 1895, Sofia oli 25-vuotias ja jälleen kirjoilla Ylistarossa. Seurakunnan merkintöjen mukaan Sofia lähti takaisin Ruotsiin heti seuraavana vuonna, ja viipyi siellä yhdeksän vuoden ajan eli vuoteen 1906 saakka. On myös mahdollista, että hän liikkui jossain aivan muualla näiden vuosien aikana.

Valtion kontrolli

1900-luvun alussa katuprostituoituja oli Helsingissä arvion mukaan noin 300–400 henkilöä. Vaikka he olivat hyvin eri ikäisiä, yhdistäviäkin tekijöitä löytyi. Maalaisuus, huono koulutus ja työttömyys sekä lyhyet työsuhteet ajoivat usein naiset kadulle myymään itseään.

Sofiakin näyttää päätyneen huonoille teille, sillä hänen nimensä löytyy Helsingin kaupungin terveystoimiston listalta. Listalle joutui, jos harjoitti prostituutiota 1900-luvun vaihteessa pääkaupungissa. Olisiko Sofia ansainnut näin elantonsa jo Ruotsissa vietettyjen vuosien aikana?

Helsingissä niin kutsutut eliittiprostituoidut toimivat usein hienoimmissa ympäristöissä, kuten bordelleissa. Heitä tuli paljon Ruotsista, he olivat koulutettuja ja lähtöisin hyvistä perheistä. He tarjosivat sopivan sivistynyttä seuraa tuon ajan yläluokan herrasmiehille.

Valtio kontrolloi prostituutiota järjestämällä säännöllisiä terveystarkastuksia itseään rahasta myyville naisille. Ohjesääntöiseksi prostituutioksi kutsuttu toiminta oli käytännössä laillista, vaikka se oli ristiriidassa monen voimassa olleen lain kanssa. Tärkein syy organisoidulle järjestelmälle oli sukupuolitautien kontrollointi.

“Oli yleisesti tiedossa, että vakavat sukupuolitaudit, ennen kaikkea syfilis leviää prostituution välityksellä. Sen takia prostituoidut alistettiin viikottaisiin lääkärintarkastuksiin joissa heidän terveydentilansa todettiin. Jos oli sukupuolitaudin merkkejä, niin lähetettiin parantolaan ja pois otettiin niin sanottu prostituutiovihko, joka oli todisteena siitä, että oli terve”, professori Antti Häkkinen toteaa.

Terveystoimiston asiakkaaksi

Helsingin kaupungin terveystoimiston asiakirjoja tutkiessani löydän Sofian nimen maaliskuusta 1907. Kirjausten mukaan hän käy kuukausittain tarkastuksessa. Useimmilla kerroilla päivämäärän perään on kirjoitettu pieni koukeroinen g-kirjain. Gonorrea eli tippuri oli kupan ohella yksi prostituoituja ja heidän asiakkaitaan piinaavista sukupuolitaudeista.

Tippuri on alkuun huomaamaton, mutta hoitamattomana kivulias tauti, joka naisilla saattaa aiheuttaa munasarja- tai niveltulehduksen ja jopa verenmyrkytyksen.

Sofian osalta terveystarkastusmerkinnät Helsingissä loppuvat vuoden 1907 osalta elokuulle.

Kiertelevä elämäntyyli leimasi Sofian aikuiselämää. Hänet otettiin kiinni irtolaisuudesta Viipurin kaupungissa loppuvuodesta 1907 ja passitettiin kärsimään tuomiotaan Vaasan lääninvankilaan.

Sofia Arentin oikeuskäsittelyn tietoja Lakimies-lehdessä 1.1.1908
Sofia Arentin irtolaisuustuomion tietoja Lakimies-lehdessä 1.1.1908 Sofia Arentin oikeuskäsittelyn tietoja Lakimies-lehdessä 1.1.1908 Kuva: Kansalliskirjasto historia,siirtolaisuus,prostituutio,Seksi-Suomen historia

Viipuri oli Pietarin läheisyyden vuoksi yksi Suomen suurruhtinaskunnan merkittävä poliittinen ja kaupallinen keskus. Riihimäeltä Pietariin vievä rautatie yhdisti Viipurin Helsinkiin ja sitä kautta koko Suomeen. Viipuri kuhisi venäläisiä sotilaita, joita arvellaan olleen kaupungissa tuona aikana 6000–7000. Tämä tarjosi prostituoiduille tuotteliaan työmaan.

Pääkaupungin kutsu

Tuomiosta selviydyttyään Sofia lähtee Ylistarosta vuonna 1908 takaisin Helsinkiin. Hän on tuolloin 38-vuotias, ei siis enää mikään nuori ja viaton maalaistyttö. Kirjan tarinan mukaanhan hän saapui Helsinkiin jo 16-vuotiaana.

Sofia palaa terveystoimiston kirjoihin alkukeväästä 1908. Huomaan, että Sofia käyttää välillä sukunimeä Jakobsson. Myös romaanissa esiintyvä syntymäaika 9.10.1874 löytyy terveystoimiston paperista oikean syntymäajan rinnalla.

Prostituoiduista kirjoitettiin muistiin häkellyttävän paljon yksityistä tietoa. Sofian tippuria pyrittiin hoitamaan hoitokuureilla, mutta hän ei päässyt sairaudesta eroon. Muistiinpanoista selviää, että Sofia on kertonut lähteneensä vanhempiensa luota 20-vuotiaana, olevansa naimaton ja lapseton. Jopa ensimmäinen yhdyntäkerta on merkitty muistiin. Merkintöjä tulkitessa täytyy ymmärtää, etteivät naiset aina halunneet paljastaa asioiden oikeaa laitaa.

Prostituoitujen valvonta siirtyy lainmuutoksen vuoksi terveystoimistolta poliisin huolto-osastolle kesäkuussa 1908. Sofian viimeinen merkintä tarkastuskirjasta löytyy juuri ennen muutoksen voimaanastumista.

Ote huoltopoliisin ilmoituspäiväkirjasta vuodelta 1908.
Ote huoltopoliisin ilmoituspäiväkirjasta vuodelta 1908. Ote huoltopoliisin ilmoituspäiväkirjasta vuodelta 1908. Kuva: Yle/Timo Heikkinen huoltopoliisi,prostituutio,siirtolaisuus,Seksi-Suomen historia

Katuelämä vie voimat

Sofian nimi vilahtelee säännöllisesti Helsingin huoltopoliisin ilmoituspäiväkirjan merkinnöissä 1910-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1912 Sofia hakee muutosta kuuden kuukauden työlaitostuomioonsa irtolaisuudesta. Hakemus hylätään.

Sofian elämänpiiri alkaa hahmottua tarkemmin. Iso Roobertinkatu, Mikonkatu, Munkkisaarenkatu, Tehtaankatu, Maariankatu ja Pietarinkatu.

Helsingin poliisilaitoksen osoitetoimiston rekisterilehti paljastaa Sofian asuneen useissa osoitteissa eri puolilla Helsinkiä. Tämä oli tyypillistä prostituoiduille, he saivat helposti häädön tai halusivat itse pysyä liikkeessä välttääkseen elämäntapansa aiheuttamia ongelmia.

1920-luvun puoliväliin saakka Sofia jatkoi paheellista elämäänsä Helsingin kaduilla. Vanhoissa lehtiartikkeleissa ihmiset muistelevat nähneensä Silkki-Saaran milloin päivystämässä Oopperakellarin ovella Etelä-Esplanadilla ja milloin kävelemässä Bulevardilla, aina pukeutuneena tummaan silkkiin.

Kova elämäntapa oli jättänyt jälkensä, sillä moni muistaa Silkki-Saaran “kamalan näköisenä ja vanhana”, “pienenä ja laihana”, “pienenä ja hentona” ja “kuihtuneen näköisenä”. Ihmeteltiin, kuinka hän vielä toisinaan sai jonkun käsipuoleensa.

Silkki-Saaran tuntomerkeiksi osattiin vielä vuosien ajan kertoa mustat pitkät hameet, takki ja pieni musta hattu valkoisella harsolla. Hänen kerrotaan myös kostuttaneen punaista kreppipaperia porttikäytävässä ja hanganneen sitä poskiinsa punaa saadakseen. Osasipa joku kertoa hänen ostaneen usein huomattavan paljon särkylääkkeitä apteekista.

Sairaalamaailma

Osoiterekisteri paljastaa Sofian viimeiseksi osoitteeksi Kivelän sairaalan vuonna 1926, jolloin hän oli 57-vuotias. Saan selville, että hänet on siirretty sieltä pian Nikkilän mielisairaalaan skitsofrenian vuoksi.

Liittyikö sairastuminen sukupuolitauteihin, joiden riivaamana hän oli elänyt jo vuosia?

Lääkäri Kyllikki Ohela, joka hoiti aivokuppaan sairastuneita Helsingin iho- ja sukupuolitautien klinikalla 1950-luvulla, kertoo aivokupan oireista: "Kuppataudissahan primäärihaava tuli sukupuolielimiin. Alkuun vähän ihottumaakin ja myöhemmässä vaiheessa hyvin erilaisia oireita.”

Onko Sofia Kellokosken prinsessan kohtalotoveri?

“Myöhäisoire oli aivokuppa, ja siinä ihminen rupes sitten fabuloimaan, tarinoimaan, keksimään itsestään juttuja. Muistan, että kerrottiin semmoisestakin, että minä olen Suomen kuningas. He sai tällaista nostetta, että he ovat hyviä. Ei pystyneet ollenkaan kontrolloimaan puhettaan”, Ohela muistelee.

Voisiko Silkki-Saaran eli Sofian värikäs elämäntarina kirjassa ja sittemmin kertomuksissa ollakin aivokupan tai skitsofrenian aiheuttamien oireiden aikaansaannosta? Yhdistelmä totta ja tarua, joka Sofian päässä on sekoittunut yhdeksi totuudeksi.

Onko Sofia Kellokosken prinsessan kohtalotoveri?

Kirjakustantaja käy uteliaaksi

Jatkan selvitystyötä. Svenska Litteratursällskapetin arkistoon on luovutettu suurin osa kirjailija von Schantzin henkilökohtaista arkistoa. Jo pelkkää arkistoluetteloa selaamalla voi päätellä kirjailijan olleen ahkera: Pakinoita, lyhyitä tarinoita, kirjojen käsikirjoituksia, juttutarjouksia kotimaisiin ja ulkomaisiin sanomalehtiin, kirjeenvaihtoa ystävien ja sukulaisten kesken ja niin edelleen.

Löydän arkistokansiosta pinon kirjeitä kirjan kustantaneen Nide Oy:n Nillo “Nisse” Hirniltä. Hän pyytää eräässä kirjeessään vuonna 1947 von Schantzia toimittamaan muutamia tietoja Irenen oikeasta nimestä, muutamia liuskoja alkuperäisiä muistiinpanoja sekä valokuvia päähenkilöstä, luottamuksellisesti ja erillistä palkkiota vastaan tietenkin.

Kirjailija oli nähnyt vaivaa valokuvien hankkimisen suhteen, josta Hirn kiittelee kovin, mutta lyttäsi täysin Silkki-Saaran ulkonäön.

“Silkki-Saaran kuvat ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta niillä on eräs varjopuoli. Nämä kuvat hajoittavat kokonaan lukijan illusionin romaanin Irenestä. Romaanin mukaan hänestä saadaan melko kunnollinen, sympaattinen ja ehkä romanttinenkin kuva. Valokuvat taasen paljastavat hänet siksi mikä hän lienee todellisuudessa ollutkin vulgäriksi katunaiseksi. Näinollen olemme vielä kahden vaiheilla olisiko sittenkin viisainta olla käyttämättä kuvia.”, Hirn kirjoitti takaisin.

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1949, Nide Oy lähettää uuden kirjeen kirjailijalle. Hirn kertoo saaneensa yhteydenoton Karl E. Malm -nimiseltä henkilöltä. Malm väittää kirjoittaneensa Silkki-Saaran muistelmien käsikirjoitukset von Schantzille.

“Olisi mielenkiintoista kuulla missä määrin hänen kirjeensä pitää paikkaansa ja mikä hän on miehiään. Tunsiko hän Silkki-Saaran tämän eläessä. Siinä tapauksessa olisi hauska kuulla häntä millainen tämä 'kuuluisa' nainen todellisuudessa (ei romantisoidussa) oikein oli”, kirjoitti Nisse Hirn innostuneena.

Kirjeenvaihto paljastaa von Schantzin myös neuvotelleen Teuvo Tulion kanssa kirjan pohjalta tehtävästä elokuvakäsikirjoituksesta. Tulio on tunnettu melodramaattisista ja voimakkaista naisista kertovista elokuvistaan.

Nide Oy:n kirjeitä Eric von Schantzille romaanista Irene.
Nide Oy:n kirjeitä Eric von Schantzille kirjasta Irene. Nide Oy:n kirjeitä Eric von Schantzille romaanista Irene. Kuva: Yle/Timo Heikkinen kirjeet,Seksi-Suomen historia

Salaperäinen mies ja sinikantiset vihkot

Lehtileikkeissä 1970-luvuilla mainitaan myös salaperäinen mies, joka toimitti alkuperäiset muistelmat kustantajalle sinikantisissa vihkoissa. Voisiko tämä olla sama henkilö, joka myöhemmin otti yhteyttä kustantamoon?

Hetkinen! Sinisiä vihkoja ja vankila. Samanlaisia sinikantisia, pienen pienellä käsialalla täyteenkirjoitettuja, vihkoja on Svenska Litteratursällkapetin arkistossa. Lisäksi niissä oli Riihimäen vankilan leimat. Luulin niiden olleen von Schantzin omia nuoruuden matkojen muistiinpanoja. Tekstiä oli niin paljon ja pienellä kirjoitettuna, että ohitin ne suurimmaksi osin.

Totta tosiaan, vihkojen kansi paljastaa kirjottajaksi Karl E. Malmin eli saman herran, joka kirjeessään kertoi kustantajalle olleensa alkuperäisten muistiinpanojen takana. Arkistossa olevien vihkojen tekstit kuitekin kuvailevat vain Malmin ensimmäistä merimatkaa nuoruudessaan. Yhteys herrojen välillä on kuitenkin varmistunut.

Malm oli mitä luultavammin irtolainen, joka ohjattiin Helsingin kaupungin huoltotoimen johdosta kunnalliskodin työlaitokseen 45-vuotiaana ja lopulta vanhainkotiin. Näissä paikoissa hän vietti lähes 35 vuotta elämänsä lopusta. Malm kuoli 80-vuotiaana Koskelan sairaalassa.

Mutta missä Sofia ja Karl tapasivat?

Valokuva

Soitan uudelleen professori Antti Häkkiselle. Kerron hänelle löytämäni uudet tiedot Sofiasta. Häkkisen mukaan Sofian elämäntarina vastaa hyvin elämää, jollaista tuon ajan prostituoidut viettivät. Suomalaisia “yön kukkasia” työskenteli tuolloin myös Tukholmassa. Varsinkin eliittiprostituoidut liikkuivat paljon Pohjoismaiden alueella.

Olen saanut selville melko kattavasti Sofian elämänvaiheet, jotka poikkeavat merkittävästi kirjan väritetystä versiosta. Entä miltä Sofia Arentti oikeasti näytti? Vastaisiko ulkonäkö paremmin kirjan vai terveysviraston antamaa mielikuvaa?

Valitettavasti en löydä käsiini toimintansa lopettaneen Nide Oy:n tai ruotsinkielisen painoksen julkaisseen Holger Schildts -kustantamon arkistoa. Poliisin kuvaamat irtolaisnaiset ovat Kansallisarkiston niteissä ilman nimilistoja, joten sieltäkään ei löydy apua.

Jäänee mysteeriksi, miltä Sofia näytti todellisuudessa.

Sofia Arentti vietti yli 20 vuotta elämästään eri mielisairaaloissa. Viimeiset kaksi elinvuottaan hän oli sijoitettuna Uudenkaupungin piirimielisairaalaan. Maaliskuun 16. päivänä 1947 Sofia kuoli 78 vuoden ikäisenä.

Lepää rauhassa, Silkki-Saara.