Yhtenä päivänä kävin tutussa talossa kahvilla ja kehuin emännän leipomaa korvapuustia hyväksi. Emäntä siihen, että huonosti onnistui taikina ja pohjastaan palaneita ne pullat ovat. Toisena päivänä suitsutin paikalliselle yrittäjälle, jotta sinä se nostit nyrkkipajan monenkymmenen veronmaksajan työllistäjäksi. Yrittäjä vähätteli, että pitkä matka on vielä pörssiyhtiöksi. Kolmannen kerran sain kehuja itse, muuan mummo kiitteli kassajonossa jotain työtäni.
– No ee se nyt niin erikoinen ollu, vastasin.
Semmoista se tahtoo meilläpäin olla. Kiitoksen vastaanottaminen ja oman pärjäämisen tunnustaminen ovat monille ylitsepääsemättömmiä asioita. Ei se välttämättä yksin savolainen ilmiö ole, mutta syrjäisemmillä seuduilla se luullakseni korostuu. Näillä meikäläisillä kylillä kaikki tuntevat toisensa, useimmat ovat vielä keskenään sukuakin, ja terveestikin paistattelemalla pääsee helposti silmätikuksi.
Sen vuoksi viime viikko jää mieleeni hämmentävänä. Silloin poikkeuksellisen moni maalainen vilttiintyi lausumaan sosiaalisissa ja epäsosiaalisissa medioissa kotiseudustaan niin kauniita sanoja, ettei sellaisia kuule yleensä kuin kansallispukuisten kunniamummojen tai Kalle Väänästä siteeraavien kotiseutuneuvosten kuivissa juhlapuheissa.
Kiitos tästä kansannoususta kuuluu Tuomas Enbuskelle ja Pasi Peiposelle.
He puhalsivat henkeä syrjäseudun asukkaiden omanarvontuntoon.
Ensiksimainittu sanoi maalaisten elättämisen käyvän kaupunkilaisille sietämättömän kalliksi. Jos Enbuskesta olisi kiinni, ei kotimaista ruuantuotantoakaan enää tueattaisi veromarkoin – emmehän me ole omavaraisia monessa muussakaan asiassa. Heti perään maalaisten herkistynyttä hipiää tökkäsi Peiponen, joka Ylelle kirjoittamassaan kolumnissa sanoi Iisalmen ja Tuusniemen kaltaisia paikkoja käytännössä valtakunnankartalta kadonneiksi.
Moni otti nämä mielipiteet vittuiluna. Jos herrat olisivat laukoneet ajatuksensa ilmoille itäsuomalaisen kaljakippolan karaokeillassa, eivät he olisi ehtineet kaivaa narikkalappujaan esiin nyrkkiä tapaamatta. Ne lyönnit olisivat osuneet vääriin neniin, koska molemmat tekivät avautumisillaan maaseudulle palveluksen. Ensinnäkin he puhalsivat henkeä syrjäseudun asukkaiden omanarvontuntoon. Toisekseen molempien teräviksi kärjistetyt lausunnot sisälsivät asiaa.
Pystyyn homehtuneet rintamamiestalot, hylätyt kansakoulut ja unohdetut tanssilavat kivitettyine ikkunoineen ruokkivat maaseudulla varttuneiden nostalgian nälkää.
On totta, että kuolevaa maaseutua Suomessa riittää. Oikeastaan se on kuin kaksipuolinen peili, jonka paraatisivu käännetään esiin, kun kotimaiseen taiteeseen tarvitaan autiossa maitohuoneessa aavemaisina roikkuvien kärpäspapereiden eksotiikkaa.
Pystyyn homehtuneet rintamamiestalot, hylätyt kansakoulut ja unohdetut tanssilavat kivitettyine ikkunoineen ruokkivat maaseudulla varttuneiden nostalgian nälkää. On jotenkin surumielisellä tavalla mukava ajatella, että täälläkin sitä on joskus eletty. Nurjempaa puolta nostetaan valokeilaan silloin, kun ajankohtaisohjemaan tarvitaan maalaiskomediahahmon näköinen alkusuomalainen. Sellainen, jolla on paskaiset vaatteet ja jonka mielestä hänen etuaan ei ole ajanut kukaan sitten Ukko-Vennamon.
Sen sortin eläjiä me olemme sympatiseeranneet Kahdeksasta surmanluodista lähtien. He ovat ihmeellisesti uusiutuvaa väkeä ja onneksi ovat, koska tällaiset sielussaan Irwiniä soittavat maalaiset kuuluvat oleellisesti suomalaisuuden kokovartalokuvaan. Ajan olossa siihen potrettiin on hyväksytty myös hipsterit, maahanmuuttajat ja kaikenlainen twitteriväki. Siinä kollaasissa on lähtijää moneen junaan ja vaikka ei lokeroida pitäisi, niin kyllä erilaiset ihmiset ovat ihania, karuudessaankin kauniita.
Tuomas Enbusken ja Pasi Peiposen ansiosta tähän galleriaan nousi viime viikolla uutena hahmona onnellinen maalainen, joka julisti elävänsä hyvää elämää kaukana kaupungista.
Hän perusteli olemassaolonsa oikeutettavuuden, ei haukkunut päättäjiä eikä valittanut pankin haarakonttorin lakkautumisesta. Hän myönsi tarvitsevansa harjoittamaansa ruuantuotantoon valtion tukea, mutta latoi samalla pöytään vedenpitävät argumentit siitä, miksi valtio tarvitsee yhtälailla häntä. Ei valittanut oloistaan, ei vähätellyt itseään.
Kuoleva syrjäseutu ei sillä esiintulolla mihinkään kadonnut, mutta se sai näkyvästi rinnalleen valoisamman maalaismaiseman. Marisemaan pystyy pimeässäkin, oikealla asenteella varustettu maalainen pitää palavan valon päällä tai parhaassa tapauksessa sytyttää kokonaan uuden lampun. Jos ei muuten, niin uhmakkuuttaan – aivan kuten kävi viime viikolla.
Niin että kyllä Enbuske ja Peiponen ovat ansainneet vähintään pullakahvit. Ja vielä sellaisessa paikassa, jossa ei piruuttaankaan itketä taikinan epäonnistumista eikä persiilleen mennyttä paistamista.
Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.
