Juha Kulmanen
Yle
Kiina on viime vuosina lisännyt huomattavasti soft poweriin eli pehmeään vaikuttamiseen kuluttamiaan määrärahoja. Kun amerikkalaiset käyttivät vielä muutama vuosi sitten pehmeään vaikuttamiseen vuosittain noin 670 miljoonaa dollaria, kiinalaiset käyttivät siihen peräti 10 miljardia dollaria.
Kiinalaiset kytkevät pehmeän vaikuttamisen nykyisin osittain suureen talousprojektiinsa, joka tunnetaan nimellä Yidai yilu eli Yksi vyö, yksi tie. Projektissa Kiinan talous pyritään erilaisten infrastruktuurihankkeiden, investointien ja talousavun keinoin kytkemään yhä tiiviimmin Euraasian ja Afrikan maiden talouksiin. Myös Suomi kuuluu hankkeen piiriin.
Kiinalla on nykyisin kovia paineita yrittää vaikuttaa osin negatiivisesti värittyneeseen kansainväliseen imagoonsa. Eli siihen miten Kiina nähdään ja mielletään maailmalla.
Soft power tarkoittaa sananmukaisesti pehmeää voimaa tai ehkä pikemminkin pehmeää vaikuttamista. Eräänlaista suostuttelemista. Termin otti käyttöön amerikkalaisen Harvardin yliopiston professori Joseph Nye vuonna 1990, perusteellisemmin hän käsitteli aihetta kuitenkin vasta vuonna 2004. Soft powerin vastakohta on hard power eli kova voima, jolla tarkoitetaan lähinnä sotilaallisia keinoja ja esimerkiksi talouspakotteita, kauppasotaa tai talousapua.
Pehmeä voima tarkoittaa mielipiteiden muokkausta kulttuurituotteiden avulla, mutta myös poliittisia arvoja ja ulkopolitiikkaa. Toisin sanoen maan kulttuuritarjonnan pitäisi jollakin tavalla miellyttää muiden maiden kansalaisia; poliittisten arvojen taas pitäisi olla vetovoimaisia, kuten esimerkiksi demokratia ja ihmisoikeudet; ja ulkopolitiikan pitäisi edustaa jonkinlaista moraalista auktoriteettia ja oikeudenmukaisuutta. Imagonrakentaminen ei ole ollenkaan helppo juttu!
Joseph Nyen sanoin:
”Soft power on sitä, kun jokin maa saa muut maat haluamaan, mitä se itse haluaa.” Tai paradoksaalisesti: ”Paras propaganda ei ole propagandaa.”
Vuonna 2016 Yhdysvalloissa julkaistiin hyvin ajankohtainen artikkelikokoelma nimeltä Authoritarianism Goes Global. The Challenge to Democracy. Eli Autoritaarisuus leviää maailmanlaajuisesti. Haaste demokratialle. Yksi kirjan toimittajista on Marc F. Plattner. Kirjassa käsitellään kriittisesti neljän autoritaarisen valtion, Kiinan, Venäjän, Iranin, Venezuelan ja Saudi Arabian politiikkaa, vaikutusta ja vaikutusyrityksiä maailman muihin maihin. Valtaosaa edellä mainituista valtioista voidaan hyvällä syyllä nimittää diktatuureiksi. Keskitymme tässä ohjelmassa lähinnä Kiinaan.
Kiinassa havahduttiin pehmeän vaikuttamisen mahdollisuuksiin toden teolla vuonna 2011, kun silloinen kommunistisen puolueen puheenjohtaja Hu Jintao nosti käsitteen tapetille. Soft power on kiinaksi ruan shili: se on suora käännös englannista. Hu Jintao kiinnitti huomiota kulttuurin voimaan mielipiteiden muokkauksessa, kun 'Kiinasta ollaan rakentamassa sosialistista kulttuuria ylläpitävää suurvaltaa'.
Kiinan nykyinen puoluejohtaja ja presidentti Xi Jinping totesi pehmeästä vaikuttamisesta puheessaan vuonna 2014 seuraavasti:
”Meidän tulee lisätä Kiinan pehmeää vaikuttamista, muokata Kiinasta hyvä kertomus ja välittää Kiinan sanoma muulle maailmalle. Kiina tulee kuvata sivistyneenä maana, jolla on rikas historia ja jonka kansallisuudet puhaltavat yhteen hiileen ja jossa vallitsee kulttuurinen moninaisuus. Kiina tulee kuvata myös itäisenä valtana, jolla on hyvä hallitus ja kehittynyt talous, jonka kulttuuri kukoistaa, joka on yhtenäinen ja jonka maisemat ovat upeita.”
Kiinan imago-valttina on tietysti sen vanha ja monipuolinen historia kaikkine ulottuvuuksineen. Esimerkiksi Kiinan matkailumainonta tukeutuu vahvasti maan kulttuurihistorian ja taiteiden esittelyyn. Myös modernisoituva nyky-Kiina on esillä pilvenpiirtäjineen ja luotijunineen, mutta tätä kuvaa sumentaa ikävästi Kiinan suurkaupunkien huomattava saasteongelma. Kysymys kuuluu: kuka haluaa matkustaa lomalle saasteisiin suurkaupunkeihin? Kiinan viranomaiset ovat toki hyvin tietoisia tästä asiaintilasta. Länsimaisten turistien määrät eivät ole viime vuosina kohonneet odotetusti, ulkokiinalaiset sitä vastoin matkustavat Kiinassa runsain määrin.
Kiinan ongelmana on ihanteiden ja todellisuuden välinen korostunut ristiriita. Miten ankara diktatuuri saataisiin propagandassa uskottavasti näyttämään suvaitsevalta, avoimelta ja oikeudenmukaiselta? Kun naama on vino, ei siitä saa suoraa tekemälläkään.
Autoritaarisuus-kirjassa tuodaan selkeästi esille Kiinan erinäiset toimet länsimaista parlamentaarista demokratiaa vastaan. Myös Kiinan tuoreessa turvallisuuslaissa korostetaan, että kiinalaisen yhteiskunnan suurin ideologinen ja poliittinen uhkatekijä on länsimainen demokraattinen ajattelu, monipuoluejärjestelmä, riippumaton oikeuslaitos, vapaa media, vapaat ammattiyhdistysliikkeet ja niin edelleen. Kiinan kommunistinen puolue haluaa kontrolloida yhteiskuntaansa rautaisella kädellä.
Teoksen kirjoittajien mukaan Kiina haluaa levittää omaa yhteiskunta- ja talousmalliaan erityisesti ns. kolmannen maailman maihin ja autoritaarisiin yhteiskuntiin. Ei niinkään läntisiin demokraattisiin maihin. Kiinalaisen mallin mukaan taloudellinen kasvu voi kukoistaa myös diktatuurin oloissa. Kiina levittää kansainvälisessä propagandassaan tosin myös käsitystä, että malli voisi olla harkitsemisen arvoinen ehkä muissakin kuin jo valmiiksi autoritatiivisissa maissa. Siis talouskasvua ilman demokratiaa.
Anne-Marie Brady kirjoittaa:
”Kiinan kommunistisen puolueen käytössä termillä propaganda, kiinaksi xuanchuan, on positiivinen arvolataus tai merkitys. – Perinteinen media ja kustannustoiminta ovat vain yksi osa-alue Kiinan ulkomaille suunnatusta propagandasta. Kiina on oppinut länsimailta ajatuksen käyttää mielipiteiden muokkaukseen myös tavanomaista diplomatiaa, kulttuuridiplomatiaa, tietokonepelejä ja sosiaalista mediaa.”
Kiina on kehittänyt onnistuneesti tasokasta digitaalista teknologiaa, jolla pyritään sensuroimaan internetiä ja sosiaalista mediaa. Kiina myös vie tätä uutta teknologiaa muihin autoritatiivisiin maihin, kuten Iraniin ja Venäjälle, jotta ne voisivat itsenäisesti estää demokratian kehittymistä maissaan.
Pehmeän vaikuttamisen alue on laaja. Mielikuvat toisista maista voivat liittyä niin moniin erilaisiin asioihin, joiden yhteisvaikutus on tätä soft poweria.
Esimerkiksi yliopistot ja koulut. Kiina ei pysty millään kilpailemaan tasaväkisesti Amerikan tai Englannin parhaiden yliopistojen kanssa. Juuri siksi Kiinan puoluejohto ja raharikkaat lähettävät jälkikasvunsa opiskelemaan näihin parhaisiin länsimaisiin yliopistoihin.
Samoin amerikkalainen ja länsimainen elokuva, populaarikulttuuri, kirjallisuus, musiikki, taiteet, merkkituotteet, demokraattinen poliittinen järjestelmä, vapaa internet, vapaa tiedonvälitys, monet urheilusuoritukset ja hyvinvointivaltiomalli – kaikki tällaiset asiat ovat hyvin vetovoimaisia tekijöitä, toisin sanoen soft poweria, pehmeää voimaa, joihin Kiinan diktatuurin tiukkoine sensuuritoimineen on hyvin vaikea vastata houkuttelevasti. Monen kiinalaisen mielestä Kiinan kommunistisen puolueen pitäisi höllentää ohjaksia ja sallia vaikkapa vapaa media ja vapaa julkinen keskustelu, jotta Kiina-kuva ulkomailla voisi muuttua myönteisemmäksi. Ja että ihmiset Kiinassa voisivat paremmin.
Joseph Nye:
”Viettely on aina tehokkaampaa kuin pakottaminen.”
Soft power-indeksissä kärkisijoja pitävät sellaiset länsimaat kuin Ranska, Englanti, Yhdysvallat, Saksa, Kanada ja Japani; kärkiryhmään kuuluvat myös Ruotsi, Hollanti, Tanska, Norja, Italia ja Espanja. Missä on Suomi? Suomihan on yrittänyt ihan valtiotasollakin satsata imagonsa kehittämiseen maailmalla. Tosin viime aikoina Suomi on komeillut monien muiden indeksien huippusijoilla.
Tässä kontekstissa Kiinan ongelma on diktatuuri. Autoritaarisuus-kirjan kirjoittajien mukaan Kiina pyrkii esimerkiksi estämään demokratiakehityksen Hongkongissa, missä lainsäädäntö on paljon sallivampi kuin Manner-Kiinassa. Hongkongin demokratialiikkeen aktivisteja on erotettu tekaistuin syin parlamentista ja osa heistä on saanut vankilatuomioita poliittisesta niskoittelusta. Pekingin käskystä, tietenkin. Hongkongista on Kiinan turvallisuusviranomaisten toimesta myös kidnapattu demokratiaa aktiivisesti kannattavia kirjakauppiaita, ja heidät on pantu tilille Manner-Kiinassa. Tällaiset viime aikojen tapahtumat ovat vähitellen murentamassa Hongkongin liberaalia autonomiaa osana Kiinaa. Kasvava muuttoliike ja pääomapako Hongkongista länsimaihin on meneillään.
Alibaban omistaja Jack Ma osti vuonna 2015 vapaan Hongkongin lippulaivan, englanninkielisen South China Morning Post -sanomalehden. Jack Ma on hyvin lähellä Kiinan kommunistisen puolueen johtoa. Lehden tärkeimmät toimittajat vaihdettiin heti omistajanvaihdoksen yhteydessä. Lehti julkaisee kyllä edelleen kriittisiä Kiinaa käsitteleviä juttuja, mutta siellä on yhä useammin myös Pekingin politiikkaa myötäileviä juttuja. Hongkongissa on seurattu huolestuneesti tilanteen kehitystä.
Kiina tukee taloudellisesti myös monia autoritatiivisa hallintoja eri puolilla maailmaa. Kiina pyrkii myös monin tavoin vaikuttamaan omien arvojensa pohjalta kansainvälisten organisaatioiden, kuten YK:n, toimintaan. Ei vähiten taloudellisesti. Monissa YK:n turvallisuusneuvoston äänestyksissä Kiina äänestää usein Venäjän kanssa suojellakseen erisorttisia diktaattoreita. Demokraattiset arvot ovat uhattuna.
Yksi Kiinan pehmeän vaikuttamisen uudehko lippulaiva ovat Kungfutse-instituutit, joita on vuodesta 2004 lähtien perustettu noin 140 maahan jo peräti 500 kappaletta. Suunnitelmissa on lisätä niiden määrää tulevina vuosian tuhanteen.
Kungfutse-instituuteissa opetetaan enimmäkseen kiinan kieltä, mikä sinänsä on oikein hyvä asia. Kiina tukee lisäksi kiinan kielen kouluopetusta ympäri maailmaa, myös Suomessa, ja pyrkii oppimateriaalien kautta vaikuttamaan opetuksen sisältöihin. Tämä on saanut osakseen myös kritiikkiä. Kungfutse-instituutit sijaitsevat tavallisesti osana jotain yliopistoa tai korkeakoulua. Suomen ainoa Kungfutse-instituutti on osa Helsingin yliopistoa. Maailmalla jotkut yliopistot, mm. Chicagossa ja Tukholmassa, ovat sanoneet irti sopimuksensa paikallisen Kungfutse-instituutin kanssa, koska on käynyt ilmi että niiden piirissä on yritetty vaikuttaa ideologisesti ja poliittisesti Kiinan lähihistorian tutkimuksen tulkintoihin. Tällainen ideologinen vaikuttaminen ei todellakaan kuulu vapaan tieteen ilmapiiriin. Miksi Kungfutse-instituutit sitten sijaitsevat maailmalla yliopistojen yhteydessä? Koska Kiina on näin halunnut saada instituuteilleen akatemista prestiisiä eli arvovaltaa. Muiden maiden vastaavat kulttuuri-instituutit toimivat vuokraamissaan tiloissa kaupungilla, eivät osana yliopistoa.
Anne-Marie Brady kirjoittaa:
”Kiinan ulkomaille suuntautuva kulttuuridiplomatia kuuluu Kulttuuri- ja opetusministeriöiden alaisuuteen ja siihen kuuluu mm. eri maiden kanssa toteutettava kulttuurivaihto, jonka tarkoituksena on vähentää Kiinaan liittyviä ennakkoluuloja ja lisätä myönteistä suhtautumista Kiinaan.”
Kiina on jo useiden vuosien ajan järjestänyt monissa maissa kuukalenteriin pohjautuvan kiinalaisen uuden vuoden juhlia. Yleensä kaupunkien keskustoissa, myös Helsingissä. Vuonna 2017 Kiina sponsoroi jo noin 2000 uuden vuoden juhlaa 140 maassa.
Kiinalaisten harjoittamalla pehmeällä vaikuttamisella on kaksi kohderyhmää: ulkokiinalaiset eli kiinalaiset jotka asuvat muualla kuin Manner-Kiinassa, ja sitten me muut ulkomaalaiset. Kiinan tarkoituksena on vaikuttaa ulkokiinalaisten näkemyksiin Kiinan politiikasta ja yhteiskunnasta. Saada heidät tukemaan kaikissa yhteyksissä Kiinan näkökantoja maan sisä- ja ulkopolitiikassa. Muiden ulkomaalaisten näkemyksiä halutaan tietysti muokata myönteisemmiksi Pekingin politiikalle.
Kiina on viime vuosina satsannut merkittävästi ulkomailla toimiviin kiinankielisiin ja muunkielisiin sanoma- ja aikakauslehtiin, radio- ja tv-asemiin. Myös Tampereella on jo pitkään toiminut koko Euroopan alueen kattava monikielinen radiotuotannon yksikkö, joka on kiinalaisessa omistuksessa. Kiina haluaa tiedotusvälineiden kautta välittää maailmalle oman tulkintansa maailman asioista. Kiina on jatkuvasti myös aktiivisesti ostamassa Hollywoodin tuotantoyhtiöitä. Finnkino Suomessa on jo kiinalaisten omistuksessa. Omistajana jättimäinen kiinalainen viihdealan yhtiö Dalian Wanda.
Maailman kaikki maat harjoittavat tietysti ulkomaille suunnattua imagonrakennusta. Siitä suuri osa syntyy kuitenkin yleensä viihde- ja populaarikulttuurin kaupallisilla ehdoilla. Tai erilaisten kansalaisjärjestöjen aktiivisuuden seurauksena. Kiinassa ongelma on jälleen diktatuuri: riippumattomat kansalaisjärjestöt on nykyisin paljolti kielletty, myös kulttuurituotteiden tuotantoa ohjaa erinäisin sensuuritoimin Kiinan kommunistinen puolue.
Kiinan pitäisi muuttua huomattavasti liberaalimmaksi maaksi, jotta sen pehmeä vaikuttaminen olisi uskottavampaa.
Pertti Seppälä
