Harto Hänninen
Yle
Aki Kaurismäen 1980-luvun työläiselokuvat antavat karun kuvan kasino- ja juppivuosien kääntöpuolesta. Vähäosaiset luuserit löytävät rakkautta ja turvaa vain toisistaan. Kaikesta osattomiksi jäävät ryhtyvät epätoivoisiin tekoihin. Työläistrilogian osat, Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö, esitetään tiistaisin, syyskuun 3., 10. ja 17. Teemalla.
Kun Varjoja paratiisissa tuli ensi-iltaan vuonna 1986, se iski tiskirätillä aikakauden kotimaista elokuvapönötystä naamaan. Elokuvayleisö poistui liikuttuneena, mutta hyväntuulisena ja hiukan epäuskoisena teatterista. Suurten historiallisten spektaakkelien ja juppihuuman keskellä Kaurismäen elokuva oli pienimuotoinen, vilpitön ja hauska. Sen huumori ei ollut alleviivattua spedeilyä vaan luonteisiin ja verbaliikkaan perustuvaa kömpelöncharmikasta lakonisuutta. Tarina oli herkkä ja totinen.
Aki Kaurismäen tyylilaatikkoa oli raoteltu elokuvayleisölle jo Valehtelijan (1982) ja Arvottomien (1982) käsikirjoituksissa, sekä esikoisohjauksessa Rikos ja rangaistus (1983). Dialogin töksähtelevä niukkuus ja tahallisen kömpelönhauskat onelinerit olivat jo tuttu keino. Tuttua oli myös kaunis öisen Helsingin kuvaus.
Varjoja paratiisissa toi yleisön eteen lisää elementtejä, joista tuli Kaurismäen tavaramerkkejä. Nyt oltiin ensi kertaa tosissaan pienen vähävaraisen ihmisen puolella, tarkasteltiin maailman kulkua roskakuskin ja kaupan kassan vinkkelistä.
Nikanderin ja Ilonan epävarmassa suhteessa on realistisia käänteitä, mutta esitystapa on jo sangen tyyliteltyä ja "kaurismäkeläistä". Henkilöt ovat lähes autistisen sisäänpäinkääntyneitä ja hankalia ja heitä kuvataan seisahtuneissa laajoissa kuvissa, joista myös tuli Kaurismäen tavaramerkki. Jokainen miljöö on huoliteltu ja merkityksellinen.
Varjoja paratiisissa on virstanpylväs Kaurismäen uralla siitäkin syystä, että sen pääosassa nähdään ensi kerran Kati Outinen, josta tuli ohjaajan tähti kymmeniksi vuosiksi. Outinen ja Pellonpää esittivät Nikanderin ja Ilonan sivupersoonia Kaurismäen elokuvissa Pellonpään kuolemaan saakka. Sen jälkeen Outisen vastanäyttelijät ovat vaihdelleet.
Varjoja seurannut Ariel (1988) tuntui hiukan toistolta, sillä siinäkin kerrotaan kahden vähäosaisen, tunneilmaisultaan toistaitoisen lemmentarina. Työtön kaivosmies Taisto ja useita pätkätöitä hoiteleva yksinhuoltaja Irmeli sekaantuvat farssimaisen juonen käänteissä rikosten maailmaan, ja Taisto karkaa vankilasta viedäkseen Irmelin vihille.
Trilogian päätösosa on lohduttomuuden klassikko Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Se on elokuvista karmaisevin, mutta kaikessa lakonisuudessaan se on omalla tavallaan myös trilogian hauskin. Siinä ollaan jo syvällä "toivon tulla puolen": tehtaantyttö Iris Rukka huolehtii väkivaltaisista, alkoholisoituneista vanhemmistaan, pakenee viihdekirjojen höttöön ja etsii turhaan prinssiään. Menevä juppi Aarne saattaa hänet ohimennen raskaaksi, mutta Iriksen kaipuusta huolimatta ei tunne kiintymystä saati rakkautta. Keskenmenon jälkeen Iris kostaa myrkyttämällä kuoliaaksi lähipiirinsä.
Trilogiassa etsitään rakkautta, kahdessa ensimmäisessä se löydetään, kolmannessa ei. Kaikissa myös etsitään parempaa maailmaa: tasa-arvoisempaa, inhimillisempää, pehmeämpää. Sellaista, jossa ihmisyyttä ei riistettäisi ja kaikkea ei mitataisi rahalla. Ilona ja Nikander lähtevät Varjoja paratiisissa -elokuvan lopussa laivalla Viroon paremman elämän toivossa, Taisto ja Irmeli lapsineen pakenevat Meksikoon Ariel-laivalla. Iris Rukka pakenee vankilaan, joka sekin tuntuu varmaan inhimillisemmältä kuin hänen arkensa.
Omien sanojensa mukaan Kaurismäki halusi elokuvilla vastustaa naistenlehtien, iltapäivälehtien ja viihteen epärealistista maailmankuvaa, ja paljastaa niiden tarjoaman "vääristyneen käsityksen työstä, ihmissuhteista ja onnesta". Hän itse nimitti elokuvasarjaa "luuseritrilogiaksi".
Elokuvien näyttelijäntyö on toteavaa, ilmeetöntä ja ilotonta, kuten myöhemmissäkin Kaurismäen elokuvissa. Kati Outisen ja Matti Pellonpään sielukkaissa kasvoissa "kaurismäkeläisyys" tuntuu asustavan kuin luonnostaan. Arielin pääosissa nähdään poikkeuksellisesti Susanna Haavisto ja Turo Pajala, jotka tuovat raikasta variaatiota Kaurismäen henkilögalleriaan. Pellonpää nähdään siinäkin tärkeässä sivuroolissa, mutta Outisesta tuli vakiokasvo vasta Tulitikkutehtaan tytön myötä.
Trilogia toi ensimmäisestä osastaan alkaen Kaurismäelle kansainvälistä huomiota, ja viimeistään sen kolmas osa vakiinnutti hänen asemansa aikakauden kiinnostavimpien taideohjaajien joukossa.
- Varjoja paratiisissa (1986) N: Kati Outinen, Matti Pellonpää, Sakari Kuosmanen, Esko Nikkari, Kylli Köngas, Pekka Laiho, Jukka-Pekka Palo, Markku Valtonen, Sakke Järvenpää. O & K: Aki Kaurismäki. Tuotanto: Villealfa Filmproductions.
- Ariel (1988) N: Susanna Haavisto, Turo Pajala, Matti Pellonpää, Eetu Hilkamo, Erkki Pajala, Tarja Keinänen, Esko Nikkari, Marja Packalén. O & K: Aki Kaurismäki. Tuotanto: Villealfa Filmproductions.
- Tulitikkutehtaan tyttö (1990) N. Kati Outinen, Elina Salo, Esko Nikkari, Vesa Vierikko, Reijo Taipale, Silu Seppälä, Outi Mäenpää, Marja Packalén. O & K: Aki Kaurismäki. Tuotanto: Villealfa Filmproductions.
