Kimmo Vanhatalo
Yle
Stephen King on pelotellut lukijoita kauhutarinoillaan jo yli neljäkymmentä vuotta. Tänä syksynä hän on jälleen vahvasti esillä. Sen lisäksi, että Kingiltä ilmestyy uusi kirja syyskuussa, parin kuukauden sisällä on nähty useampi hänen teoksiinsa perustuva elokuva tai televisiosarja. Ja lisää on tulossa. Mihin Kingin tarinoiden jatkuva vetovoima perustuu?
Kaikki alkoi, kun Hanna Matilainen oli viidennellä luokalla. Oli kevät, ja kouluvuosi lähellä loppuaan. Mitään varsinaista opetettavaa ei enää ollut, joten luokassa katsottiin elokuvia. Jotkut pojat olivat tuoneet katsottavaksi elokuvan nimeltään Hohto.
Opettaja ei juuri piitannut ikärajoista. Mitä vaarallista voisi olla jännittävässä hotellista kertovassa elokuvassa?
Luokan ovet laitettiin kiinni. Sieltä ei saanut poistua, koska opettaja ei olisi voinut valvoa käytävässä maleksivia oppilaita. Videokasetti lähti pyörimään.
— Siinä me sitten tapitimme Hohtoa. Ja se oli ihan helvetin pelottava elokuva! Matilainen nauraa salolaisen kahvilan pöydässä.
Elokuva jäi kuitenkin kaivelemaan, ja Matilainen alkoi kysellä kirjastosta kirjailijasta, jonka teokseen se perustui. Kuka näitä tekee? Vastaus oli Stephen King.
Syyskuussa 70 vuotta täyttävältä Kingiltä tulee yhä uusi kirja lähes joka vuosi, välillä kaksikin.
Stephen King on yksi maailman kaupallisesti menestyneimmistä kirjailijoista. Hänen kirjojaan on myyty arviolta 350 miljoonaa kappaletta. Myytävää on riittänyt, sillä King on poikkeuksellisen tuottelias. Vuonna 1974 julkaistun esikoiskirjansa Carrien jälkeen hän on julkaissut reilusti yli viisikymmentä romaania ja kymmenen kokoelmaa novelleja tai pienoisromaaneja. Lukema paisuu entisestään, kun mukaan laskee Kingin muut tuotokset, kuten tietokirjat, esseet, sarjakuvat, runot ja käsikirjoitukset.
Parhaimmillaan Kingin julkaisutahti on ollut häikäisevän nopea. 1980-luvulla häneltä saattoi ilmestyä kaksi tai kolme kirjaa vuodessa. Eikä tahti ole juuri hidastunut. Syyskuussa 70 vuotta täyttävältä Kingiltä tulee yhä uusi kirja lähes joka vuosi, välillä kaksikin. Hänen tuorein kirjansa Sleeping Beauties, jonka King on kirjoittanut poikansa Owen Kingin kanssa, ilmestyy syyskuun lopussa.
King tunnetaan ennen kaikkea kauhukirjailijana, ja tätä genreä edustavatkin monet hänen tunnetuimmat teoksensa, esimerkiksi Painajainen (Salem’s Lot, 1975), Hohto (The Shining, 1977), Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 1983), Se (It, 1986) ja Piina (Misery, 1987).
King ei ole kuitenkaan kirjoittanut pelkästään kauhua. Hänen tuotantonsa pidetyimpiin ja suosituimpiin teoksiin kuuluvat Tukikohta (The Stand, 1978) ja Musta Torni -kirjasarja (The Dark Tower, 1982-2012) edustavat enemmän fantasiaa ja post-apokalyptista scifiä.
Usein hänen teoksissaan kauhu sekoittuu muihin genreihin. King saattaa ottaa tarinoihinsa elementtejä esimerkiksi dekkareista, villin lännen seikkailuista, historiallisesta fiktiosta, rakkaustarinoista tai vaikkapa urheilukertomuksista. Monesti useat tyylilajit elävät sulassa sovussa yhdessä ja samassa tarinassa.
Yksi Kingin rakastetuimmista teoksista ei ole fiktiota laisinkaan. Kirjoittamisesta: muistelmia leipätyöstä (On Writing: A Memoir of the Craft, 2000) -teoksessa King muistelee menneisyyttään, kertoo kirjailijantyöstään ja antaa ohjeita aloitteleville kirjoittajille. Se mainitaan tavallisesti, kun listataan kaikkien aikojen parhaita kirjoitusoppaita.
Stephen Kingin teoksista on tehty sovituksia elokuviin ja televisioon poikkeuksellisen paljon. Hänen esikoiskirjastaan Carriesta ilmestyi Brian De Palman ohjaama elokuvasovitus jo vuonna 1976. Sen jälkeen kymmeniä hänen kirjojaan ja novellejaan on filmatisoitu. Muutamat ovat olleet mestariteoksia, monet taas pahamaineisia epäonnistumisia.
Carrien ohella Stanley Kubrickin Hohto (1980), David Cronenbergin Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983), Rob Reinerin ohjaamat Stand by Me — viimeinen kesä (1986) sekä Piina (1990) ja Frank Darabontin Rita Hayworth — avain pakoon ovat klassikkoelokuvia. Toisesta ääripäästä löytyy masentava kasa kökköleffoja ja tökeröjä tv-sarjoja.
Toisinaan King ei itsekään onnistu sovittamaan teoksiaan valkokankaalle tai televisioruudulle. Yksi huonoimmista King-filmatisoinneista lienee hänen itsensä ohjaama ja käsikirjoittama Maximum Overdrive vuodelta 1986. Vuonna 1997 Kubrickin näkemykseen tyytymätön King käsikirjoitti Hohdosta uuden minisarjasovituksen. Lopputulos oli surkea.
Tänä vuonna King on ollut taas poikkeuksellisen paljon esillä, erityisesti hänen teoksistaan tehtyjen elokuva- ja tv-sovitusten takia. Televisiosarjasovituksia on tehty pienoisromaanista Usva (The Mist, 1980) ja Mersumies-kirjasta (Mr. Mercedes, 2014). Loppukesästä sai ensi-iltansa Musta torni -kirjoihin perustuva The Dark Tower -elokuva, josta on tekeillä myös televisiosarja.
Lisää on tulossa. 8. syyskuuta saa ensi-iltansa uusi Se-kirjaan perustuva elokuva. Netflix-palvelussa nähdään syksyllä peräti kaksi King-filmatisointia: 1922 ja Gerald’s Game.
Lisäksi muun muassa Lost-sarjan luojana ja Star Wars: The Force Awakens -elokuvan ohjaajana ja käsikirjoittajana tunnettu J. J. Abrams on tuottamassa Kingin tarinoihin perustuvaa sarjaa Castle Rock. Hän ei ole ensi kertaa Kingin materiaalin äärellä. Viime vuonna nähtiin Abramsin tuottama 22.11.63-romaaniin pohjautuva sarja 11.22.63.
Ehkä parhaiten Kingin tuotantoa on viime aikoina kuitenkin tuonut esiin Netflixin tuottama tieteis- ja kauhusarja Stranger Things. Se on rakastava kunnianosoitus 1980-luvun populaarikulttuurille, ja Stephen King on yksi sarjan suurimpia innoittajia. Jopa Stranger Thingsin logo on Kingin 1980-luvun pokkareiden fontin inspiroima. Syksyllä nähdään kulttuuriseksi ilmiöksi tulleen sarjan odotettu toinen kausi.
Mikä Kingin tarinoissa yhä vetoaa? Olen matkalla selvittämään tätä kaikista paikoista Saloon, jossa tapaan Kingiä fanittavan pariskunnan Hanna ja Panu Matilaisen.
Hanna Matilainen on kustannustoimittaja ja kustannusosuuskunta Osuuskumman kustannusjohtaja. Hän on julkaissut omalla nimellään tietokirjan Mitä kummaa – opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (2014). Ensimmäisen romaaninsa Tuonen tahto Matilainen julkaisi Hanna Morre -nimellä vuonna 2016. Lisäksi hän on kirjoittanut novelleja Osuuskumman julkaisemiin antologioihin.
Huolimatta traumaattisesta ensikohtaamisestaan Hohdon kanssa, hän on nykyään kova Stephen Kingin ihailija. Kauhuelokuvia hän ei tosin edelleenkään juuri katso.
— Ne ovat liian pelottavia! kauhukirjailija nauraa.
Hänen aviomiehensä Panu Matilainen löysi Kingin vaimonsa tavoin elokuvan kautta.
— Ensimmäinen pitkäaikaisempi tyttöystäväni raahasi minut katsomaan Uinu, uinu lemmikkini -leffaa. Inhosin sitä, hän muistelee.
Myöhemmin hän löysi Kingin kuitenkin uudelleen.
— Armeijassa ollessani varuskunnan kirjastossa oli paljon Kingin kirjoja. Siellä jäin koukkuun. Armeija oli otollinen maaperä veristen kauhujuttujen lukemiseen.
Tapaan heidät kahvilassa Salon keskustassa. Haastattelun tekeminen pikkukaupungissa tuntuu sopivan hyvin Kingin kirjojen tunnelmaan. Sellaisissa useimmat hänen teoksensa tapahtuvat: yleensä Mainen osavaltiossa havumetsien, synkkien jokien, autioiden peltojen ja pahaenteisten maatilojen keskellä sijaitsevissa pienissä ahdistavissa kaupungeissa, kuvitteellisissa paikoissa, kuten Derry, Castle Rock tai Jerusalem’s Lot.
Junan ikkunasta näkyy rapistunut viljasiilo, mustat linnut pyrähtävät lentoon sähkölinjan päältä ja jostain metsän keskeltä nousee savua. Vaikuttaa lupaavalta!
Salon rautatieaseman vieressä on rähjäinen viljavarasto. Otan siitä kuvia ja poseeraan selfieissä sen edessä. Muuten Salo ei kuitenkaan viritä kauhutunnelmaan. Ostoskeskuksen kyljessä näkyy kauppaketjujen logoja, jotka ovat tuttuja lähes jokaisesta suomalaisesta kaupungista.
Salon torilla valmistaudutaan Iltatori-tapahtumien kesän päätösjuhlaan. Esiintymässä ovat tangokuninkaalliset. Ihmiset nököttävät harmaan taivaan alla teltoissa juomassa pahvikupeista kahvia ja syömässä pullaa. Kaikki on lähes tuskallisen tavallista.
Tai ehkä Salo sittenkin on juuri sopiva paikka.
— King toi kauhun tavallisiin koteihin ja tavallisten ihmisten luo. Hänen tarinoissaan ei ole goottilaisia kartanoita ja aatelissukuja, Hanna Matilainen kertoo.
Hänen hahmonsa eivät ole sankareita, jotka tihkuvat jaloutta ja tekevät aina oikeita ratkaisuja.
Tämä oli Kingin kirjoissa vallankumouksellista. Niiden hahmot ja tapahtumapaikat olivat kaikille tuttuja. Kauhun ja yliluonnollisen eteen joutuivat opettajat, kirjailijat ja tavalliset naapuruston lapset. Ne eivät tapahtuneet Transilvaniassa tai öisissä linnoissa, vaan pikkukaupungeissa ja pientaloalueilla.
Kingin tarinoissa kauhu tulee lähelle. Hirviö saattaa lymyillä pimeydessä aivan turvallisen omakotitalon ikkunan ulkopuolella. Karmeat asiat tapahtuvat naapureille tai koulukavereille.
Tutulta tuntuviin hahmoihin on helppo samastua.
— Jo nuorena tiesi aina, minkälainen tyyppi on kyseessä. Se teki hänen tarinoistaan paljon pelottavampia, Hanna Matilainen pohtii.
Samastumispintaa riittää, sillä Kingillä on hahmoja joka lähtöön. He voivat olla nuoria tai vanhoja, miehiä tai naisia, valkoisia tai mustia. Harvoin he ovat kuitenkaan täydellisiä.
— Hänen hahmonsa eivät ole sankareita, jotka tihkuvat jaloutta ja tekevät aina oikeita ratkaisuja. Jos miettii Hohdon Jack Torrancea, niin hänhän on alkoholisoitunut vanha äijä! Hanna nauraa.
Erityisen taitavasti King kirjoittaa lapsihahmojaan.
— Hän kuvaa uskottavasti sen, mitä lapset tekevät: kaikennäköiset hölmöilyt ja salaisuudet, joita he eivät kerro vanhemmilleen, Hanna pohtii.
— Se kuulostaa siltä, että tämä kaikki on itse tehty aikanaan, Panu lisää nauraen.
Ennen kaikkea Kingillä on kuitenkin kyky saada lukija tuntemaan yhteyttä myös erilaisiin ihmiskokemuksiin. “Pidän hänen vahvoista naishahmoistaan, mutta Kingin kirjoissa hahmot ovat tavallaan sukupuolettomia. Usein ei ole niin merkitystä, onko esimerkiksi kirjan päähenkilö mies vai nainen, koska hänen nahkoihinsa voi mennä niin sujuvasti joka tapauksessa. Kingin hahmot eivät ole stereotyyppisiä mihinkään suuntaan”, hän jatkaa.
Pelottavimpia ovat ihmiset. Se kuinka kauhea ihminen voi olla toiselle ihmiselle.
Siitä huolimatta, että niissä esiintyy toisia ulottuvuuksia, vampyyrejä tai hirviöklovneja, Kingin tarinat tuntuvat uskottavilta.
— Kun yliluonnollisuuden huomaa, on liian myöhäistä. Tarina on jo vienyt mukanaan, Hanna sanoo.
Eivätkä ne yliluonnolliset hirviöt ole pahinta Kingin teoksissa.
— Pelottavimpia ovat ihmiset, Hanna Matilainen vastaa epäröimättä.
— Se kuinka kauhea ihminen voi olla toiselle ihmiselle.
Tässäkin Kingin hahmojen uskottavuus on olennaista.
— Esimerkiksi dekkareissa hahmot ovat usein murhaajia enemmän kuin ihmisiä. Kingin hahmot ovat ihmisiä, jotka päätyvät tekemään kauheita tekoja. He ovat kuin kuka tahansa meistä.
Toisinaan myös yliluonnollinen hirviö voi olla omalla tavallaan arkipäiväinen.
— Se-kirjan hirviöklovni Pennywise on lapselle todellinen, ja siihen lapsen vilkkaaseen mielikuvitukseen on helppo samastua. Silloin hirviökin on totta ja osa arkea, Hanna pohtii.
Monesti Kingin tarinoissa yliluonnollisen voi selittää myös luonnollisilla tavoilla. Pennywise saattaa olla vain lasten mielikuvituksen tuotetta tai Hohdon tapahtumat sekoavan Jack Torrancen harhoja.
—Yliluonnollisuus ei ole se pointti, vaan väline tarinan luomisessa, Panu Matilainen tiivistää.
Ehkä kuitenkin olennaisin tekijä Kingin suosiossa on hänen kykynsä löytää ihmisten yhteisiä kokemuksia ja kollektiivisia pelkoja ja luoda niiden ympärille kauhutarinoita. Esimerkiksi Uinu, uinu lemmikkini käsittelee lapsen kuolemaa, Liseyn Tarina (Lisey’s Story, 2006) puolison menettämisen tuskaa ja Se lapsuuden pelkoja ja ystävyyttä.
— Hänen tarinansa iskevät lähelle sellaisia asioita kuin perhettä ja ystävyyssuhteita. Kenelläpä meistä ei olisi kokemuksia niistä? Siksi hän on niin suosittu ja tavoittaa niin monia ihmisiä yli kulttuurirajojen, Hanna pohtii.
Suosiostaan huolimatta tai ehkä juuri sen takia Stephen Kingillä on ollut vaikeuksia saada kirjallisuuskriitikoiden hyväksyntää. Perusasetelma on ollut, että yleisö on rakastanut hänen teoksiaan ja kriitikot vihanneet.
Kriitikot olivat ankaria, mutta mikä pahinta, he eivät ottaneet Kingiä tosissaan. Hän oli roskakirjailija ja lahjaton populaariviihteen tehtailija.
Kun King vuonna 2003 voitti National Book Foundationin palkinnon työstään amerikkalaisen kirjallisuuden hyväksi, Yalen yliopiston professori Harold Bloom kutsui sitä “järkyttäväksi pohjakosketukseksi kulttuurin tyhmentymisessä”. “King on lause lauseelta, kappale kappaleelta ja kirja kirjalta valtavan kyvytön kirjoittaja,” Bloom jyrähti.
Vuonna 1986 New York Timesin Se-kirjan arvio oli armotonta tylytystä: “Missä King, kokenein pimeyden kruununprinssi, epäonnistuu Se-kirjassa? Lähes kaikessa.” Sama linja jatkui lehden arviossa vuonna 1990 teoksesta Sydänyö (Four Past Midnight): “Sävelkuuroa kerrontaa, paperimassasta tehtyjä hahmoja, kliseitä, tarpeetonta alatyylisyyttä, hillittömiä harhapolkuja.”
Kriitikot olivat ankaria, mutta mikä pahinta, he eivät ottaneet Kingiä tosissaan. Hän oli roskakirjailija ja lahjaton populaariviihteen tehtailija.
Tilanne on selvästi kismittänyt Kingiä. Esimerkiksi Se-kirjan päähenkilö Bill Denbrough on kauhukirjailija, joka ei ole saanut arvostelijoiden ja akateemikoiden hyväksyntää. Yliopiston kirjoituskurssilla tekotaiteelliset oppilaat ja teennäinen opettaja pilkkaavat H. P. Lovecraftia ja Edgar Allan Poea ihailevaa Denbroughia. Lopulta hän kuitenkin näyttää kaikille myymällä novellinsa, tulemalla menestyskirjailijaksi ja saamalla vielä vaimokseen kauniin Hollywood-tähden. Vaikka King tuntuu uskovan, että kaupallinen menestys paikkaa kriitikkojen aiheuttamat haavat, tekstistä huomaa, että ne tekevät yhä kipeää.
1990-luvulta lähtien kriitikkojen suhtautuminen Kingiin on kuitenkin vähitellen muuttunut. Vaikka Bloomin kaltaisia soraääniä on yhä, muun muassa New Yorkerin ja BBC:n kaltaiset tahot ovat viime vuosina kirjoittaneet Kingistä ylistävästi.
Jopa New York Times on kääntänyt takkinsa. Vuonna 2013 kirjailija Margaret Atwood kirjoitti lehteen ylistävän arvion Kingin teoksesta Tohtori Uni (Doctor Sleep). Mikä tärkeintä, Atwood ei pelkästään kehunut Kingiä, vaan liitti hänet samaan traditioon kuin amerikkalaisen kirjallisuuden klassikot Nathaniel Hawthorne, Edgar Allan Poe, Herman Melville ja Henry James.
Hanna Matilaisen mukaan kriitikot eivät kuitenkaan vieläkään ymmärrä tai osaa arvostaa kauhukirjallisuutta.
— Se menee akselilla pelottiko vai eikö pelottanut. Jos ei pelottanut, kirja on surkea, jos pelotti, se on ihan keskinkertainen. Ei haluta nähdä kokonaisuutta. Siinä King ei ole mitenkään erikoisasemassa. Ei muitakaan kauhukirjailijoita kauheasti arvosteta.
Hanna Matilainen pohtii, että hänestä olisi hieno nähdä kirjallisuudentutkijan essee Kingistä vaikka kirjallisuuslehti Parnassossa.
— Dream on, sitä odotellessa! hän nauraa.
Ei niin, että edes Kingin ihailijat voisivat väittää hänen onnistuvan joka kerta. Tuotteliaan tekijän tuotantoon mahtuu kaikenlaista. Myös Hanna ja Panu Matilaisella on omat suosikkinsa ja inhokkinsa.
Hannalle ensimmäinen, joka “jytisi tosi kovaa”, oli Naisen raivo (Rose Madder, 1995).
— Arvostan Kingissä ihan hirveästi vahvoja naishahmoja. Naisen raivossa tämä kulminoituu voimakkaasti, hän kertoo. Toisena hän nostaa esiin Liseyn tarinan.
— Siitä moni ei tykkää. Minusta se on romanttisin kirja ikinä. Kauhuelementit tekevät siitä kuitenkin vielä syvemmän.
Muita Hannan suosikkeja ovat Doloreksen tunnustus (Dolores Claiborne, 1993) ja Tapahtumapaikkana Duma Key (Duma Key, 2008).
Panu mainitsee suosikeikseen Liseyn tarinan, 22.11.63:n ja Eksyneiden jumalan (The Girl Who Loved Tom Gordon, 1999). Näistä hän pitää juuri siksi, että ne eivät edusta tyypillisintä Kingin tuotantoa.
Heidän inhokkejaan taas ovat Tohtori Uni ja Tervetuloa Joylandiin (Joyland, 2013). Ylipäänsä he eivät pidä Kingin aivan uusimmista teoksista.
— Siinä on vähän sellainen fiilis, että hän kirjoitti viimeiset paukkunsa 22.11.63:een. Sen jälkeen on ollut aika ailahtelevaa. Tosin putki Liseyn tarinasta 22.11.63:een oli niin poskettoman hyvä, että ehkä siihen vertaaminen ei ole ihan reilua, Panu Matilainen sanoo.
— King on kuitenkin yllättävän kovatasoinen kirjailija siihen nähden, kuinka paljon hän tuottaa. En keksi montaa kirjailijaa, joka kykenee samaan, Hanna sanoo.
— En itse asiassa keksi nyt yhtään, hän lisää hetken päästä nauraen.
Pääasiassa pariskunta on mielipiteissään Kingistä samanmielinen. Yksi suuri varjo kuitenkin lankeaa heidän yhteisen fanituksensa ylle. Hanna ei nimittäin pidä Musta torni -kirjasarjasta. Juuri se taas on Panun suurin suosikki.
— Minua ärsyttää Musta torni aivan älyttömän paljon. Siinä on kaikki ne elementit, joista minun pitäisi tykätä, mutta en pääse siihen sisälle. Luin kaksi ensimmäistä osaa, mutta kolmanteen hyydyin. Se kaivertaa King-fanina jatkuvasti selkärangassa. Siitä pitäisi tykätä, koska se on Kingin suurteos, Hanna kertoo.
King-faneille Musta Torni onkin tietynlainen Rosettan kivi, keino tulkita hänen maailmaansa. Keskeistä kahdeksanosaisessa tarinassa on, että se, kuten Panu Matilainen sanoo “nivoo Kingin universumin yhteen.”
Kingin kirjoissa toistuvat tietyt paikat, hahmot, rinnakkaiset maailmat ja käsitteet. Musta torni on kaiken keskellä. Se liittyy kaikkeen ja kaikki liittyy siihen. Kingin tarinoiden välillä on niin paljon yhteyksiä ja ne ovat niin monimutkaisia, että internetistä löytyvät asiaa havainnollistavat fanien tekemät kaaviokuvat näyttävät joltakin painajaismaiselta metrokartalta.
Tämä jaettu universumi on herkkua Kingin uskollisille lukijoille, joista hän itse käyttää nimitystä “constant reader”. Eri teosten viittaukset toisiin teoksiin ovat kuin pieniä silmäniskuja faneille: “Te kyllä tiedätte, mistä on kyse.”
Jaettu universumi tuo paitsi hänen teoksiinsa lisää syvyyttä, myös tekee niiden maailman lähes todelliseksi. Ikään kuin hänen mielikuvituksensa tuotteet olisivat alkaneet elää omaa elämäänsä. Esimerkiksi Derryn kaupunki on mainittu paitsi Kingin pojan Joe Hillin kirjoissa myös esimerkiksi Criminal Minds -tv-sarjassa.
Tästä jaetusta universumista ovat innostuneet myös elokuvien ja televisiosarjojen tekijät. Dark Tower -elokuvassa viitataan useisiin Kingin muihin teoksiin, ja tuleva Castle Rock -sarja kertoo tarinoita Kingin maailmassa. Supersankarielokuvien suurmenestyksen aikana Kingin universumi tuntuu epäilemättä kaupallisesti houkuttelevalta: loputtomalta toisiinsa liittyvien elokuvien ja tv-sarjojen lähdemateriaalilta.
Kingin vaikutus kauhukirjallisuuteen, kauhuelokuviin ja laajemminkin populaarikulttuuriin on ollut valtava.
Stranger Thingsin ja Se-elokuvan kautta etenkin Kingin 1980-luvun klassikot ovat saaneet uutta huomiota. Hanna Matilaisen mukaan tämä liittyy osittain siihen, että 1980-luku on muutenkin taas muodissa, mutta myös niiden väkivaltaisuus tuntuu vetoavan.
— Niiden tyyli on aika erilaista kuin Kingillä nykyään. Se on railakasta mättöä, veri lentää, Panu pohtii.
— Totta, ne ovat verisempiä, eivätkä niin tunnelmallisia kuin nämä uudet kirjat. Kingistä on tullut vanhoilla päivillään romantikko, sellainen leppoisa setä, Hanna jatkaa.
— Ihmisistä taas on tullut verenhimoisempia. Nykyään ovat nousussa sellaiset kirjallisuuslajit, kuten väkivaltaisen realistinen fantasiagenre grimdark. Game of Thrones on ollut siinä etunenässä. Meno on raakaa ja railakasta. Ei perkele sievistellä yhtään!
Ylipäänsä Kingin vaikutus kauhukirjallisuuteen, kauhuelokuviin ja laajemminkin populaarikulttuuriin on ollut valtava. Hanna Matilainen vertaa häntä J. R. R. Tolkieniin.
— On varmasti vaikea keksiä kauhukirjailijaa, johon King ei olisi vaikuttanut. Samalla tavalla kuin tuskin on fantasiakirjailijaa, johon J. R. R. Tolkien ei olisi jollain tavalla vaikuttanut. He ovat kirjailijoita, jotka vaikuttavat, vaikka ei olisi itse lukenut yhtään heidän teostaan.
King täyttää syyskuussa 70 vuotta. Vanheneminen on näkynyt hänen viimeisimmissä kirjoissaan.
— Niissä on ollut vähän sellainen kiireen tuntu. Että: ”minulla on vielä paljon tarinoita kerrottavana ja paljon sanottavaa”, Hanna pohtii.
— Se, että King kokee vanhenevansa, puskee aika voimakkaasti esiin esimerkiksi Mersumies-kirjassa, Panu jatkaa.
Vanhemmiten Kingistä on tullut paitsi romantikko, myös toisinaan saarnaava moralisti.
— Esimerkiksi Tohtori Uneen alkoi hiipiä sellaista opetuksellista moraalisaarnaa. Että ‘älä rupea alkoholistiksi’. Se oli työnnetty silmille yllättävän suorasti ja alleviivatusti. Steve-setä sanoo, että: ”soo, soo, koittakaas nyt ihmiset käyttäytyä.” Toivottavasti King ei ala harrastaa sitä enemmän, Hanna sanoo.
Matilaiset hiljenevät, kun kysyn, vieläkö Kingiltä sopii odottaa klassikkokirjaa.
— Vaikea kysymys. Kyllä häneltä voisi vielä yksi kunnon kauhuromaani tulla, Hanna sanoo lopulta.
— Sellainen, joka vie yöunet.
