Hyppää pääsisältöön

Riina Katajavuori: Aikuinen harrastaa musiikkia

Kolumnistikuva
Kolumnistikuva Kuva: Erik Vierkens Riina Katajavuori

Seitsemäs musiikkileirini. Viikon elämysvirran kohokohta: Pianisti ja viulisti esittivät Arvo Pärtin Spiegel im Spiegelin. Sen aikana teki mieli mennä makaamaan mielen laiturille, itkeä vähän, leijua, muistaa kuollutta ystävää, paisua elämänvoimasta ja kaihosta, rakastaa ja väreillä.

Istuin tuolissa, kappale pysytteli samana, ei kasvanut vaan oli pieni mutta sisälsi suolaisen valtameren ja kaikki sen vaitonaiset kalat. Seitsemän minuuttia, ja avautui kokonaan uusi aika-avaruus, toisenlaisen olemisen tapa.

Taiteenlajeista ainoastaan musiikki operoi minussa näin. Minulla ei ole taitoa analysoida, miksi näin tapahtuu. Miksi tunteet paisuvat hyvän musiikin äärellä. Mutta jo alakoulussa huomasin, että kaikki eivät reagoineet musiikkiin samalla tavalla. Jotkut olivat ihan kuin ei mitään. Minulla ihokarvat nousivat, itketti ja pakahdutti.

Musiikkileiriviikon toinen kohokohta: soitin huilulla Händelin sonaattia cembalosäestyksellä. Cembalon kynsi näppäili kieliä ja rimpsahteli hapuilevan soittoni tukena. Yhtäkkiä olin vuosisatojen takana. Mikä etuoikeus olla ihminen! Opiston säestysluokka ja osaava säestäjä vievät parissa tahdissa soittajan suoraan 1700-luvun hoveihin.

Muu elämä ainoastaan jäljittelee niitä tehoja, joita musiikki saa aikaan.

Lapsena soitin musiikkiopistossa huilua muutaman vuoden ajan. Sitten teoriatunnit, kamariorkesterit, soittotunnit ja vatsaavääntävät tutkinnot tuntuivat lohkaisevan kohtuuttoman määrän esiteini-ikäisen ihmisen vapaa-ajasta. Sitä paitsi halusin ratsastaa, mitä vaarallista hanketta äiti vastusti yhtä voimallisesti kuin musiikkiopistoa puolusti.

Pidin pääni, lopetin musiikkiopiston ja maksoin omista rahoistani ratsastuksen alkeiskurssin. Ensimmäisellä tunnilla ratsastin mustalla Domino-nimisellä hevosella. Oli 20 astetta pakkasta. Minä olin jännittyneen onnellinen 13-vuotias.

Myöhemmin on harmittanut. Muu elämä ainoastaan jäljittelee niitä tehoja, joita musiikki saa aikaan. Vaikka työskentelen toisella taiteen alueella, kirjallisuuden parissa, haluan silti paitsi kuunnella musiikkia, myös soittaa ja laulaa, olla osanen musiikkia itsekin.

Päälle kolmekymppisenä oivalsin, että jossittelu on sekä turhaa että hedelmätöntä. Onhan loppuelämä aikaa! Menin kuoroon, sitten laulubändiin. Välillä löysin itseni laulamasta rockabilly-bändin solistinakin.

Seitsemän vuotta sitten laulukaverit houkuttelivat minut Järvenpäähän musiikkileirille. Jo ensimmäisenä iltana, kauhukseni, esiinnyin huiluryhmän kanssa. Soitin taas sitä samaa huilua, joka oli ostettu minulle 10-vuotiaana, ja jonka avulla olin aikuisvuosinani lähinnä opetellut laulustemmoja.

Musiikkileirillä otin huilu- ja laulutunteja, soitin huiluryhmässä, hölskyttelin poskia äänikuntosalissa, juoksin hullun lailla minuuttiaikataulun mukaan säestys- ja bändiluokasta toiseen. Oi onnea!

Vuotuinen musiikkileiriviikko on elämässäni se onnellisin hyvinvointiviikko, jolloin ei tarvitse laittaa ruokaa tai tyhjentää tiskikonetta.

Kotiin palattua aloin ottaa huilutunteja. Tänä vuonna liityin orkesteriin. En tiedä olenko kehittynyt mihinkään. Lapsuudessa vajavaisiksi jääneet perustaidot eivät aikuisena löydy ihan leikiten. Mutta ainakin saan soittaa yhdessä muiden kanssa! Tunnen, kuinka aivoni bodaavat, kun tuijotan mustia palleroita ja etsin yhteispeliä niiden, sormien, rytmin ja puhaltamisen yhteispeliin.

Vuotuinen musiikkileiriviikko on elämässäni se onnellisin hyvinvointiviikko, jolloin ei tarvitse laittaa ruokaa tai tyhjentää tiskikonetta. On vain soitto, laulu ja seuraavaan esiintymiseen tai konserttiin valmistautuminen. Vielä perjantaina pakenen huilukvintetin harjoituksista vessaan itkemään. Mutta jo sunnuntaina esitän päätöskonsertissa Boismortierin sonaatin muiden mukana, sormet hikisinä mutta uskalluksestani onnellisena.

Leirin jälkeen tunnen olevani kuin se 10-vuotias tyttö, jonka kuulin soittavan viululla iltamusiikissa Helge Lienin säveltämän Ibsenin Villisorsan Hedvigin teeman. Viulisti keskittyi jäykkänä, silmät pyörivät päässä, huulet hapuilivat keskittyneesti läpi ulkoa muistetun kappaleen, ja kun viimeinen sävel oli soinut, tyttö päästi pitkän huokauksen ja lähestulkoon valui lattialle.

Hän kumarsi ja hoiperteli lavalta sivuun. Yleisö taputti vimmatusti. Soittajaa koetettiin tuupata uudestaan kumartamaan. Lapsi ei kyennyt liikkumaan, hän oli kaikkensa antanut. Voimat olivat lopussa. Kappale oli soitettu, hän oli päässyt loppuun ja voittanut itsensä. Eläköön!

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume.ohjelman kolumnisti.

  • Synkin hetki kuvaa Britannian kohtalonhetkiä – Yksi kohtaus melkein pilaa Churchill-elokuvan

    Synkin hetki (Darkest Hour) luottaa populismiin

    Dunkirkin eli Dunkerquen evakuointioperaatio Dynamo on Britannialle samaa kuin meille talvisota, häviön partaalta koko valtakunnan pelastanut onnistunut myyttinen sotaoperaatio, josta tehdään yhä uudestaan elokuva. Juuri nyt Brexitin ollessa kuuma neuvottelukysymys yleisöjä lämmittelee Synkin hetki (Darkest Hour), jossa Winston Churchill pelastaa Britannian. Mutta antaako elokuva Churchillista oikean kuvan?

  • Minne suunnata kaukosäädin vuonna 2018 – suuri tv-sarjaopas

    Laadukasta tv-draamaa on tarjolla enemmän kuin ehdit katsoa.

    Laadukasta tv-draamaa on tänä vuonna tarjolla enemmän kuin ehdit katsoa. Pidit sitten scifistä tai historiasta, tämä opas auttaa löytämään satojen uusien kausien joukosta juuri ne oikeat. Hullummaksi sen ei pitänyt mennä. Käsikirjoitettuja tv-sarjoja tuotettiin vuonna 2017 yli 500 kautta, mikä on enemmän kuin koskaan ennen. Tänä vuonna määrä ei ainakaan vähene.