Hyppää pääsisältöön

Francesca Woodmanin valokuvat muodostuvat monelle pakkomielteeksi

Mustavalkoinen valokuva, jossa taiteilija konttaa alastomana peilin eteen.
Francesca Woodman, Itsepetos #1, Rooma, Italia, 1978 Mustavalkoinen valokuva, jossa taiteilija konttaa alastomana peilin eteen. Kuva: © George and Betty Woodman valokuvataide,mustavalkokuvat,omakuvat,alastomuus,itsepetos,Francesca Woodman

Näin Francesca Woodmanin valokuvia ensi kerran Helsingissä vuonna 1993. Olin silloin 23-vuotias ja tehnyt kulttuuritoimittajan töitä muutaman vuoden. Vaikka olin opiskellut taidehistoriaakin, olin tietysti täysin valmistautumaton siihen törmäykseen, joka minua odotti. Näin kuvissa sellaista huumaavaa kauneutta, jota en ikinä osannut kuvitella.

Tietysti olin 23-vuotiaan miehen hormoneineni täysin puolustuskyvytön. Kuvissa näkyi miltei ikäiseni kaunis nainen, useimmiten taiteilija itse, usein alastomana ja selvästikin myös avoimen seksuaalisena.

Hänen maailmansa oli kiehtova ja unenomainen: kuluneita seiniä, vanhoja puulattioita, kukkia, hedelmiä, ankeriaita, sekä naisellisia vaatteita ja asentoja. Mustavalkoisen valokuvan lumoava taikapiiri kietoi tuon kaiken kokonaisuudeksi, jonka edessä en voinut kuin huokailla.

Myöhemmin olen huomannut, että en tietenkään ole ainoa, joka on kokenut Woodmanin kuvat voimakkaasti. Woodmanin lapsuudenperheestä kertovassa dokumenttielokuvassa eräs taideopettaja kertoo, että hänen oppilaittensa joukossa on joka vuosi useita, joilla on pakkomielteen omainen suhtautuminen Woodmanin valokuviin. Woodman oli kuuluisa jo Helsingin vuoden 1993 näyttelyn aikaan, ja sittemmin hänestä on tullut kansainvälinen supertähti.

Hän pudottautui newyorkilaisen talon ikkunasta katuun eräänä tammikuisena päivänä vuonna 1981.

Tietysti Francesca itse on täysin tietämätön kuuluisuudestaan. Hän pudottautui newyorkilaisen talon ikkunasta katuun eräänä tammikuisena päivänä vuonna 1981. Omaiset saivat tiedon tapahtuneesta pienellä viiveellä, sillä ruumiiin tunnistaminen oli ollut vaikeaa. Hänen kasvonsa olivat murskautuneet tunnistamattomiksi.

Aluksi Francesca oli ollut hieman vähälle huomiolle jäänyt lapsi. Hänen vanhempansa Betty ja George olivat ankaran työetiikan sisäistäneitä taiteilijoita, joiden koko arki pyöri taiteellisen luovuuden äärellä.

Työhuoneelle mentiin aamulla tekemään töitä, ja mikäli ideoita ei ollut, siellä teroitettiin kyniä siihen asti, kunnes ideoita alkoi tulla - kuten keväällä 2017 kuollut George Woodman kertoo Scott Willisin ohjaamassa dokumenttielokuvassa The Woodmans (2010).

Francescan isoveli, Charles, sairasti diabetesta, joten se aika, joka vanhemmilta jäi taiteen tekemiseltä, meni usein Charlesin hoivaamiseen. Pikkusiskolle huomiota ei niin vain riittänyt, ellei hän itse hankkinut sitä. Hänestä kerrotun perusteella voi olettaa, että hän oli varsin intensiivistä seuraa: hauska ja eloisa.

Woodmanin perheen lapset sisäistivät nuorina vanhempiensa arvomaailman: arvokas tapa olla ihminen oli tehdä taidetta, ja omistaa elämänsä luovuudelle.

Woodmanin perheen lapset sisäistivät nuorina vanhempiensa arvomaailman: arvokas tapa olla ihminen oli tehdä taidetta, ja omistaa elämänsä luovuudelle. Francescan vanhemmat kertovatkin, että hän suhtautui taiteen tekemiseen äärimmäisen vakavasti.

Francescan itsemurhan vuoksi yleisö on voinut tarkastella hänen teoksiaan väärinymmärretyn, traagisen taiteilijan teoksina. Samalla hänessä on ainekset myös ihmelapsen tarinalle. Ihmelapsi ilmaantui esiin viimeistään varhaisteininä, kun isä opetti Francescan käyttämään kameraa. Hänen valokuvansa olivat alusta alkaen omanlaisiaan, kuin hän olisi jo heti kameran saadessaan tiennyt, mitä hänen tulisi sillä ilmaista.

Tämän yhtäkkiä kukkaan puhjenneen luovuuden taustalla oli lukematon määrä taidemuseoissa vietettyjä tunteja. Perhe oli asunut muutamia vuosia Italiassa, ja he olivat viettäneet paljon aikaa taidemuseoissa taidehistorian klassikoiden äärellä. Lapsille oli annettu kynät ja lehtiöt, jotta taiteennälkäiset Betty ja George saivat rauhassa syventyä teoksiin. Francesca hakeutui oma-aloitteisesti kopioimaan maalauksista naishahmoja, joilla oli mielenkiintoisia vaatekertoja. Myöhemmin sekä alastomalla naisvartalolla että vaatteilla oli keskeinen osa hänen valokuvissaan.

Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija roikkuu paitasillaan ovenkarmista ristiinnnaulittua muistuttavassa asennossa.
Francesca Woodman, nimetön, Rooma, Italia, 1977–78 Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija roikkuu paitasillaan ovenkarmista ristiinnnaulittua muistuttavassa asennossa. Kuva: © George and Betty Woodman valokuvataide,Francesca Woodman,omakuvat,mustavalkokuvat,enkelit,painovoima

Woodmanin apuna oli lapsuuden taidemuseokäynneillä kouliintunut silmä, ja taidehistorian parhaista esimerkeistä ammennettu taito kuvata ihmishahmoa tietynlaisessa myyttisessä ilmapiirissä: taideperheessä, mutta keskellä latteaa amerikkalaista kulutuskulttuuria kasvanut nuori nainen onkin kuvissa yht’äkkiä sakraalitaiteen kirkastama enkeli tai antiikin karyatidi.

Tämä puoli vetosi minuun ehkä kaikkein eniten, kun näin kuvat ensi kerran. Kaikkein tärkeimmäksi minulle nousi Roomassa vuosina 1977-78 tehty valokuva, jossa hän roikkuu paitasillaan suuren, koristeellisen ovenkarmin yläosasta. Kuin enkeli, kuin ristiinnaulittu. Kuin tyttö, joka vain halusi lentää. Teoksessa arkinen ja yliluonnollinen näyttävät kohtaavan kaikkein luontevimmalla mahdollisella tavalla.

Illuusio lentämisestä, jonka ovenkarmista kiinnipitävät kädet, ja vierelle asetettu tuoli kieltävät. Teoksessa on ihmeellinen, hohtava valo, joka kohdistuu hahmoon, rinnastuu näkymän arkiseen rajaukseen ja lattianrajassa kulkeviin sähköjohtoihin. Paitsi, ettei sommitelma sikäli ole arkinen, että keskikohta on varattu näkymättömälle rajalinjalle, joka erottaa tuolin “lentävästä” hahmosta: painovoima ja painottomuus näyttävät kohtaavan juuri siinä.

Olennaista on kuitenkin myös tila hahmon ympärillä. Woodmanin teoksissa ihmiset ovat aina mielenkiintoisessa suhteessa siihen, mikä heitä ympäröi. Usein kuvassa on jonkinlainen viittaus samankaltaisuuteen näiden välillä.

Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija on kyyristyneenä ikkunanurkkauksessa.
Francesca Woodman, nimetön, Providence, Rhode Island, 1975 - 78 Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija on kyyristyneenä ikkunanurkkauksessa. Kuva: © George and Betty Woodman Francesca Woodman,valokuvataide,mustavalkokuvat,omakuvat,autiotalot

Nimettömässä kuvassa, joka on otettu Providencessa joskus vuosien 1975 ja 1978 välillä, hahmon päällä oleva vaate muistuttaa seinällä olevaa tapettia. Kuvan alareunassa, keskilinjan oikealla puolella kyyristelevä hahmo tuo kuvaan jännitteen, joka syntyy taustan symmetrisyydestä.

Kuvan keskilinjan vasemmalla puolella käpertyvät tapetin palat luovat hahmolle vastinparin. On kuin kuva väittäisi, että hahmon ja tapetinpalojen välillä on yhteys. Herää ajatus, että taiteilija käyttää hahmoaan ilmaisemaan tilan luonnetta. Tai ehkä jopa, että hahmo ja tila ovat yksi ja sama.

Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija on osittain piiloutuneena seinästä irronneen tapetin taakse.
Francesca Woodman, Tilasta², Providence, Rhode Island, 1976. Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija on osittain piiloutuneena seinästä irronneen tapetin taakse. Kuva: © George and Betty Woodman Francesca Woodman,valokuvataide,mustavalkokuvat,omakuvat,tapetit,autiotalot

Samantapainen ajatuskulku nähdään toisessa teoksessa samalta ajalta. From Space 2 (1976) näyttää näkymän, jossa alaston naishahmo on pukeutunut kukalliseen tapettiin. Tässäkin kuvassa ikkuna-aukot luovat keskikohtaa korostavan symmetrian. Hahmo on kuitenkin juuri keskilinjan vieressä, ja hänen vaalea ihonsa assosioituu seinän laastipintaan. Taiteilija näyttää alleviivaavan hahmon ja taustan ykseyttä.

Jotain samanlaista on kyseessä myös teoksessa House #4, (1976), jossa hahmo istuu puoliksi piiloutuneena jonkinlaisen seinään nojaavan puurakenteen takana. Erityisesti jalkojen osalta asento muistuttaa tapaa, jolla puurakenne nojaa seinään. Puisen kehyksen muoto luo kuvaan myös kuva kuvassa -vaikutelman: hahmon vasemmanpuoleinen jalka näyttää olevan puurakenteen kehystämässä kuvassa. Tämä onkin hahmon ainoa osa, joka tulee kuvan keskilinjan vasemmalle puolelle.

Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija piiloutuu puisen kehyksen taakse.
Francesca Woodman, Talo #4, Providence, Rhode Island, 1976. Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija piiloutuu puisen kehyksen taakse. Kuva: © George and Betty Woodman Francesca Woodman,valokuvataide,mustavalkokuvat,autiotalot

Nimetön kuva niinikään Providencen ajoilta näyttää tilanteen, jossa hahmo on leninkiin pukeutuneen kahden oven rajaamassa nurkkauksessa. Toinen ovista on auki, ja niissä molemmissa on samanlaiset pallomaiset ovenkahvat. Hahmon asento on moniselitteinen. On kuin kyse olisi jonkinlaisesta palloleikistä, jossa käden alla näkyvä kahva olisikin pallo, jonka hahmo pudottaa käsistään.

Toisaalta kädet ovat asennossa, joka voisi viitata avoinna olevan oven avaamiseen. On kuin kädet olisivat juuri avanneet oven, ja toisaalta käsien keskinäinen etäisyys on osapuilleen sama, kuin oven avonaisuuden määrä. Leningin kuvio muistuttaa seinän kuviota, ja jälleen tapetti on kuvan vasemmalla puolella käpertynyt rullalle. Jos otamme todesta aikaisempien kuvien vihjauksen, tässäkin voisi ajatella hahmon ja ympäröivän tilan olevan yhtä.

Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilijaesiintyy kahden oven edustalla huoneen nurkkauksessa.
Francesca Woodman, nimetön, Providence, Rhode Island, 1975–76 . Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilijaesiintyy kahden oven edustalla huoneen nurkkauksessa. Kuva: © George and Betty Woodman Francesca Woodman,valokuvataide,mustavalkokuvat,omakuvat,autiotalot

Vielä yksi nimetön teos vuodelta 1976 sopii hyvin tähän ajatuskulkuun. Valkoiseksi maalatussa nurkkauksessa nähdään nyt alaston hahmo istumassa valkoisella tuolilla. Hänen ihonsa assosioituu seinän valkoisuuteen. Ei varmaankaan ole sattumaa, että tässä kuvassa ei nähdä tapettia, eikä leninkiä. Mustat kengät yhdistävät hahmon lattiassa olevaan mustaan ihmishahmoon, mutta ne liittyvät myös mustiin ääriviivoihin, joita valkoisesta taustasta piirtyy esiin. Keskilinja erottaa jälleen nämä kuvan kaksi eri maailmaa toisistaan, vaikka lattian hahmo ylittääkin sen muodostaman rajan. Teos liittyy läheisesti näyttelyssä olevaan videoteokseen.

Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija istuu alastomana tuolilla, lattiiaan maalatun naisfiguurin vieressä.
Francesca Woodman, nimetön, Providence, Rhode Island, 1976. Francesca Woodmanin teoskuvassa taiteilija istuu alastomana tuolilla, lattiiaan maalatun naisfiguurin vieressä. Kuva: © George and Betty Woodman Francesca Woodman,valokuvataide,mustavalkokuvat,omakuvat,autiotalot

Woodmanin teoksissa ihmishahmot ja kuvatila muodostavat saumattoman ykseyden. Samalla tavalla kuin esimerkiksi varhaisrenessanssin maalarit maalasivat Raamatun hahmot niille sopiviin tiloihin.

Nyt kun Woodmanin kuvat ovat uudelleen esillä Suomen valokuvataiteen museossa, Helsingissä, huomaan, että ne ovat kestäneet aikaa hyvin. On edelleen ymmärrettävää, että ihmiset innostuvat niistä pakkomielteenomaisesti.

Woodman teki teokset aikana, jolloin kaikki eivät vielä suhtautuneet valokuvaan vakavasti otettavana taiteena. Koska valokuvaan on pian Woodmanin kuoleman jälkeen alettu nähdä yhtenä taiteen ilmaisutapana, hänen teoksensa ovat saaneet monenlaista tulkintaa osakseen.

Niitä on analysoitu esimerkiksi feministisistä, katseen politiikan näkökulmista. Siihen tuntuukin olevan hyvät ainekset, koska Woodmanin työskentely oli hyvin omaehtoista ja vallinneista normeista piittaamatonta. Lisäksi teokset näyttävät käsittelevän naiseuteen liittyviä subjektiivisia kokemuksia. Myös erilaisia kirjallisia virikkeitä on mainittu viktoriaanisista kauhukertomuksista Virginia Woolfiin ja moderniin tajunnanvirtaan.

Ne on myös nähty valokuvataiteen tradition jatkajina Julia Cameronin ja toisaalta Man Rayn hengessä. Monet ovat myös huomauttaneet niiden surrealistisesta pohjavireestä.

Jotkut ovat yrittäneet nähdä niistä voimakasta symboliikkaa tyyliin “sudenkorento = totuus, saippua = puhtaus”. Onpa niitä ehdotettu varhaisiksi selfie-kuviksikin, mutta mielestäni tämä on jo liian yksinkertaistava tulkinta. Ne ovat kuvina hyvin moniselitteisiä, ja ovat onnistuneet välttämään tyhjentävät määritelmät.

Kommentit