Hyppää pääsisältöön


Suomen laki ei tunne sanaa porno tai pornografia. Lähes koko viime vuosisadan laissa puhuttiin ”epäsiveellisyydestä” ja julkaisuista, jotka loukkaavat ”sukupuolikuria tai säädyllisyyttä”. Epäsiveellistä materiaalia julkaissutta kustantajaa vastaan voitiin nostaa painokanne. Turmiollisiksi katsottuja kirjoja takavarikoitiin ja lehtiä lakkautettiin.

Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä tuli voimaan vuonna 1927 ja oli voimassa yli 70 vuotta. ”Lakihan on järkevästi kirjoitettu. Siinä on käytetty ilmaisuja, jotka voivat merkitä yhtenä aikakautena yhtä ja toisena aikakautena toista”, huomauttaa oikeusministeriön entinen hallitusneuvos Hannu Taimisto.

Ensimmäiset vuosikymmenet laki uinaili lähes käyttämättömänä, vaikka jo 1930-luvulla Suomessa ilmestyi varsin rohkeita miestenlehtiä. Kiki ja Meidän Kesken –lehdissä ulkomaiset elokuva- ja pinup-tähtöset esiintyivät yläosattomissa.

Sitten nousi uusmoralismin aalto. 1950-luvulla huolestuttiin irtosuhteiden lisääntymisestä, ”namusedistä” ja eroottisen kirjallisuuden leviämisestä. Vuonna 1957 hallitus perusti Epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunnan, jonka tehtävä oli tulkita lakia. Oikeusministeriön alaisuudessa toimineeseen lautakuntaan kuului poliitikkoja, oikeusoppineita ja kirkonmiehiä.

”Ministerit eivät oikein tiennneet, että onko joku esitys epäsiveellistä vai ei ja halusivat tukea hartioilleen ja vastuulleen siitä, että mitä on pidettävä epäsiveellisenä ja mitä ei”, kuvailee Hannu Taimisto, joka toimi lautakunnan sihteerinä 1970- ja 80-lukujen taitteessa.

Kirjat polttouuniin

Agnar Mykle
Agnar Mykle Kuva: Fred Monclair, Nasjonalbiblioteket, Kansalliskirjasto Agnar Mykle
Ensi töikseen lautakunta käsitteli norjalaisen kirjailijan Agnar Myklen romaania Laulu punaisesta rubiinista. Lautakunta ei nähnyt aihetta teoksen takavarikointiin. Silloinen oikeuskansleri kuitenkin painosti ministeriötä, kunnes kirja todettiin epäsiveelliseksi ja määrättiin takavarikoitavaksi. Teoksen kustantaja Caius Kajanti tuomittiin sakkoihin.

Lokakuussa 1957 takavarikoidut kirjat kuljetettiin poliisisaatossa Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksen pannuhuoneeseen. Kajannin kertoman mukaan poliisit valvoivat konepistoolit käsissä, kun 5002 kirjaa poltettiin voimalaitoksen uunissa. Polttaminen kesti yhdeksän tuntia.

Myöhemmin lautakunta arvioi epäsiveellisiksi muun muassa Hannu Salaman Juhannustanssit, Henry Millerin Kravun kääntöpiirin ja John Clelandin romaanin Fanny Hill – Erään ilotytön muistelmat. Varsinaisia syytteitä sukupuolikuria loukkaavasta sisällöstä ei kuitenkaan nostettu, eikä näitä kirjoja takavarikoitu.

Vuonna 1960 Kymen lääninhallitus lähetti oikeusministeriöön ”epäsiveellisiä kuivamustekyniä”.
Kynien varressa oli nestettä, jossa uiskenteli alaston nainen, jonka muutaman millin mittaiset reidet heiluivat. Kynät päätyivät Epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunnan käsittelyyn. Tarina ei kerro, mikä oli lautakunnan arvio kynistä. Muutamaa vuotta myöhemmin tullin haltuun päätyi pelikortteja, joissa oli vähäpukeisten naisten kuvia. Kortit päätyivät oikeusministeriöön, joka oli samaa mieltä kuin tulli: kortit takavarikoitiin.

1960-luvulta lähtien valvontalautakunta arvioi lähinnä lehtiä ja sai lempinimen ”pornolautakunta”. ”Monet lautakunnan jäsenet olivat hyvin vaivautuneita niiden lehtien kuljettelemisesta ja pitämisestä työhuoneissaan”, Hannu Taimisto muistelee. Taimiston edeltäjän, hallitussihteeri Jarmo Törneblomin mukaan oikeusministeriön vahtimestarit kierrättivät lehtiä omassa keskuudessaan, ennen kuin toimittivat ne virkamiehille ”tahraisina ja rypistyneinä”.

Kielitaidottomat poliisit

Koska lakiteksti epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä oli tulkinnanvarainen, myös lain valvonta oli satunnaista, jopa mielivaltaista. 1960- ja 70-luvuilla poliisit tekivät ratsioita antikvariaatteihin ja pornokauppoihin ja takavarikoivat lehtiä ja kirjoja.

Alkuaikoina kaupoista vietiin myös opaskirjoja ja eroottisia romaaneja, joissa ei ollut edes kuvia. Poliisit takavarikoivat lähinnä suomenkielisiä kirjoja, kun taas englannin- ja ruotsinkieliset pornokirjat jäivät rauhaan. Tämä paljastaa pornon luokkaluonteen. Kielitaitoinen yläluokka saattoi kuluttaa pornoa rauhassa, kun taas rahvaan rivoihin kuviin on puututtu.

”Pornoahan oli, jos yks rinta oli paljas, niin se oli pornoa”, muistelee pornokauppias Tom "Sjöba" Sjöberg. Edes ruotsalaisissa pornolehdissä ei ollut juurikaan kuvia, vaan rivoja tekstejä. ”Mut samaan aikaan Suomalainen Kirjakauppa möi englantilaisia taskukirjoja, jotka olivat täynnä pornoa. Kukaan ei puuttunut niihin. Poliisit eivät osanneet englantia siihen aikaan, mut meitä ratsattiin kyllä ja vietiin tavarat.”

Kuva on aina ollut vaarallisempi kuin sana. Pornosensuurin tiukimpina vuosina 1970-luvulla lehdissä ei voinut näyttää erektiossa olevaa penistä tai naisen alapäätä, varsinaisista yhdyntäkuvista puhumattakaan. Sen sijaan tekstissä iloiteltiin estottomasti.

Miestenlehtiä 1970-luvun lopulta asti avustanut Börje Mellberg pohtii syitä tekstisensuurin vähäisyyteen: ”Kyllä mä kirjotin suhteellisen tiukkaa alusta alkaen, mutta en osaa sanoa miksi ne meni läpi. Näissä toimikunnissa, jotka näitä miettii, siellä on paljon naisia, ja tutkimus osoittaa että naisia kiihottaa enemmän kirjoitettu teksti ja miehiä kuvat, että ehkä naiset on sen takia antanut näiden mennä läpi.”

Poliitikkojen pornopaketti

Ruotsi ja Tanska vapauttivat pornon 1960-luvun lopulla. Tanskassa kriminologian professori Berl Kutchinsky teki tutkimuksen, jonka mukaan porno ei löyhennä seksuaalimoraalia, vaan pikemminkin seurailee sen muutoksia. Kutchinskyn tutkimusten mukaan pornon käyttäminen saattaa jopa vähentää seksuaalikokeiluja. Kööpenhaminassa seksuaalirikosten määrä aleni pornon vapauttamisen jälkeen. Ruotsalaisia ja tanskalaisia lehtiä ja elokuvia tulvi Suomeen sekä yksityisten kuluttajien tuomina että pornokauppojen salakuljettamina.

Tämä loi paineita höllentää pornolainsäädäntöä. Kävi kuitenkin päinvastoin. Kotimaiset miestenlehdet muuttuivat 1960-luvun kuluessa yhä rohkeammiksi. Vuosikymmenen alussa lehdet olivat enemmänkin yleisaikakauslehtiä, joissa oli muutamia pikkutuhmia kuvia. Vuosikymmenen lopulla sisältö oli jo pääosin seksiä. Käännekohta oli vuosi 1971, jolloin Jallu-lehti näytti lähikuvia naisen alapäästä. Lehdet myivät satojatuhansia kappaleita.

Pornografian tulo kaiken kansan saataville havahdutti kontrollikoneiston. Kansanedustajat alkoivat vaatia entistä tiukempaa sensuuria.

Kenties tunnetuin pornon vastustaja oli kristillisten kansanedustaja Olavi ”Porno-”Ronkainen.

Ronkainen tuli tunnetuksi siitä, että hän osteli itse pornolehtiä ja kävi katsomassa pornoelokuvia saadakseen materiaalia pornonvastaisiin puheisiinsa ja aloitteisiinsa.

Myöhemmin Ronkainen jäi kiinni syrjähypystä, ja hänen poliittinen uransa päättyi. 1970-luvulla pornografia puhutti muitakin poliitikkoja. Vuonna 1970 kansanedustaja Raino Westerholm (kd.) laati toivomusaloitteen säädyttömyyden levittämisen ehkäisemiseksi: ”Pornografian julkea julistus ja esittäminen ei vastaa kansamme syvien rivien käsitystä hyvistä tavoista ja säädyllisyydestä. Kasvavalle nuorisollemme sellaisella toiminnalla on mitä turmiollisin vaikutus.”

Vuonna 1971 Alli Vaittisen (kok.) johdolla kansanedustajat kokosivat niin sanotun pornopaketin. Paketissa oli Hymy, Stump, VIP, Jallu, Jermu ja Nyrkkiposti-lehtien irtonumeroita. Pornopaketti päätyi Epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunnan tutkittavaksi.

Lainsäädäntöelin velttona

Pornolautakunta tarttui pakettiin. Äänestyksen jälkeen se totesi lehtien olevan sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavia, koska ”niiden yksinomaisena ja laskelmoituna tarkoituksena on sukupuolivietin keinotekoinen kiihottaminen sekä kieroutuneen kuvan antaminen ihmisen sukupuolielämästä ja siihen liittyvästä vastuusta”.

Lautakunta ei kuitenkaan halunnut nostaa lehtiä vastaan syytettä, vaan osa lautakunnan jäsenistä ehdotti sen sijaan koko lainsäädännön kumoamista. Alkoi pitkä selvitystyö. Vuonna 1971 oikeusministeriö asetti toimikunnan uudistamaan lakia. Tämän painovapaustoimikunnan mietintö valmistui kaksi vuotta myöhemmin. Toimikunta linjasi, että pornografia ei ole haitallista ja sitä ei tarvitse kieltää. Pornolehdet saisivat julkaista, mitä haluavat. Mutta koska porno on monen mielestä erityisen vastenmielistä, kenenkään ei pitäisi joutua vastentahtoisesti sitä kohtaamaan ja katselemaan. Toimikunta ehdotti, että porno siivottaisiin lehtien kansista ja lehtiä myytäisiin vain tietyillä osastoilla ja erikoiskaupoissa, jolloin kukaan ei vahingossa altistuisi rivoille kuville.

Ehdotus ei mennyt läpi, ja laki jäi ennalleen. Uusi yritys pornografian osittaiseksi vapauttamiseksi tehtiin vuonna 1975, jolloin oikeusministeriössä valmisteltiin painovapaustoimikuntaa myötäilevä lakiesitys. Se kaatui hallituksen vaihtumiseen. Vuonna 1979 oikeusministeriö asetti jälleen uuden toimikunnan laatimaan ehdotusta pornografian sisältöjen vapauttamiseksi säätelystä. Toimikunnassa istunut kirkon edustaja asettui vastahankaan, ja ehdotus juuttui oikeusministeriöön. Vuonna 1983 oikeusministeriöstä saatiin jälleen uusi lakiesitys, joka noudatteli painovapaustoimikunnan alkuperäistä linjaa, että sisällöt voisivat olla vapaita, mutta jakelu säänneltyä. Esityksestä ei koskaan saatu hallituksen esitystä.

Painovapaustoimikuntaa veti Inkeri Anttila, arvostettu oikeustieteilijä, joka vuonna 1975 nousi oikeusministeriksi.

Inkeri Anttila tohtorin hatun kanssa.
Inkeri Anttila oli ensimmäinen nainen oi­keus­tie­teen pro­fes­so­ri­na ja oikeusministerinä. Inkeri Anttila tohtorin hatun kanssa. Kuva: Ylen arkisto Inkeri Anttila

Vuonna 1988 Anttila kirjoitti pornografian sensuurista: ”Nykyinen tilanne ei kuitenkaan ole oikeusopillisesti hyväksyttävissä. Yleisen lainkunnioituksen kannalta ei ole hyväksi ylläpitää vanhentunutta lakia, jota kaikki voivat helposti kiertää. Lisäksi nykyinen laki ja sen valvomisessa noudatettu käytäntö johtavat satunnaisiin ratsioihin ja mielivaltaisiin syytteisiin.”

Muoviin käärityt pornolehdet

Samalla, kun lakiuudistus oli juuttunut oikeusministeriön käytäville, pornolautakunta jatkoi toimintaansa. Lehtien arviointi noudatti tiettyä kaavaa. Ensin huolestunut kansalainen, poliitikko tai järjestö toimitti lautakunnalle nipun pornolehtiä. Lautakunnan jäsenet kävivät lehdet läpi ja antoivat niistä arvionsa.

Lähes poikkeuksetta todettiin, että lehdet sisältävät epäsiveellisiä kuvia tai tekstiä.
Tämän jälkeen ministeriö nosti kanteen lehtien tekijöitä vastaan kirjoittamalla syyttäjälle, että olkaa hyvä ja ryhtykää toimenpiteisiin.

Syytteitä nostettiin ja tuomioita jaeltiin ahkerasti 1970-luvun aikana. Oikeudenkäynnit vaikuttivat lehtien sisältöihin. Muun muassa Jallu, Kalle ja Ratto-lehdet peittivät muutamasta irtonumerostaan naisten sukuelimet mustilla palkeilla välttyäkseen syytteiltä. Rajoja koeteltiin vuonna 1978, jolloin Jallussa nähtiin jo yhdyntäkuvia. Seuraavana vuonna Lehtimiehet Oy sai tuomion epäsiveellisestä kuvastosta, ja sukuelimiä esittelevien kuvien määrää vähennettiin. 1980-luvun alussa ilmestyi irtonumeroita, joissa paljaimmat alapääkuvat oli piilotettu raaputuspinnan alle.

Muitakin konsteja keksittiin. 1980- ja 90-luvuilla pornolehtiä myytiin muun muassa muoviin pakattuina, jotta kuka tahansa ei päässyt niitä selaamaan. Pornolehtien tekijöiden mukaan lehdet kelmutettiin ensisijaisesti kaupallisista syistä.

Järeä kalusto murenee

1980-luvulla yleinen mielipide alkoi olla jo varsin salliva pornoa kohtaan. Yksittäisten suomalaisten pornolehtien arvioiminen alkoi olla suorastaan surkuhupaisaa, kun samanaikaisesti antikvariaateissa myytiin ulkomailta tuotuja pornoelokuvia, lehtiä ja kirjoja, joiden kuvasto oli paljaampaa ja raaempaa kuin suomalaisten lehtien. Lautakunta yritti sitkeästi kannustaa ministeriötä muuttamaan lakia, jotta ristiriitatilanteesta päästäisiin.

Pornolautakunnan sihteerin Hannu Taimiston mukaan poliitikot tehtailivat kanteluja pornolehdistä lähinnä edistääkseen poliittista uraansa.

1990-luvun lopulla elettiin tilanteessa, jossa pornolehtiä ja muuta eroottista materiaalia sääteli 70 vuotta vanha laki. Käytännössä lain kiertäminen oli helppoa, koska raja sallitun ja kielletyn välillä siirtyi koko ajan sallivampaan suuntaan. Lakia ei siis käytännössä noudatettu, eikä sen noudattamista edes valvottu. Lakia yritettiin muuttaa vielä muutamaan otteeseen, mutta se pysyi lakikirjassa sitkeästi kuin liima.

Epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunta lopetti toimintansa vähin äänin 1980-luvulla. "Lautakunta itsekin huomasi, ettei sillä ollut oikein mitään virkaa”, Hannu Taimisto myöntää. ”Painotuotteiden merkitys tämmösen eroottisen viihdemateriaalin levityksessä väheni ja väheni ja marginalisoitui, niin tämä järeä kalusto menetti merkityksensä. Tuli videot, tv-kanavat ja muu elektroninen maailma.”

Internetin myötä koko kysymys pornon levittämisen ja saatavuuden kontrolloinnista muuttui lopullisesti turhaksi. Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä kumottiin vasta rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä vuonna 1998.

Seksi-Suomen historia sarjan logo
Seksi-Suomen historia sarjan logo Kuva: Yle logot

Artikkeli liittyy Seksi-Suomen historia -sarjaan, joka esitetään syyskuussa 2017 / Yle TV1 ja Yle Areena.

Lähteet:
Inkeri Anttila: ”Laki ja pornografia” teoksessa Osmo Kontula, Kyllikki Kauttu, Maarit Miettinen ja Pirjo Rantalainen (toim.) Tietoiseksi – tietoja näkemyksiä seksuaalipolitiikasta (Gaudeamus 1988).
Jukka Kemppinen: ”Pornografiaa koskeva lainsäädäntö” teoksessa Ylermi Hytönen, Aune Raitasalo ja Johanna Tähtinen (toim.) Seksologia (Tammi 1974).
Anne Lahtinen: ”Vaaralliset nautinnot – porno kontrollipolitiikan kohteena”, Hybris 2/2014.