Mikko Kekäläinen
Yle
Meidän perheessämme tehtiin syksyn alkajaisiksi päätös, jota oli kypsytelty jo pitkän aikaa: luovuimme autosta. Hullut! Miten lapsiperhe voi pärjätä Espoossa ilman autoa? Hyvä kysymys.
Olimme aiemmin ottaneet autottomuuteen varovaisia ensiaskelia: lisänneet julkisen liikenteen käyttöä ja pyöräilyä. Lopulliseen päätökseen tarvittiin silti ulkopuolinen sysäys: automme hajosi.
Tajusimme, että nyt on aika ottaa pää pois hanurista, tutti pois suusta ja katkoa napanuora tuohon rahaa nielevään, ympäristöä kuormittavaan ja aina jostain pikkuviasta narisevaan perheenjäseneemme.
Varsinkin, kun kukaan meistä ei siitä erityisemmin edes tykkää.
Moni pitää varmasti joulupukin tai yksisarvisten olemassaoloa uskottavampana.
Näin tehtiin ja nyt olemme nelihenkinen espoolainen perhe ilman autoa. Moni pitää varmasti joulupukin tai yksisarvisten olemassaoloa uskottavampana. Mutta me elämme ihan normaalia elämää: lapset käyvät päiväkodissa, koulussa ja harrastuksissa, me vanhemmat päivittäin töissä Pasilassa.
Meiltä onkin kysytty jo monta kertaa, kuinka me luulemme selviävämme. Minäpä kerron.
Ei aavistustakaan.
Uskomme autottomaan elämään on silti luja. Asumme pääkaupunkiseudulla hyvien julkisten liikenneyhteyksien äärellä. On päivänselvää, että harvaanasutulla maaseudulla autottomuus olisi vaikeampaa, ellei jopa mahdotonta.
Oma lukunsa totta kai ovat lomat, mökki- ja mummolamatkat, talviset laskettelureissut sun muut. Mutta järjestellään niitä yksi kerrallaan. Jos määränpää on tärkeä, niin sinne kyllä pääsee ja turhia reissuja onkin ihan hyvä karsia.
Totta kai meitä kiinnostaa myös rahansäästö.
Meillä oli monia syitä autosta luopumiseen. On päivänselvää, että polttomoottoreihin perustuvaa yksityisautoilua pitää vähentää jos tämä pallo meinataan pitää elinkelpoisena. Totta kai meitä kiinnostaa myös rahansäästö: autolainan lyhennykset, vakuutukset, verot, polttoaineet ja korjaukset tekevät yhdessä ison loven lapsiperheen muutenkin suunnittelua vaativaan budjettiin.
Aina on takapenkillä tappelu päällä ja etupenkillä hermo pinnassa.
Suurin syy oli kuitenkin se, että emme erityisemmin pidä auton omistamisesta. Se ei tuo meille turvan tunnetta eikä lapsiperheen autoilu ole aivan niin seksikästä kuin autoteollisuus mainoksissaan meille uskottelee.
Aina on takapenkillä tappelu päällä ja etupenkillä hermo pinnassa. Aina on eväskaakao penkillä ja polttimo palanut. Aina on kiire ja ruuhka ja punaiset valot. Aina on matkalla kuunneltava se sama lasten suosikkibiisi, jota on kuunneltu siitä lähtien, kun edellinen levy jota kuunneltiin vatsanväänteisiin saakka, mystisesti katosi.
Autotonta elämää on nyt takana muutama viikko ja toistaiseksi on mennyt hyvin. Olemme päässeet kaikkialle mihin on tarvinnut päästä. Jonnekin olemme päässeet läpimärkinä ja lenkkarit kurassa, mutta päästy on. Moni matka on kestänyt aiempaa kauemmin, mutta siitä huolimatta tuntuu kuin aikaa olisi enemmän. Kun pyöräilen töihin, olen tavallaan jo matkalla perillä, koska pyöräily on kivaa ja virkistävää.
Todellinen vakaumus mitataan marraskuun loskassa ja sydäntalven sysipimeydessä.
Voihan se olla, että talvi tulee ja kesyttää haihattelijat. Todellinen vakaumus mitataan marraskuun loskassa ja sydäntalven sysipimeydessä. Mutta tämä on kokeilu. Emme aio tehdä elämästämme tarpeettoman vaikeaa tai epämiellyttävää. Sinä päivänä kun autottomuuden haitat ylittävät merkittävästi sen hyödyt, harkitsemme asian uudestaan. Autoja kyllä saa.
Ihan vähässä kummassa emme kuitenkaan tahtoisi autokaupoille lähteä ja ainakin toistaiseksi autottomuus on ollut vahvasti myönteinen asia elämässämme.
En tiedä kumpi on tärkeämpää, matka vai päämäärä, mutta ilman autoakin tuntuu pääsevän perille. Ja ennen kaikkea: matkalla on mukavaa.
Seuraa autottoman elämämme käänteitä blogissamme - tervetuloa kyytiin!
