Matkani Niskavuoren Hetaksi alkoi vahingossa. Keittiön pöydällä oli tyhjä purkki, jota ekaluokkalainen ihmetteli. ”Siinä purkissa olivat ne kaupan kalleimmat pähkinät. Juuri ne pähkinät, jotka isäsi syötti sille kurjalle oravalle.”
Päivää aikaisemmin humaani mieheni oli pelastanut naapurin pihalta pesästään pudonneen oravalapsen. Hän oli pedannut oravalle varapesän ja syöttänyt eläimelle rouvan puuropähkinät.
Olisin mielelläni ollut aikuinen, joka kertoi lapselleen tarinan pelastetusta oravasta. Sen sijaan olin nainen, joka näki tarinassa hintalapun. Sankari-isän sijasta minä näin Akustin, joka lupaa apua löyhästi eikä peri omiaan pois. Uloshakuun! Niin oli Niskavuoren Heta ottanut niskalenkin minustakin.
Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjan Heta on ylpeä nainen, joka pitää omastaan kiinni: ”mikä mun on, niin se on mun.” Matkallaan miehelään Muumäkeen Heta kaapaisee mukaansa myös Loviisan tavarat. Niskavuoren Hetalla ei ole varaa luopua mistään. Heta ei nykyajan konmarittamisista ja kiertotalouksista paljon perustaisi. Hän pitää kaiken, hän on omistaja.
Onko väärin olla tämän päivän Heta Niskavuori? Satukirjojen jalomieliset prinssit on syrjäytetty. Jalomielisyys on sananakin kulahtanut. Nykymaailmassa Heta ei olisi kylmä ja ylpeä Muumäen emäntä, vaan ehkä konsultti tai poliitikko. Oman edun tavoittelusta on tullut hyve. Otetaan se, mikä on tarjolla. Otetaan sekin, mikä ei ole tarjolla, koska joku sen hölmöyksissään luovutti.
Tältä tuntuu Suomessa juuri nyt. Asioita vain katoaa. Kurnivamahainen kissa on syönyt lomarahat, junien palvelevat konduktöörit ja tiistain postinjakelun.
Ahneus-teemalla jatkettiin saman päivän iltana, kun iltasaduksi lukupinosta nousi Magdalena Hain kirjoittama kuvakirja Kurnivamahainen kissa.
Tarinassa pienenpieni tyttö ja maailman suurin ja nälkäisin kissa solmivat liiton: jos tyttö ei löydä kissalle syötävää päivän aikana, kissa saa syödä tytön illan päätteeksi. Teemu Juhanin hienoista kuvista selviää, että tytön tehtävä on mahdoton. Maailmassa ei ole mitään syötävää, koska kissa on syönyt jo kaiken, kalat ja linnut, kuun ja tähdet ja kokonaisen merirosvolaivan.
Istuin mustan aukeaman kanssa pitkään. Tältä tuntuu Suomessa juuri nyt. Asioita vain katoaa. Kurnivamahainen kissa on syönyt lomarahat, junien palvelevat konduktöörit ja tiistain postinjakelun. Kaikki on kadonnut ahneen kissan nieluun.
Magdalena Hain kirjassa tyttö selvittää, mikä on kissan nälän syy. Kissa syö, koska hänellä ei ole varaa olla syömättä. Hänen on pakko syödä ja kasvaa. Kissan mahassa asuu käppyräkourainen ukkeli Kaikenherra Albertus Sepeteus Eknobaatti Hneus, joka syö kaiken kissan nielemän: teollisuuskaupungit, Fiat Unot ja postikasat.
Kissan on oksennettava suustaan tämä kutsumaton vieras. Vain sillä tavalla ahneuden nälkä voi loppua. Kuvakirjan terä on ilkeä: ketä palvelemme, kun olemme jatkuvasti huolissamme siitä, onko meillä varaa olla kasvamatta?
Anteliaisuus ja jalomielisyys syntyvät siitä, että hengissäselviämisen hätä on takanapäin.
Lapsen nukahdettua istuin iltateellä oman elämäni Niskavuoren Hetana.
Tajusin, että Heta rakentaa pitäjän hienointa pytinkiä Muumäkeen. Wuolijoen nimi paikalle on oivaltava. Muulle mäelle on rakennettava väkivoimin, koska oma se ei ole. Heta on ikuisesti tyytymätön, sillä hän ei voi koskaan saada sitä mitä todella haluaisi: Niskavuorta.
Miten muuttua Hetasta Akustiksi? Pitää uskaltaa myöntää, että varaa on. Anteliaisuus ja jalomielisyys syntyvät siitä, että hengissäselviämisen hätä on takanapäin. On varaa hyväntekeväisyydelle, on varaa tämän maailman Siipirikoille. On varaa luoda avun ja yhteistyön liittoja omien kyläläisten kanssa.
Sisäisestä Hetasta luopuminen ei ole helppoa. Hetan kopeudessa on lumovoimansa. On ihanaa olla valloittaja, joka saa sanoa koko muulle maailmalle, että ”en minä ole ennenkään sinua passannut, enkä passaa nytkään.”
Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.
Edit: päivitetty asiasanoitusta 19.9.2017.
