Hyppää pääsisältöön

"Kaikki taide käsittelee kuolemisen taitoa": The Reflecting Skinin ohjaaja lumosi katsojat ja kriitikot vuonna 1991

PR-kuva elokuvasta Lapsuuden loppu eli The Reflecting Skin (1990).
Lapsuuden loppu: Lindsey Duncan, Jeremy Cooper ja Viggo Mortensen. PR-kuva elokuvasta Lapsuuden loppu eli The Reflecting Skin (1990). The Reflecting Skin – lapsuuden loppu,Rakkautta ja anarkiaa,elokuvat,Philip Ridley,Lindsay Duncan,Viggo Mortensen

The Reflecting Skin eli Lapsuuden loppu oli Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin suuri tapaus vuonna 1991. Elokuvan ohjaaja Philip Ridley vieraili nuorella festivaalilla puhumassa lapsuudesta, peloista ja kuolemasta. Loveen lankesivat niin kriitikot kuin yleisö: "kauneimpia näkemiäni elokuvia", "yksi kaikkien aikojen kauneimpia elokuvia", hehkuttivat toimittajat.

Teema julkaisee sanomalehti Uudessa Suomessa syyskuussa 1991 ilmestyneen ohjaaja Philip Ridleyn haastattelun uusiksi R&A-festivaalin 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Jutun kirjoitti silloisen Uuden Suomen elokuvatoimittaja Kati Sinisalo.

Revinnäinen sanomalehti Uuden Suomen sivusta 14.9.1991.
Uusi Suomi 14.9.1991. Revinnäinen sanomalehti Uuden Suomen sivusta 14.9.1991. Rakkautta ja anarkiaa,The Reflecting Skin – lapsuuden loppu,Philip Ridley,Uusi Suomi,elokuvat,sanomalehdet,lehtijuttu
Taide on huuto kuolevaisuutta vastaan"


Philip Ridley näyttää musta baskeri päässä kurittomalta Buddhalta. Hänen esikoiselokuvansa The Reflecting Skin on ohjaajansa näköinen: harras ja hurja ooppera Amerikan viljapelloilta, painajainen ja kaikkein syvimpien pelkojen kuvakirja.

Englantilaisen Philip Ridleyn (s. 1960) esikoisohjaus The Reflecting Skin on kauneimpia näkemiäni elokuvia, ja helpoimpia: puhdasta tunnetta, myyttinen elokuva pelosta. Se on julma tarina kuolemasta, seksuaalisuudesta ja vanhenemisesta – seitsemänvuotiaan pojan lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle.

Elokuva toimii kuin uni, sen vaikutus on välitön ja voimakas. Mikään lastenelokuva se ei totisesti ole, mutta ei ihme, että Ridley kertoo lasten rakastaneen elokuvaa.

"Heillä ei ole ennakkokäsityksiä ja he ymmärtävät elokuvan suoraan. Sillä elokuvan tarkoitus on sen tunne. Tai paremminkin se tavoittaa tarkoituksensa tunteen kautta."

Kuva Philip Ridleyn elokuvasta The Reflecting Skin – lapsuuden loppu (1990).
"Sehän on elämän tosiasia: kuoleminen jatkuu." Kuva Philip Ridleyn elokuvasta The Reflecting Skin – lapsuuden loppu (1990). Rakkautta ja anarkiaa,elokuvat,The Reflecting Skin – lapsuuden loppu,Philip Ridley,Lindsay Duncan,Lapsuuden loppu

Iho heijastaa kuolemaa

Kirkkaankeltaisilla pelloilla sinisen taivaan alla Seth (Jeremy Cooper) käy läpi lapsuuden painajaista. Siihen kuuluvat julma ja neuroottinen äiti, polttoitsemurhan tekevä isä, yksi toisensa jälkeen kuolevat ystävät, armeijasta palaava isoveli, jonka tukka lähtee ydinkokeiden seurauksena, outo mustiin pukeutuva nainen, ja sammakoiden räjäyttelyä.

Elokuvan musta huumori välittyy sen niukassa dialogissa. Isoveli sanoo Sethille: “Mikset mene leikkimään ystäviesi kanssa?” “He ovat kaikki kuolleet”, Seth vastaa asiallisesti. Sheriffi vihjailee Sethin isän seksuaalisten taipumusten suhteesta pikkupoikien murhiin: “Suutelemisesta tappamiseen on pieni hyppäys.”

Mitä iho heijastaa? Isoveli näyttää Sethille valokuvaa atomipommin ruhjomasta japanilaislapsesta: “Hänen ihonsa muuttui hopeiseksi, kiiltäväksi kuin peili.” Dolphin, johon isoveli rakastuu, sanoo Sethille: “Seth-raukka, elät lapsuuden painajaisessa, joka vain pahenee… Jonain päivänä heräät, ihosi rypistyy…”

Elokuva on täysin subjektiivinen: maailma nähdään lapsen silmin. Siksi Dolphin on isoveljestä veret imevä vampyyri, ladosta löytyvä puoliksi mädäntynyt ihmissikiö on enkeliksi muuttunut murhattu ystävä, ja mustalla autolla liikkuvat kuoleman enkelit ovat kiehtovia nuorukaisia – “kuin Bruce Weberin malleja”, Ridley itse toteaa.

Lapsilla on myös kyky puhtaaseen pahaan: kauniitten asioitten kuten jättiläissammakon tai simpukankuoren tuhoamiseen tai Dolphinin lähettämiseen kuolemaan. Eettisiä ongelmia ei ole.

"Sehän on elämän tosiasia: kuoleminen jatkuu. Kuitenkin elokuvan loppu on optimistinen eikä pessimistinen: Seth herää siinä ensimmäisen kerran tuntemaan. Siitä välittyy rakkauden sanoma, uskon… tai toivon."

Kuva elokuvasta The Reflecting Skin – lapsuuden loppu (1990).
"Andrew Wyeth happotripillä." Kuva elokuvasta The Reflecting Skin – lapsuuden loppu (1990). The Reflecting Skin – lapsuuden loppu,Rakkautta ja anarkiaa,Philip Ridley,elokuvat

Epäesteettiset englantilaiset

Dick Popen komeasti kuvaama elokuva kylpee väreissä, joita vielä lisättiin laboratoriossa. Avaran preerian tuntua lisää Nick Bicatin mahtipontinen musiikki, “Puccinia vehnäpelloilla”, joka on äänitetty katedraalissa: akustiikka laajentaa tilantunnun moninkertaiseksi.

Kumma kyllä, elokuva on otettu Englannissa varauksellisesti vastaan. Sitä on syytetty muun muassa liiasta visuaalisuudesta. Ridley toteaakin maanmiehistään, että “kansakuntana he ovat täysin epäesteettisiä”.

"Vain puhuttu sana innostaa heitä. Kaikki elokuvaohjaajat, joilla on visuaalisesti erottuva oma tyyli, ovat Englannissa paitsiossa. Peter Greeawaykin saa aina Englannissa huonot arvostelut."

Visuaalisuus onkin ainoa asia, joka yhdistää Ridleyä ja Greenawaytä: älyllisen merkitysleikin sijasta Ridleyn kuvat ovat tunteen ylikuorimittamia.

Ridley ei muutenkaan innostu tekemistensä analysoinnista. Hän viittaa auliisti Freudiin, seksuaalisiin pelkoihin, myytteihin ja rituaaleihin mutta toivoo voivansa vaikuttaa katsojiin välittömästi.

"Tuottaja pyysi minua kuvailemaan elokuvaani yhdellä lauseella. Vastasin: Andrew Wyeth happotripillä.”

Wyeth maalaa pittoreskeja ja idyllisiä amerikkalaisia maisemia, pieniä taloja preerialla.

Nuori Jeremy Cooper. Kuva elokuvasta The Reflecting Skin – lapsuuden loppu (1990).
"Kaikki on jo tavallaan tapahtunut ennen kuin täytät seitsemän vuotta." Nuori Jeremy Cooper. Kuva elokuvasta The Reflecting Skin – lapsuuden loppu (1990). The Reflecting Skin – lapsuuden loppu,elokuvat,Rakkautta ja anarkiaa,Philip Ridley,jeremy cooper

Ohjaajan pitää osata puhua

Paitsi elokuvan tekijä Ridley on myös taidemaalari ja kirjailija. Hän on tehnyt kaksi lyhytelokuvaa, näytelmiä, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia (Krays – väkivallan veljekset), romaaneja (In the Eyes of Mr Fury) ja lastenkirjoja (Mercedes Ice sekä suomeksi tänä syksynä ilmestynyt Dakota).

Uusi elokuvakäsikirjoitus on valmis: sekin käsittelee väkivaltaa, täynnä vahvoja naisia ja isien poissaoloa.

"Vaatimus taiteilijan jatkuvasta muuttumisesta on 1900-luvun jälkipuoliskon ilmiö. Mutta katsokaa miten David Bowien kävi: nyt hän on täysin eksyksissä."

Ridley sanoo heti idean saadessaan tietävänsä miten ja millä välineessä sen tekee. Sama pätee elokuvantekoon:

"Tiedän alusta asti miten kukin kuva on kuvattava: miten kameran on liikuttava, miten otos pitää valaista, mitä rajausta ja kamerakulmaa on käytettävä."

"Oikeastaan ainoa mitä ohjaajan pitää osata tehdä on kertoa mitä haluaa, kyetä välittämään tarkasti ja ymmärrettävästi ideansa kuvausryhmälle."

Taidemaalarin ja kirjailijan yhdistelmä on ehkä paras mahdollinen tässä tehtävässä.

Vahvat äidit, uhrimiehet

Ridleyn tuotannossa on yhdistäviä piirteitä: heikot isät, voimakkaat äidit. The Reflecting Skinin naiset ovat paitsi vahvoja myös pelottavia, miehet tuhoavia vampyyreita, Miehet ovat uhreja, naiset hallitsevat myös seksuaalisesti.

"Minulta kysytään usein näistä naisrooleista. Vaikka kysyjät ovat aina naisia, kysymys on minusta kovin miehinen. En käsittele hyväksyttyjä stereotyyppejä, vaihdan miehen ja naisen paikkaa näissä stereotyypeissä. Kyse on minun mielestäni vain siitä, että olen niitä harvoja ohjaajia, jotka tekevät myös naisrooleista kokonaisia ja kolmiulotteisia. Siksi niihin kiinnitetään huomiota."

Ridley myöntää kuitenkin, että hän on itse kasvanut hyvin matriarkaalisessa yhteisössä Lontoon East Endissä – samoissa maisemissa kasvoivat 60-luvun kuuluisat murhaajaveljekset Krayt.

Onko kaikkien tarinoiden alkuperä kertojan lapsuudessa?

"On, ehdottomasti."

Entä elämäntarinoiden?

"Freudin mukaanhan kaikki on jo tavallaan tapahtunut ennen kuin täytät seitsemän vuotta. Ja varmasti suurin osa alkukantaisista peloista on syntynyt lapsuudessa: miksi aikuiset miehet pelkäisivät hämähäkkejä? Puhumattakaan yksinäisyydestä, rakkauden puutteesta, läheisten menettämisestä, pimeästä, vampirismista, holocaustista…"

Pakkomielteet ja halu nähdä

Onko kuolema sinulle pakkomielle?

"Täysin. Kaikki taide käsittelee kuolemisen taitoa. Taide on huuto kuolevaisuutta vastaan."

"Toinen pakkomielteeni on väkivalta, niin ihmisten välinen kuin yhteiskunnan harjoittama. Meidän täytyy oppia tulemaan toimeen kaikkein väkivaltaisimman vuosisadan kanssa. Olemme luoneet keinot kaiken sivilisaation järjestelmälliseen joukkotuhoon."

"Seth tavallaan huutaa elokuvan lopussa kaiken tämän vuoksi: hän on vain tehnyt mikrokosmoksessa sen mitä me kaikki olemme tehneet makrokosmoksessa."

Festivaalin edustaja käy ilmoittamassa, että haastatteluaika on päättynyt.

"Haa! Heidän mielestään kävin liian mahtipontiseksi!"

Dakota sanoo kirjassa ystävälleen: En voi sietää, että sinä olet nähnyt jotain mitä minä en ole nähnyt. Eikö siinä ole taiteilijan muotokuva yhdessä lauseessa?

"Se olen minä, täydellisesti. En kestä mitään mitä en pääse itse kokemaan, tunnen silloin olevani eristetty. Tavallaan Dakota on minä: hän haluaa hallita tarinaa, määrätä ja päättää: me koemme nyt seikkailun."

Me koemme nyt seikkailun."

Juttu on ilmestynyt alun perin sanomalehti Uudessa Suomessa 14.9.1991. Philip Ridley oli Helsingissä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin vieraana. Jutun alkuperäinen otsikko on "Taide on huuto kuolevaisuutta vastaan".
Uudelleenjulkaistu US:n oikeudenomistajien luvalla.


The Reflecting Skin eli Lapsuuden loppu esitetään Teemalla 13.9.2017 kello 22. Areenassa 30 päivää.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaali Helsingissä 14.–24.9.2017.

Kommentit
  • Rockin palkkasoturit kertovat

    Bowien "sideman" Earl Slick jututtaa taustamuusikoita.

    David Bowien ”sideman” Earl Slick jututtaa taustamuusikoita uudessa dokumentissa.

  • Waldemar Januszczak Lännen tiellä – kolmeosainen sarja USA:n taiteesta

    Amerikan taiteen juurilla preerialla ja suurkaupungeissa.

    Teemalta tuttu taidehistorioitsija Waldemar Januszczak lähtee road tripille halki Amerikan mantereen ja USA:n taiteen historian. Teema 12.–26.2.2019 klo 20.00. Jaksot Areenassa 90 päivää Mistä on syntyisin todella amerikkalainen taide? Se on syntynyt itseään ja omaa ääntään etsivän uuden yhteiskunnan hurjasta energiasta.

  • Eila vastaan Suomen valtio – Tove Idström kirjoitti irtisanotulle siivoojalle sankaritarinan

    Tove Idströmin muistoksi elokuva siivoojien taistelusta.

    Teeman Kino Suomi muistaa käsikirjoittaja Tove Idströmiä (1954–2019). Elokuva Eila on yksi Idströmille henkilökohtaisesti läheisistä, oman aiheen pohjalta tehdyistä alkuperäiskäsikirjoituksista. Tavallisen ihmisen sankaritarinan taustalla on Idströmin voimakkaasti kokema, vääryyden aiheuttama suuttumus. Teema tiistaina 19.2. klo 21.55.

  • Ihmisiä Barcelonan kaduilla – Mou antaa kasvot maahanmuuton aallolle

    Juho-Pekka Tanskasen dokumentti seuraa elämää varjoissa.

    Teeman kuukauden dokumentissa Mou antaa kasvot Euroopan maahanmuutolle, joka näyttäytyy nimettömänä aaltona. Jussi-ehdokkaana oleva, Juho-Pekka Tanskasen ohjaama Barcelonaa odottamassa Teemalla sunnuntaina 10.2. klo 12.00. Areenassa kuusi kuukautta Teksti: Harri Römpötti Barcelonan kaduilla velloo turisteja vaivoiksi asti.

Yle Teema

  • Komisario Susikoski oli Ismo Kallion ensimmäinen elokuvarooli

    Kino Suomi esittää kaksi filmiä näyttelijän muistoksi.

    Ismo Kallio (1935–2019) aloitti pitkän elokuvauransa vuonna 1959 jännärissä Kolmas laukaus, suoraan pääosassa. Komisario Susikoski joutuu siinä lomamatkallaan selvittämään agronomin murhaa. Yrjö Nortan harvinainen rikoselokuva perustuu Mauri Sariolan romaaniin Rotat pois laivasta!

  • Eila vastaan Suomen valtio – Tove Idström kirjoitti irtisanotulle siivoojalle sankaritarinan

    Tove Idströmin muistoksi elokuva siivoojien taistelusta.

    Teeman Kino Suomi muistaa käsikirjoittaja Tove Idströmiä (1954–2019). Elokuva Eila on yksi Idströmille henkilökohtaisesti läheisistä, oman aiheen pohjalta tehdyistä alkuperäiskäsikirjoituksista. Tavallisen ihmisen sankaritarinan taustalla on Idströmin voimakkaasti kokema, vääryyden aiheuttama suuttumus. Teema tiistaina 19.2. klo 21.55.