Tiinan painajainen alkoi, kun hänen ekaluokkalaiset kaksospoikansa jäivät auton alle. Aatun jalka murtui, Peetun sydän pysähtyi ja äidin maailma romahti.

Oli torstai 13. maaliskuuta 2014. Tiina saattoi kolme poikaansa, 10-vuotiaan Villen ja 7-vuotiaat kaksoset Aatun ja Peetun, linja-autoon matkalle Kokkolaan. Edessä oli poikien isäviikonloppu. Tiina oli eronnut lasten isästä neljä vuotta aiemmin. Nykyisen miehensä, Jarkon, Tiina tapasi pari vuotta sitten ja muutti poikien kanssa Kokkolasta Eurajoelle.

Tiina halasi erikseen kaikki kolme poikaa, sanoi rakastavansa, moiskautti suukot poskille, kehotti poikia olemaan kiltisti ja tottelemaan isäänsä. Kaikki olivat jännittyneitä, sillä linja-automatka isälle ilman aikuisia oli kaksosten ensimmäinen.

Seuraavana päivänä Tiina ajatteli tehdä pitkän työpäivän, kun ei lasten takia ollut kiirettä kotiin. Iltapäivällä neljältä soi puhelin. Poikien isä soittaa.

– Hän kertoo, että lapset ovat jääneet auton alle. Aatu ja Peetu on viety sairaalaan ja Peetun, toisen kaksosista, sydän on pysähtynyt, Tiina muistelee vedet silmissä.

Ihan kuin Peetu olisi tiennyt

Kaksoset olivat pienestä pitäen kuin majakka ja perävaunu. Aatu meni edeltä ja Peetu tuli perässä. Ville oli niin isoveli kuin voi olla: leikitti, ohjasi ja opetti kaksosia.

– Aatulla ja Peetulla oli oikea kaksosten suhde. Ei heidän tarvinnut leikkiessä välttämättä puhua toisilleen. Jo toisen ilmeistä ja eleistä tiesi, mitä toinen meinaa.

Arjessa Tiina oli paljon lasten kanssa yksikseen ja usein hän kanniskeli toista kaksosista sylissä ja hyssytteli toista babysitterissä.

– Peetu oli aina sellainen mammanpoika. Hän kaipasi eniten syliä, haki ihoa ja läheisyyttä. Aatu oli vähään tyytyväisempi.

Tiina on miettinyt, että ihan kuin Peetu olisi tiennyt, mitä tulee tapahtumaan.

Peetu imi itseensä kaiken sen mitä hän tarvitsi, otti syliä varastoon. Ja samalla antoi äidille ja isälle paljon läheisyyttä. Ihan kuin hän olisi tiennyt, ettei aikaa ollut paljon.

Poikien linja-automatka isän luo sujui hyvin. Perjantaina pojat lähtivät leikkimään ison tien toiselle puolelle, kun heidän matkansa katkesi äkisti. Tien toiselle puolelle pääsee alikulusta ja poikiakin oli ohjeistettu käyttämään sitä. Pojat kuitenkin saivat päähänsä oikaista liikenteenjakajan kautta.

– Ville vanhimpana oli sanonut, että iskä on käskenyt käyttää alikulkua, mutta pikkupojat eivät häntä uskoneet. He olivat katsoneet, että punanenhan siellä palaa, eikä kuin yli vain. Ville ehti huomata, että suoraan ajaville autoille oli vihreä valo ja vain vasemmalle kääntyville punainen. Ville oli jäänyt tien reunaan huutamaan, että toiselle kaistalle on vihreä, älkää menkö, mutta pojat juoksivat jo tien yli. Ei siinä kuljettaja ehtinyt tehdä mitään.”

Pojat juoksivat pysähdyksissä olevan auton edestä suoraan viereiseltä kaistalta tulleen auton eteen.

– Peetu lensi parinkymmenen metrin ilmalennolla pää edellä asfalttiin. Aatu juoksi auton kylkeen ja hänen jalkansa meni poikki. Ville seisoi tien varressa ja huusi. Ville juoksi heti auttamaan veljiään. Hän oli ensiksi laittanut Aatulle silmälasit päähän ja oli sitten juossut Peetun luo kauemmaksi tielle. Hän oli säikähtänyt, kun Peetu oli kouristellut ja oksentanut. Mutta hän oli yrittänyt auttaa Peetuakin, Tiina kertoo itkien.

”Ei minulle voi käydä näin!”

– Menin tietysti puhelusta paniikkiin. Olin viiden tunnin ajomatkan päässä lapsistani ja lasten isä sanoi, että Aatu ja Peetu oli viety sairaalaan. Peetulla oli sydän pysähtynyt ja hänet oli elvytetty onnettomuuspaikalla. Aatulla oli jalka poikki. Villelle ei ollut käynyt kuinkaan, mutta hän oli säikähtänyt ja shokissa.

Tiina lähti miehensä Jarkon kanssa saman tien ajamaan kohti Kokkolaa. Mutta tilanne paheni. Peetu oli siirrettävä Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Tiina ja Jarkko jatkoivat siis matkaa kohti Oulua.

– Peetun aivot oli kuvattu ja tilanne näytti tosi huonolta. Peetu oli lyönyt päänsä niin lujaa, että tarvittiin leikkaus. Kun ajoimme kohti Oulua, ajattelin, ettei minulle voi käydä näin. Miten meidän perheelle voi käydä näin!

”Koskaan ei tiedä milloin on viimeinen aamu”

Kun Tiina ja Jarkko pääsivät perille Ouluun, oli Peetu viety leikkaukseen. Hänen aivopaineensa olivat korkeat ja niitä yritettiin helpottaa leikkauksella. Kun leikkaus oli ohi, pääsi Tiina teho-osastolle katsomaan lastaan.

– Siellä odotti asfaltti-ihottumainen poika side pään ympärillä. Laitteiden kamalat piippaukset kertoivat, ettei kaikki ole hyvin. Isku oli ollut niin kova, että Peetun pää oli turvonnut. Hän oli kovin kalpea. Kyllähän se poika näytti tosi erilaiselta kuin millaisena hänet olin hyvästellyt edellisenä päivänä linja-autoasemalla. Näky oli lohduton. Äidin vaisto kertoi enemmän kuin Peetun vointia valvovat koneet.

– Jotenkin tunsin hänen viereen menneessäni, ettei ole enää mitään. Kyllä sitä äiti vaan tietää. Yhtäkkiä tajusin, että näin tässä käy. Ikinä ei tiedä milloin on se viimeinen aamu, murtuu Tiina kyyneliin.

”Koitin pitää hänet mahdollisimman lähellä vielä viimeisen kerran.”

Seuraavana päivänä Peetulle tehtiin aivokuolleisuustestit. Hengitysputki poistettiin ja testattiin hengittääkö Peetu itse.

– Toivoin salaa, ettei Peetu hengitä itse. Hänellä oli aivoissa niin iso vaurio, että jos hän hengittäisikin itse, hänen elämänsä ei olisi entisellään. Hän ei ymmärtäisi mistään mitään, ei osaisi enää mitään, ainoastaan elintoiminnot toimisivat. Kamala sanoa, mutta toiveeni kävi toteen. Peetu ei hengittänyt. Se oli mielestäni parempi pienelle pojalle. Hän pääsi pois.

Peetun kuolinsyy oli vakava aivoruhjevamma. Hän oli onnettomuudessa lyönyt päänsä pahasti ja sydän oli pysähtynyt. Hänet onnistuttiin elvyttämään, mutta koska aivojen vamma oli niin suuri, se lamautti elintoimintoja. Tämä johti siihen, että Peetu oli käytännössä aivokuollut.

– Peetu antoi elintenluovutuksella mahdollisuuden monelle muulle lapselle. Hän luovutti muun muassa maksan, munuaiset, sarveiskalvot ja sydämen.

Äidin tuska oli valtava ja jäähyväiset särkivät hänen sydämensä.

– Halailin Peetua, lausuin hänelle iltarukouksen ja kerroin kaikkien läheisten lähettämät terveiset. Silitin häntä ja hoin vain äitin pieni poika, äitin pieni poika, äitin pieni poika…Koitin pitää hänet mahdollisimman lähellä vielä viimeisen kerran.

Lapset sanoivat hyvästit avoimen arkun äärellä

Arkeen palaaminen ei ollut helppoa onnettomuuden jälkeen.

– Ensimmäisinä päivinä olin ihan pihalla. Saatoin pillahtaa itkuun tai minulla saattoi tulla joku vitsi mieleen ja nauroin. Koin voimakkaita tunteita siitä, kuinka muut jatkoivat elämäänsä. Ihmiset kävivät töissä ja kaupassa, lapset koulussa ja harjoituksissa. Millä oikeudella, kun meidän maailma oli pysähtynyt!

Onnettomuus ja Peetun kuolema tuntuivat Tiinasta epätodelliselta painajaiselta, joka ei lopu.

– Maanantaina soi ovikello ja ovella seisoi kukkakaupan lähetti. Hänellä oli sylissään kuusi isoa puskaa kukkia. Olin järkyttynyt. Niin paljon kuin kukista pidänkin, en voinut sietää niitä kukkia. Ne tekivät tilanteesta todellisen: se lapsi on oikeasti kuollut!

Mieli oli armollinen, eikä karmeaa tilannetta pystynyt kerralla ymmärtämään. Oloa vähän helpotti myös se, että Tiina alkoi lähes heti suunnitella Peetun hautajaisia. Se antoi jotain konkreettista mietittävää. Hautajaiset olivat keväällä 2014, samassa kuussa kuin kaksosten 8-vuotissyntymäpäivä.

– Alusta asti minulla oli ajatuksena, että Peetun hautajaisista tulee lasten synttärit.

My Little Pony mukaan arkkuun

Ennen hautajaisia arkku avattiin Seinäjoen krematorion kappelissa ja perhe sai jättää jäähyväiset Peetulle.

– Arkku avattiin, jotta asiasta tulisi lapsille konkreettinen. Veli ei vain hävinnyt jonnekin, vaan hänet sai hyvästellä. Laitoimme Peetun mukaan Villen ja Aatun viestit sekä ystävien lapsilta tulleita kirjeitä ja pienen My Little ponyn, Pinkie Pien. Se oli Peetun suosikkihahmo ja sen mukaan Peetu nimesi toisen koiristammekin.

Hautajaiset pidettiin Nurmossa, Tiinan synnyinkunnassa. Lapset saivat juosta, itkeä ja nauraa kuin syntymäpäivillä ainakin.

– Siunaustilaisuus oli kaunis ja lyhyt. En tosin muista siitä paljoa, keskityin vain pysymään kasassa. Muistotilaisuus pidettiin seurakuntakodilla. Tilaisuudessa soi Robin, joka oli Peetun lempiartisti. Lapsille tarjottiin keksiä ja karkkia. Täytekakku oli jääkiekkokaukalo, jossa oli vain yksi pelaaja ja sillä pelaajalla oli Peetun pelinumero selässä. Peetun lempiväri oli vaaleanpunainen ja se myös näkyi hautajaissa.

– Kun olimme syöneet, päästimme 200 vaaleanpunaista ilmapalloa taivaalle ja huusimme kaikki yhdessä: paljon onnea, Peetu!

Kun hautajaiset olivat ohi, Tiinalle tuli tunne, että nyt hän tarvitsee apua. Hän hakeutui terapiaan.

”Miksen halannut useammin!”

Kotona Tiina jatkoi normaalia elämää, niin oli pakkokin, Aatun ja Villen vuoksi.

– Tosin, kun olin saanut lapset nukkumaan, itkin ja ikävöin. Myös öisin saatoin yhtäkkiä herätä ja ruveta itkemään.

Sitten iski syyllisyys. Kaikesta mitä Tiina ajatteli tehneensä väärin tai mitä oli jättänyt tekemättä.

– Aloin syyllistää itseäni säännöistä, joita lapsilla oli ollut. Meillä oli sellainen sääntö, että yhdeksältä illalla täytyy olla hampaat pestynä ja sängyssä. Sen jälkeen tulen peittelemään ja antamaan hyvänyönsuukot. Jos kello oli kymmenen yli, niin hali täytyi tulla hakemaan sieltä, missä sitten olinkin iltatouhuissani.

Terapiassa Tiina kävi syyllisyydentuntojaan läpi. Terapeutti totesi, että lapsilla kuuluu olla sääntöjä ja heidän kuuluu noudattaa niitä.

– Silti koin olevani tosi pikkumainen äiti, kun nillitin tuollaisista asioista. Kuinka monta kertaa Peetukin pyysi peittelemään. Minun olisi pitänyt mennä. Silloin olisin peitellyt hänet useammin ja toivottanut hänelle hyvää yötä useammin.

Tiina myöntää löysänneensä hetkittäin kuria Peetun kuoleman jälkeen.

– Arvostan sitä, että Aatu ja Ville ovat tässä, pelaavat salaa puhelimella, eivätkä tee kotitöitä käskemättä. Olisipa tavalliset, normaalit huolet. Voi kun voisi sanoa, että Aatulla on nyt astianpesukoneen tyhjennysvuoro ja Peetu vie roskat. Miksi tavallisia arkipäiväisiä asioita alkaa arvostaa vasta, kun on myöhäistä.

Ikuinen ikävä

– Ikävä, jota tunnen Peetua kohtaan, on aaltoilevaa. Välillä jääkiekkokaukalon reunalla tulee kauhea ikävä. Miltä Peetu näyttäisi nyt tai miten hän olisi kehittynyt. Suru kulkee rinnallani lopun elämääni, mutta pystyn hallitsemaan sitä. Kun olen yksin kotona, istun alas ja itken. Kaivan Peetun kuvat ja piirustukset esiin ja ikävöin. Kun olen itkenyt tarpeeksi, pyyhin silmäni, niistän nenän ja taas jaksan jonkun aikaa eteenpäin.

Peetun kaksoisveljelle Aatulle kuolema toi aluksi mukanaan tyhjyyden.

– Aatun puolisko kun on poissa, niin hän oli aluksi hukassa. Elämästä puuttui se perässä vedettävä, jolle voi sanoo, että vie sä roskat, kun mä en jaksa, tai mä maksan sulle, jos viet. Joskus kun me Aatun kanssa halataan, niin meille tulee samaan aikaan samanlainen olo. Me päästetään irti, katsotaan toisiamme ja kysyn: tuliko sullekin? Joo, mullekin tuli. Kummallakin tulee yhtä aikaa Peetu mieleen ja hirveä ikävä. Sitten me halataan lisää oikein lujasti tai itketään vähän yhdessä.

Veli elää kuitenkin arjessa mukana. Pieninä asioina ja muistoina.

– Hautajaisten jälkeen ajelimme autolla ja aurinko paistoi tosi kauniisti. Meillä oli radio päällä ja sieltä tuli Robinin kappale. Aatu sanoi takapenkiltä, että aina kun aurinko paistaa ja Robin laulaa, niin Peetu lähettää meille terveisiä. Se toi lohtua.

Peetu oli kova Robin-fani ja Aatustakin on tullut vielä suurempi fani Peetun kuoleman jälkeen.

– Aatusta huomaa, kun hänellä on tunteikas hetki. Sillon huoneen ovi menee kiinni ja Robin kajahtaa ilmoille. Silloin voi vain olla ja kuunnella terveisiä veljeltä.

Jääkiekko ja muutama hyvä ystävä ovat olleet Aatulle tapa paikata puuttuva puolisko.

– Aatun kanssa saatamme välillä yhdessä itkeä tai halata lujaa, kun ikävä iskee.

Soitto poikien päälle ajaneelle miehelle

Pojat ovat käyneet terapiassa ja saaneet apua – kuten myös Tiina itse.

– Me kaikki voidaan tällä hetkellä ihan hyvin. Niin hyvin, kun tässä tilanteessa voi. Meillä kaikilla on ikävä Peetua ja hänen kuvansa on olohuoneessa, koska pojat haluavat, että Peetu näkee meidän elämää. Tiina tiedostaa, että suru olisi voinut tehdä myös katkeraksi ja vihaiseksi. Ja katkeruus olisi voinut ajaa syyttämään muita tapahtuneesta.

– En ole missään kohtaa syyttänyt onnettomuudesta ketään. Se olisi voinut sattua missä tahansa ja milloin tahansa. Onnettomuuden jälkeen soitin myös poikien päälle ajaneelle miehelle, joka joutui syyttään aivan hirveään tilanteeseen. Minulle oli tärkeä saada sanottua hänelle, että en missään nimessä syytä häntä onnettomuudesta millään tavalla. Mies oli kiitollinen, että soitin hänelle. Hän otti osaa suruumme.

– Pitkään Tiina kielsi itseltään ilon ja onnellisuuden.

”Olen huomannut, että kaikesta huolimatta, on paljon syitä olla onnellinen. Olen viimeinkin antanut itselleni luvan tuntea iloa ja onnea ilman syyllisyyttä.”

Aiemmin Tiina on haaveillut siitä, kuinka lapset kasvavat isoiksi ja saavuttavat elämän virstanpylväitä. Peetun kuoleman jälkeen hän on kiitollisempi siitä, että jokainen tulee töistä ja koulusta kotiin.

– Aikaisemmin mietin kuinka pojat saavat ajokortin tai tuovat ensimmäisen tyttöystävän kotiin, menevät naimisiin tai ilmoittavat tulevasta vauvasta. Nyt olen muuttunut realistisemmaksi. Odotan uskonnon kokeen numeroa, Villen soittokunnan konserttia tai Aatun jääkiekkopeliä, jotka tapahtuvat ihan lähitulevaisuudessa. Haaveilua tärkeämpää on se, mitä meillä on tässä ja nyt.

– Peetu itse sanoi joskus, että isona hänestä tulee niin rikas, että hän antaa Aatulle ja Villelle kaiken. Ja niinhän hän tekikin. Hän oli niin rikas, että antoi veljilleen sen oman kaikista arvokkaimman asian, oman elämänsä. Ja siinä sivussa hän vielä auttoi muitakin lapsia.

Tuhkimotarinoita-sarja

Tuhkimotarinoiden Nanna istuu sairaalan käytävällä Kuva: Yle/ Mape Morottaja Tuhkimotarinoita

Tuhkimotarinoita-sarjassa kriisin kohdanneet kertovat rohkeasti elämänsä kipeimmästä hetkestä. Miten selviytyä lapsen kuolemasta, julmasta vanhemmasta, veljen itsemurhasta, häpeästä, musertavasta surusta? Kriisin aiheuttaman sisäisen muutoksen jälkeen he haluavat nyt löytää myös oman ulkoisen vahvuutensa ja saada lisää itsevarmuutta. Stylisti Outi Broux matkaa eri puolille Suomea kuulemaan näiden rohkeiden ihmisten tarinoita. Hän auttaa jokaisessa jaksossa yhtä kerrallaan löytämään oman ulkoisen ja sisäisen tasapainonsa. Sarjan on ohjannut Mape Morottaja.

Seuraa meitä Facebookissa!