“Isän itsemurha opetti, ettei mielenterveyttä voi pitää itsestäänselvyytenä”

“Isä rakastaa sinua” olivat sanat, joilla Katja Savilakson isä saatteli 15-vuotiaan tyttärensä viikonloppureissuun. Kun Katja palasi kotiin, oli isä päättänyt elämänsä. Nuorelle tytölle jäi suunnaton suru, lohduttomuus ja monta kysymystä. Nyt 22 vuotta myöhemmin nainen toivoo, että yhteisöllisyys ja toisista huolehtiminen auttaisivat itsemurhaa harkitsevan huomaamaan, että toivoa ja apua on saatavilla.

– Isän ratkaisu on vaikuttanut maailmankuvaani paljon – siihen, millä tavalla olen ihmisten kanssa tekemisissä ja millä tavalla haluan olla heille läsnä. On tärkeää lukea ihmisiä ja ymmärtää, mitä heille kuuluu niin kotona kuin työpaikoillakin, Katja Savilakso pohtii.

Nyt vuosia myöhemmin ymmärrän, että isä on voinut todella huonosti.

Itsemurha on hätähuuto. Se on umpikujaan ajautuneen ihmisen viimeinen yritys päättää suuri psyykkinen kipu, johon hän ei itse enää näe muuta ratkaisua. Usein lopullinen päätös onkin monen asian summa.

– Nyt vuosia myöhemmin ymmärrän, että isä on voinut todella huonosti. Vaikka välillä edelleen mietin hänen tekoaan itsekkäänä, ymmärrän, ettei hän ole enää teon hetkellä osannut ajatella järkevästi, Katja miettii.

– Isälle tunteista puhuminen ja niiden näyttäminen oli vaikeaa. Mies ei itke, näytä tunteitaan tai varsinkaan pyydä apua – sellainen mielikuva minulle jäi. Isä näytti rakkautensa ennemminkin tekoina, ei niinkään sanoin.

Vaikka Katja tänä päivänä ymmärtää, ettei hän olisi voinut vaikuttaa isänsä ratkaisuun, miettii hän vielä vuosienkin päästä isänsä sanoja kotiovella. Isä ei ollut koskaan ennen puhunut tyttärelleen tunteistaan, nyt hän yllättäen kertoi rakastavansa tytärtään.

Minua harmittaa, etten sanonut mitään tai kysynyt, onko kaikki hyvin.

– Tilanne oli outo ja edelleen minua harmittaa, etten sanonut mitään tai kysynyt, onko kaikki hyvin. Olen kuitenkin vanhemmiten ymmärtänyt, että olin silloin lapsi, enkä luultavasti olisi voinut vaikuttaa asiaan mitenkään. Äiti on lohduttanut minua ja sanonut, että isä oli jo niin syvällä omassa maailmassaan, ettei minun sanani olisi enää muuttanut mitään. Niin se varmasti onkin.

Ennen itsemurhaa Katjan isä muuttui. Luulo fyysisestä sairaudesta muuttui hänen mielessään todeksi, ja kuviteltu sairaus herätti pelkoa.

– Hän luuli sairastuneensa vakavasti, eikä olisi voinut kuvitellakaan jäävänsä kenenkään toisen hoidettavaksi. Lopulta hän ei enää osannut ajatella muuta, eikä osannut ottaa keneltäkään apua vastaan. Ajatus, että pitää itse tehdä ja pärjätä, oli erittäin vahva.

Minulta hävisi puolet siitä, mihin olin perustanut koko maailmani.

Kun Katjan isä päätti elämänsä vuonna 1995, oli hän yksi lähes 1400 itsemurhan tehneestä suomalaisesta. Suomalaisten itsemurhakuolleisuus on vähentynyt viidessätoista vuodessa 40 prosenttia, mutta edelleen luku on esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna kaksinkertainen. Hälyttävää on myös fakta, että suomalaiset nuoret kuolevat maailman toiseksi eniten itsemurhan kautta.

Läheisen itsemurha jättää omaisen monen kysymyksen ja itsesyytösten keskelle. Teini-ikäiselle Katjalle isän teko oli ihan ensimmäiseksi suuri shokki.

– Minulta vedettiin matto jalkojen alta. Muistan tilanteen aivan täydellisesti, mutta en pysty kuvailemaan sitä tunnetta. Suru ja ikävä oli ihan järjetöntä. Elämästäni hävisi ihminen, johon olin luottanut täydellisesti. Minulta hävisi puolet siitä, mihin olin perustanut koko maailmani. Se oli raju kokemus 15-vuotiaalle, jonka elämän tukipilareita vanhemmat ovat.

Äidin avulla minusta tuli vahva.

Oma äiti saa Katjalta suuren kiitoksen. Äiti piti surun ja järkytyksen aikaan pinnalla niin itsensä kuin tyttärensäkin. Äiti kasvatti Katjan luottamaan itseensä ja opetti, ettei muiden ihmisten puheilla ole väliä.

– Äidin avulla minusta tuli niin vahva, etten ajatellut, mitä muut isän itsemurhasta puhuivat. Meille oli tärkeää ainoastaan, miten me asiaa käsittelimme. Siinä tilanteessa ihminen ei enää tarvitse häpeää vaan ennemmin tukea. Sitä sain äitini lisäksi myös kavereiltani. Olen ikuisesti kiitollinen sille tyttöporukalle, joka kävi minua piristämässä ja kertomassa teinijuttuja kodin seinien ulkopuolelta. Se oli tärkeää.

Vuosien saatossa olen oppinut ymmärtämään, minkälaisia jälkiä isän ratkaisu on minuun jättänyt.

Itsemurhan tehneen läheinen tarvitsee paljon tukea. Kriisiapu, terapia tai esimerkiksi vertaistuki on iso apu monelle läheiselle. Katja Savilakson suurin tuki oli oma äiti.

– Pystyimme puhumaan äidin kanssa asiasta todella avoimesti. Moni kannusti minua hakemaan myös ulkopuolista apua, mutta koin siinä tilanteessa, että saimme äidin kanssa purettua tapahtuneen yhdessä hyvin. Vasta aikuisena olen miettinyt, olisiko ammattiavusta sittenkin ollut apua.

– Vuosien saatossa olen oppinut ymmärtämään, minkälaisia jälkiä isän ratkaisu on minuun jättänyt. Varsinkin nuorempana minulla oli todella vaikeaa luottaa ja sitoutua toiseen ihmiseen. Lähelle päästäminen on tietyllä tavalla haaste minulle edelleen. Haluan pitää kaikki langat käsissäni ja minun pitää pärjätä itse. Jos annan itsestäni paljon toiselle ihmiselle, olen äärimmäisen haavoittuvainen. Minulla on vahva kuori. Se on haaste parisuhteessa.

Suru on vuosien saatossa muuttanut muotoaan.

Isä kulkee Katjan mukana sydämessä. Vaikka yhteinen matka päättyi varhain, on mielessä edelleen isältä opitut asiat.

– Isä opetti minulle lapsena paljon asioita luonnosta ja eläimistä. Ruokimme pihamme siilejä ja isä nosti siilin käsiinsä, että minä sain katsella sitä ihan läheltä.

– Isän kanssa viettämäni aika on vaikuttanut siihen, millainen minusta on tullut. Loppujen lopuksi minussa on paljon isääni. Minussa on jonkin verran samaa luonnossa viihtyvää erakkoluonnetta kuin hänessä ja taitaapa nykyinen pyöräilyharrastuksenikin olla isän perintöä.

– Suru on vuosien saatossa muuttanut muotoaan, mutta en voi edelleenkään sanoa päässeeni siitä kokonaan yli. Muistelen isääni edelleen paljon. En ole millään tavalla uskonnollinen, mutta olisin aika kyyninen, jos en uskoisi mihinkään. Uskon, että ihmiset, jotka meidän kanssa täällä ovat olleet, ovat jotenkin läsnä edelleen.

Katjan perheeseen kuuluu aviomies ja 7-vuotias tytär. Äitiyden myötä Katja miettii oman isänsä ratkaisua eri tavalla kuin ennen:

– On ihan älytön ajatus, että joku on valmis jättämään oman lapsensa. Varsinkin tällä hetkellä, kun kuolemasta puhuminen on meidän perheessämme pinnalla, olen miettinyt asiaa paljon. Tyttäremme on sen ikäinen, että hän alkaa ymmärtää kuolemaa ja miettii, että olemmehan me perheenä aina yhdessä. En voisi kuvitellakaan tekeväni hänelle mitään sellaista.

On tärkeää olla ihminen ihmiselle ja välittää aidosti.

– Loppujen lopuksi ihmismieli on arvaamaton. Ei tarvita kuin liiallinen ylikuormitus ja mieli voi jo tehdä tepposia. Mielenterveyttä ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Mieltä pitää hoitaa, eikä sitä voi kuormittaa loputtomasti. Tämän muistan loppuelämäni.

Rakkaus, armollisuus itseä kohtaan, empaattisuus ja muista välittäminen ovat asioita, jotka Katja Savilakso haluaa pitää läsnä omassa elämässään ja opettaa myös tyttärelleen:

– Näillä asioilla on kauaskantoiset seuraukset. Ne eivät tule tyhjästä, vaan enimmäkseen omilta vanhemmilta. Minä haluan pitää ne vahvana oman perheeni elämässä. On tärkeää olla ihminen ihmiselle ja välittää aidosti.

Hae itsellesi tai läheisellesi apua:
Sekasin-chat
Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelin
Surunauha ry:n vertaistukipuhelin itsemurhan tehneen läheiselle

Taustatiedot:
Viivi Suihkonen, toiminnanjohtaja, Surunauha ry
Marena Kukkonen, projektipäällikkö, Suomen Mielenterveysseura

Akuutti – tutkittua tietoa terveydestä ja hyvinvoinnista. Rohkeita ihmisiä ja inhimillisiä tarinoita. Liity joukkoomme Facebookissa!