Hyppää pääsisältöön

Salon seudulla maa vajosi 1800-luvulla – ja vajoaa yhä

Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi artikkelin pääkuva
Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi artikkelin pääkuva Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Mikä on parasta Suomessa? Sen kertoo Sakari Topelius Maamme kirjassa: Valitaan kallio Ahvenanmaan saaristosta, rakentaja Pohjanmaalta, leipä Uudeltamaalta, voi Savonmaalta, omena Varsinais-Suomesta, hevonen Karjalasta, pellava Hämeenmaasta, rauta Satakunnasta, turkki Lapinmaasta – ja ystävä kaikista maakunnista. Toimittaja Jakke Holvas lähti maakuntiin etsimään Topeliuksen suosikkeja.

”Asia selvä. Tunnistat minut metsästyshatusta, jossa on gemssinkarvatupsu”, luki saamassani tekstiviestissä.

Gemssinkarvatupsusta on hyvä lähteä liikkeelle, ajattelin.

Viestin lähettäjä oli Pentti Kataja. Olin sopinut hänen kanssaan Salon linja-autoasemalle ensimmäisen tapaamiseni liittyen Maamme kirja 2017 -hankkeeseen.

Tarkoituksenani oli kotimaamme 100-vuotisjuhlintaan liittyen tutkia, onko Sakari Topeliuksen Suomi yhä olemassa. Juttusarjassa selvitettäisiin, mitä Topeliuksen Maamme kirjassa (1875) kuvaamasta Suomesta on jäljellä. Ja jos Suomi on muuttunut, kyselisin, mitä on tullut tilalle.

Uskelasta aloittaminen oli motivoivaa, koska tarina on kutkuttava. Uskelanjoen rannalla pari kilometriä Salon keskustasta koilliseen on hautausmaa, josta Topelius kertoo Maamme kirjassa kummallisia asioita. Vuonna 1825 Pitäjän vanha kirkko vaipui maan sisään. Parikymmentä vuotta myöhemmin hautausmaa ruumiineen vaipui maan sisään.

Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi, Pentti Kataja hautausmaalla
Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi, Pentti Kataja hautausmaalla Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Kun soitin Pentti Katajalle, kävi ilmi, että hän on pitänyt käsissään tuon vajaa 200 vuotta sitten mutaan uponneen kirkon ikkunanpuitteita.

Soitin myös Salo-Uskelan Seuraan. Sieltä kerrottiin, että kyllä Topeliuksen sanat sikäli yhä paikkansa pitävät, että alueella on yhä paljon ”kuraa ja savee”.

Maa hotkii sisäänsä talon ja pellon

Menimme paikalle, minä ja metsästyshattuinen haastateltavani. Uskelan Isokylässä oli puinen kellotapuli ja pieni hautausmaa.

Hautausmaalla referoin Katajalle Topeliuksen absurdeja juttuja. Uskelassa on vajonnut maan sisään yhtä ja toista: Pappilan talo, Pitäjän vanha kirkko ja hautuumaa ruumiineen sekä Veitakkalan kartano.

”Eräänä aamuna vuonna 1770 paikallinen pappilan väki huomasi kummastuen ja kauhulla, että maahan, aivan lähelle rakennusta, oli syntynyt yöllä pitkä ja syvä halkeama; jos halkeama olisi ollut vain muutaman metrin pitempi, koko talo olisi vajonnut siihen.” (Maamme kirja)

”Eräänä toukokuun päivänä 1827 kuului kummallinen jytinä, maa aukeni, ja iso Veitikkalan kartanoon kuuluva pelto vaipui maan sisään.” (Maamme kirja)

Sanon Katajalle, että eihän noin voi käydä. Ei pelto voi vaipua maan sisään.

Hän vastaa, että kyllä voi. Pelto vajosi myös 20 vuotta sitten.

‒ Isäntä oli jokirannassa muokkaustöissä keväällä. Meni syömään. Piti jatkaa sitten työtä iltapäivällä, mutta ei taitanutkaan jatkaa. Pelto oli painunut maan sisään.

Kataja hakee autonsa takapenkiltä edellispäivän Salon seudun sanomat. Hän näyttää uutista, jonka mukaan Saloon ollaan rakentamassa kerrostaloa. Uutisen mukaan työmaalla joudutaan paaluttamaan 50 metriä ennen kuin tulee kova maa vastaan. Tämä osa Suomea on siis poikkeuksellisen savinen.

Topelius liioittelee. Kirkon yksi nurkka rupesi pahasti vajoamaan, ja kirkko oli muutenkin huonossa kunnossa.― Pentti Kataja

Kataja tuntee Salon ja varsinkin Uskelan. Hän on paitsi ampumakilpailuissa menestynyt metsästyksen harrastaja, myös kotiseutuihminen, jolla on monen sukupolven juuret Uskelan pitäjän Isokylässä.

Entä kirkon katoaminen maan sisään?

‒ Topelius liioittelee. Kirkon yksi nurkka rupesi pahasti vajoamaan, ja kirkko oli muutenkin huonossa kunnossa.

Kataja on vitaalein 85-vuotias, jonka konsanaan olen tavannut. Maaliskuinen Uskelan hautuumaa oli osittain jäässä, mutta nuoren miehen ketteryydellä Kataja horjahtamatta loikkii gemssinkarvatupsu heiluen hautapolulta toiselle.

Kotiin palatessani käy ilmi, että toimittajaisäni on joskus haastatellut Pentti Katajaa. Loogista lienee, että myös 9-vuotias poikani haastattelee tulevaisuudessa Katajaa.

Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi, Merja Markkula ja Kuusiston kartano
Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi, Merja Markkula ja Kuusiston kartano Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Ei enää kartanoita, vain kartanorakennuksia

Lähdin etsimään lisää Topeliuksen havaintoja Varsinais-Suomesta. Suuntaan nykyiseen Kaarinan kuntaan, Kuusiston saareen.

Maamme kirjassa Topelius kirjoitti, että Kuusistossa ”viihtyy tammi, täällä kypsyvät jalot hedelmät, kylä kylän vieressä, useita kirkkoja ja vanhoja herraskartanoita”.

Kun etukäteen selvitin kartanoita Kaarinan ja Kuusiston alueelta, tuntui, että siellä ei muuta ollutkaan. Kuusiston kartano, Ala-Lemun kartano, Yli-Lemun kartano, Mattelmäen kartano, Pukkilan kartano, Rauhalinnan kartano, Tuorlan kartano…

Tapaan tutkija ja kuvataiteilija Merja Markkulan, joka pitää Kuusiston kartanoa kesäisin taidekäytössä. Hän esittelee minulle suurta punaiseksi maalattua puurakennusta.

Erityisen vaikutuksen kartanossa tekee se, että korkeiden huoneiden ovet ovat linjassa koko talon pituudelta. Markkula kertoo, että suurista ikkunoista tulviva valo muuttaa taideteokset eläviksi, kun aurinko kesällä kiertää kartanoa.

Kartanon pihalla Markkula näyttää omenapuun, joka kasvoi jo Topeliuksen aikana. Puu on nyt niin paksu, etteivät käteni yllä rungon ympäri.

Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi, Kuusiston kartanon omenatarha
Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi, Kuusiston kartanon omenatarha Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Topelius sanoo Maamme kirjassa, että Varsinais-Suomessa on Suomen parhaat omenat.

‒ Varmaan tuohon Ala-Lemuun Topelius viittaa. Siellä oli valtava omenatarha. Omenaa vietiin silloin ulkomaille. Se tuntuu tänä päivänä hassulta, kun nykyään omenaa tuodaan ulkomailta vaikka kuinka paljon.

Näin sanoo eläkkeellä oleva everstiluutnantti ja kotiseututyöntekijä Tuukka Alhonen, joka on viidennen polven kuusistolainen.

Varsinais-Suomessa on oma kirsikkalajikkeensa, jonka omaperäisyys tulee sen happamuudesta.

Topelius sanoi Varsinais-Suomesta myös, että ”omenat ja kirsikat kypsyvät parhaiten, jokainen kenttä on kuin puutarha”. Kysyn Alhoselta, millaisia kirsikoita alueella kasvaa.

‒ Hapan kirsikka maistuu happamalta. Nykyään siitä saa erinomaista kirsikkalikööriä, nauraa Alhonen.

Vasta myöhemmin tajuan, kun toinenkin haastateltava asiasta mainitsee, että kirsikan happamuus ei ollut Alhoselta mikään vitsi. Varsinais-Suomessa on oma kirsikkalajikkeensa, jonka omaperäisyys tulee sen happamuudesta.

Surffailen netissä. Huomaan, että Kaarinassa joku kirjoittaa Sininen Zeppeliini -nimistä blogia, jossa sanotaan: ”Länssuomalainen ihminen on kuin kirsikka. Kaunis mutta hapan.”

Käy ilmi, että monet Kuusiston alueen kartanot ovat nykyään uusiokäytössä. Niitä voi vuokrata erilaisiin yritys- ja yksityistilaisuuksiin. Alhosen mielestä Kuusistossa ei oikeastaan enää ole kartanoita.

‒ Jäljellä on kartanorakennuksia, mutta ainoa aatelissuvun herraskartano on Kuusistossa se, jossa von Hellensin suku elelee. Kartanoiden tärkeä maanviljely on jäänyt pois. Jullaksen kartano vielä on. Se on Antti Aarnio-Wihurin. Hän viljelee maata, mutta ei ole aatelinen.

Yrittäjyys kukoistaa

”Heidän varsinainen peltonsa ja niittynsä on meri”, kirjoitti Topelius varsinaissuomalaisista 142 vuotta sitten.

Tilanne on muuttunut. Kalastus elättää enää vain murto-osan varsinais-suomalaisista. Nykyään yleisimmät elinkeinot liittyvät palveluihin, usein matkailuun.

Pääsen aamukahville viljelijä-matkailuyrittäjä Vesa Riihihuhdan kotiin Kuusiston saaren itäosaan. Paikalla on lehmiä, suuria koiria ja käsittämätön määrä pieniä kissoja, mutta myös toinen kuusistolainen viljelijä Timo Hollmén sekä kolmantena keskustelijana autoalan yrittäjä Markku Agge.

Herrat sanovat, että Kuusistossa toista ihmistä ei jätetä pulaan. Jos esimerkiksi lehmät karkaavat, naapurit tulevat apuun.

‒ Aniharva elää Suomessa maanviljelyllä. Täytyy olla liitännäiselinkeino. Täällä meren rannalla on kaunis luonto ja jalopuita. Suurin osa matkailuasiakkaista on ulkomaalaisia, sanoo Vesa Riihihuhta.

On ainoastaan yksi vihollinen, joka voi viedä siltä (kansalta) elämän, turmella sen sydämen, ja se on velttous.― Sakari Topelius

Kuusistossa on vahva yrittäjähenki. Juuri täällä muistuvat mieleen Topeliuksen sanat suomalaisista:

”On ainoastaan yksi vihollinen, joka voi viedä siltä [kansalta] elämän, turmella sen sydämen, ja se on velttous. Mutta katso, silloin on taas ympärillä tuo kova, kylmä ja köyhä maa, joka kehottaa ja sanoo: tee työtä!” (Maamme kirja)

Niinä alkukevään päivinä, kun olen Kuusistossa, tapaan myös pitkän linjan yrittäjä Reijo Sillanpään. Hän on vieraanvarainen, työteliäs ja kova puhumaan. Kello on puoli seitsemän aamulla. Ulkona on vielä pimeää. Juon aamukahvia ja haukkaan leipää Lomakeskus Koivukankareen sisätiloissa. Matkailuyrittäjä Sillanpää seuraa tilannetta päältä, nostaa välillä pienen valkoisen koiran syliinsä, rapsuttaa ja jatkaa taas juttua.

Sillanpään lomakeskuksessa on aamupalalla työmiehiä, jotka siirtävät sähköverkkoja kaapeliin maan alle. Tapani-myrskyn jälkeen vuonna 2013 tuli voimaan sähkömarkkinalaki, jonka vuoksi sähköverkkojen on oltava säävarmoja viimeistään vuonna 2028.

Omenista varhaisperunoihin

Ennen kuin jatkan matkaani Naantaliin, soitan MTK:n Varsinais-Suomen aluepäällikkö Terhi Löfstedtille ja kysyn Naantalin nykyisestä maanviljelystä. Topelius nimittäin puhui Maamme kirjassa Naantalin luostarin läheisyydessä menestyneistä hedelmäpuista sekä pellavan, hampun ja humalan kasvatuksesta. Mutta mitä nykyään?

‒ Varhaisperunoita! Rymättylä ja Merimasku ovat superkuuluisia, ne tuottavat yli puolet Suomen varhaisperunoista, kertoo Löfstedt.

Pitäisihän toimittajan varhaisperunat tietää. Ja Rymättylä ja Merimasku liitettiin 2009 kuntaliitoksessa Naantaliin.

Hyvä on, Topeliuksen ajan humalanviljelystä ollaan siirrytty perunoihin. Entä omenat? Vieläkö Varsinais-Suomessa on omenoita?

‒ Angelniemessä [Salosta lounaaseen 15 kilometriä] on suuret omenatarhat. Siellä omenat kypsyvät koko Suomessa ensimmäisinä markkinoille.

Mistä se johtuu?

‒ Ilmastosta. Täällä routa sulaa nopeasti. Lunta on vähemmän. Myös Varsinais-Suomen maalajit ovat otollisia. On rinteitä, joissa ilma lämpenee auringonvalossa, kertoo Löfstedt.

Varsinais-Suomessa tehdään nykyään omena- ja jopa kuohuviiniä. Askaisissa on kuuluisa Louhisaaren omenatarha. Siellä kartanolinnan puutarhassa on marsalkka Mannerheimin isä myynyt vielä Topeliuksen aikana omenia ja päärynöitä.

Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi, Naantalin kirkko
Maamme kirja 2017: Varsinais-Suomi, Naantalin kirkko Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Kirsikka heiluttaa korvia

Naantalin luostarin varsinainen aktiivinen aika oli 1400–1500 -luvuilla. Topelius kuitenkin kirjoittaa vielä 1800-luvulla, että Naantalin luostarin maatilat ovat koko maan parhaiten viljeltyjä.

”Niillä harjoitettiin järjestelmällistä maanviljelyä, istutettiin hedelmäpuita, viljeltiin pellavaa, hamppua ja humalaa, jotka nyt tulivat Suomessa yleisemmin tunnetuiksi.” (Maamme kirja)

Naantalin kirkolla tapaan museopuutarhuri Aaja Peuran. Hän vahvistaa sen, että Lounais-Suomessa on yhä kaikkein leudoin sää. Siinä mielessä asiat eivät ole Topeliuksen ajoista muuttuneet. Kaiken kaikkiaan huomaan Maamme kirja 2017 -hankkeessani, että millään paikkakunnalla ajan hammas ei ole purrut suuriin kokonaisuuksiin, kuten maaperään, ilmastoon ja maisemiin laajemmin.

– Maa-aines on edelleen esimerkiksi Rymättylässä pehmeää ja humuspitoista. Se on kulttuurimaata, jota on hoidettu hyvin pitkään, kertoo Peura.

Palaamme kuitenkin kirsikkateemaan. Vaikka pellavan, hampun ja humalan suosio on Topeliuksen ajoista hiipunut (humala tosin on Naantalin nimikkokasvi), niin kirsikat ovat oma lukunsa.

– Makeaa kirsikkaa ei tällä alueella saa viihtymään. Mutta hapan kirsikka vesottaa täällä, se leviää. Tiedän, ettei sitä muualla saa helposti kasvamaan, sanoo Peura.

Rymättylän kirsikka on hapan kirsikka. Se on kirpeä.

– Sellainen, että kun haukkaat siitä, niin vuh! korvat heilahtaa. Mutta ai miten se maistuu hyvältä!