Hyppää pääsisältöön

Miksi Matti Pohto sai kirveen ohimoonsa – ja 6 muuta kysymystä unohdetusta kirjasankarista

Piirretty kuva Matti Pohdosta.
Piirretty kuva Matti Pohdosta. Kuva: Heidi Gabrielsson / Yle. Matti Pohto,KulttuuriCocktail

Matti Pohto syntyi 200 vuotta sitten. Hän oli todellinen outolintu sen ajan Suomessa. Pohto kiersi maata ja keräsi kirjoja. Yhdessä kirjastonhoitaja Fredrik Wilhelm Pippingin kanssa hän pelasti vanhimman suomalaisen kirjallisuuden. Tässä artikkelissa vastataan seitsemään avainkysymykseen Kirja-Matista.

Suomen kansassa on aikojen kuluessa elänyt monta Mattia, mutta varmaan on tämä heistä merkillisimpiä.― Suomen miehiä. Suomen historia elämäkertoina (1913)

1) Millainen mies oli Matti Pohto?

Matti Pohdosta ei ole säilynyt jälkipolville minkäänlaista kuvaa. Taiteilija Tapani Lemminkäisen maalaus antaa katsojalle mielikuvan siitä, miltä Pohto olisi saattanut näyttää.

Pohdosta kerrotaan, että hän oli vaaleatukkainen ja hyvin ruskettunut, koska vietti niin paljon aikaa ulkona. Suometar-lehdessä häntä kuvailtiin suhteellisen kookkaaksi ja köyryniskaiseksi mieheksi, jolla oli “typerämäinen katsanto”, mutta jonka ilme “virkistyi” heti, kun alettiin puhua kirjoista.

Toisaalla aikalaiset kuvasivat Mattia pitkänpuoleiseksi ja reippaaksi sekä hyväntahtoiseksi. Kirjojen keräilyä kummeksuttiin, ja sen tähden Mattia pidettiin vähän höperönä. Myöhemmin kuultiin tällainenkin luonnehdinta: “Kulukia presuta nyt raavahna miehnä resuusia kirjoja kokuamas. Ei tierä mikä tarkootus sillä oikeen oli”.

Matin kerrotaan puolestaan itse lausahtaneen, että “hassunahan te kaikki mua pidätte”.

Mielikuvamaalaus Matti Pohdosta kirjoineen ja kelkkoineen.
Mielikuvamaalaus Matti Pohdosta kirjoineen ja kelkkoineen. Kuva: Taulu: Tapani Lemminkäinen (1955), valokuva: Johannes Wiehn. Matti Pohto,maalaustaide,Tapani Lemminkäinen

Kuolinsyyntutkijan raportissa 40-vuotiaan Pohdon kehoa kuvataan tukevaksi ja hyvärakenteiseksi. Kulkurina hän kuljetti kaikkia vaatteita yllään, joten kuollessaankin hänellä oli päällään villapaita, puuvillapaita ja kaksi sarkapaitaa.

Turun akatemian kirjastonhoitaja Fredrik Wilhelm Pipping kertoi, että Pohto joi vain vettä ja joskus kaljaa. Hän kieltäytyi teestä, kahvista, viinistä ja viinasta. Pippingin tulkinnan mukaan Pohto oli tottunut lapsesta saakka vähään, ja varsinkin kirjoja hankkiessaan hän halusi karsia menot minimiin – oli järkevää olla tottumatta mihinkään nautinnolliseen.

Kun Matin isä menetti perheen talon velkojensa takia, heistä tuli “loisia”. Loisella ei ollut omaa maatilaa, vaan hän teki satunnaisia töitä muille ja asui vuokralla.

Perhe pääsi myöhemmin uudestaan asumaan samaan taloon, mutta Matti kutsui kodikseen myös Penttalan taloa Isossakyrössä. Siellä hän säilytti kirjojaan, kunnes alkoi siirtää niitä toisen bibliofiilin Emanuel Kanajärven luo Kalvolan pitäjään vuoden 1850 tienoilla.

Pohdolla oli valtavan hyvä näkömuisti Hän pystyi yksittäisestä irronneesta sivusta sanomaan, mihin kirjaan ja vieläpä mihin painokseen se kuului.

Matti Pohto ei koskaan mennyt naimisiin eikä perustanut perhettä. Hän käytännössä asui maanteillä etsien, korjaten ja sitoen kirjoja. Pippingin mukaan Pohto nukkui matkoillaan ilmaiseksi toisten nurkissa, milloin tuvan penkillä, milloin ulkorakennuksessa tai ullakolla.

Pohdon elämäkerran kirjoittaneen Walter Appelqvistin mukaan kulkurin mittava elämäntyö oli mahdollinen, koska hän osasi lukea, tunsi voimakasta halua vaeltaa, oli säästäväinen ja sitkeä. Lisäksi Appelqvist korostaa Pohdon kykyä toimia järjestelmällisesti. Hän teki listoja omistamistaan kirjoista, jotta tietäisi mitä vielä puuttui.

Pohdolla oli myös valtavan hyvä näkömuisti, joka ilmeni esimerkiksi niin, että hän pystyi yksittäisestä irronneesta sivusta sanomaan, mihin kirjaan ja vieläpä mihin painokseen se kuului.

2) Mitkä olivat kulkurin viimeiset sanat?

Lukemaan Matti oppi äitinsä ja sisarustensa avulla. Sen jälkeen hän esittelikin mielellään osaamistaan lukukinkereillä. Matti osasi myös kirjoittaa. Hän kirjoitti niin sanottua “puolipränttiä” eli isoin kirjaimin.

Pohdon viimeiseltä elinvuodelta 1857 on säilynyt kiinnostava dokumentti: almanakka, johon hän on omakätisesti tehnyt merkintöjä puolen vuoden ajan, tammikuusta kesäkuun lopulle. Merkinnät koskevat ennen kaikkea kulloisenkin päivän säätä.

Pohdon kotiseudulta Etelä-Pohjanmaalta ja Kyrönjoen jokivarsipitäjistä on säilynyt muitakin muistiinpanoilla täydennettyjä almanakkoja, mutta Pohto saattoi hyvinkin olla ainoa maankiertäjä, joka harrasti tällaista.

Joka tapauksessa nämä napakat muistiinpanot ovat ainoa Matti Pohdon omaelämäkerrallinen aineisto, joka tunnetaan. Lauseista voinee päätellä jotain kulkurin luonteestakin.

Pohto esimerkiksi määritteli päivän pilvisyyttä hyvin tarkasti. Hänelle ei riittänyt puolipilvinen tai pilvinen. Hän käytti esimerkiksi ilmaisuja ⅛ selkiää ja ⅓ pilvistä. Sään muutoksista on paikoin tietoja kellonajan tarkkuudella: k. 10 selitti ja näky aurinko. Eli pilvinen aamu selkeni klo 10.

Matti Pohdon omakätisiä merkintöjä almanakassa vuodelta 1857.
Tällainen oli maaliskuun sää vuonna 1857. Almanakkaa säilytetään Kansalliskirjastossa. Matti Pohdon omakätisiä merkintöjä almanakassa vuodelta 1857. Kuva: Erik Vierkens / Yle. Matti Pohto,Almanakka,KulttuuriCocktail

Kyrönjoen keväistä jäidenlähtöä Pohto seurasi monena vuonna. Huhtikuussa 1857 hän kirjoitti, että jäät vei kaksi myllyä Ylistaros. Pohdon vanhoista almanakoista keräämät tiedot Kyrönjoen jäidenlähdöstä yli 100 vuoden ajalta oli julkaistu Suometar-lehdessä jo vuonna 1854.

Omissa muistiinpanoissaan Pohto myös kuvailee havaintojaan sään ilmenemisestä. Kun helmikuussa oli suojaa, hän kirjoitti, että ei rästäät tippunu. Maaliskuussa oli lunta ja rekikeli tuli hyväksi. Huhtikuussa oli puoliselkeää eikä yöllä paljo kylmänny.

Almanakassa on myös havaintoja linnuista. Toukokuussa käki laulaa ja pari päivää myöhemmin pääskyset myös.

Pohto tuntuu myös leikittelevän sanoilla. Huhtikuun puolivälin vaihtelevasta säästä hän kirjoitti, että selitti selittämistänsä siksi että ehtol. oli aiva selkiä.

Helmikuussa vähä tuulekseli ja tammikuussa sateli viiniä vesisadetta, siis “fiiniä” eli tihkusadetta. Toukokuun puolivälissä oli yökylmäsiä joka yö ja uhkaava sade kirjattiin muotoon kulki sadepystyjä.

Almanakassa on myös havaintoja linnuista. Toukokuussa käki laulaa ja pari päivää myöhemmin pääskyset myös.

Viimeiset merkinnät ovat kesäkuulta. Jokaiselle päivälle 16. päivästä 23. päivään on merkitty selkiää. Näin ollen Pohdon viimeisiksi sanoiksi, joista voidaan olla varmoja, jää tuo kirjaus selkiää.

Almanakan merkinnöistä voidaan myös päätellä, että Matti Pohto käveli viimeisenä elinvuotenaan Helsinkiin, Kanajärvelle Hämeeseen, Tampereelle, Turkuun, Ylistaroon ja Isoonkyröön ja taas takaisin etelään. Helsingistä Pohto lähti Viipuriin ja siitäkin eteenpäin, kunnes hänet tapettiin 30.7.1857.

3) Miten Matti Pohto kuoli?

Matti Pohto surmattiin kirveellä 40-vuotiaana. Hän oli ensimmäistä kertaa etsimässä kirjoja Viipurin ja Pietarin suunnalla. Heinäkuisena aamuna hän pysähtyi Nuoraan kylään, joka sijaitsee 8 kilometriä Viipurista etelään. Hän sai luvan levätä Tuomas Tetrin talossa, tuvan penkillä.

Talon heinäladossa nukkui samaan aikaan naapuritalosta edellisenä päivänä lopputilin ottanut renki Juha Löfgrén.

Pohdosta elämäkerran kirjoittanut Walter Appelqvist epäilee, että renki oli “takahumalassa” eli krapulassa, mutta oikeudenkäyntipöytäkirjoissa ei ole tästä merkintää. Joka tapauksessa Löfgrén saapui keskipäivällä ladosta tupaan. Matkalla hän kohtasi piika Regina Kaipiaisen, joka teki eteisessä saunavihtoja. Renki kysyi juotavaa ja sai neuvon ottaa kotikaljaa eteisen lattian alla olevasta tynnyristä.

Löfgrén meni tupaan, jossa makasi mies penkillä. Mies havahtui hereille ja pyysi juotavaa. Löfgrén kertoi, että hänen pöydälle asettamassaan kannussa oli kotikaljaa. Mies joi ja painui takaisin nukkumaan, kasvot seinää päin.

Seuraavaksi renki kumartui ottamaan samaisen penkin alta Tetrin pojan saappaat, jotka hän oli luvannut korjata. Juuri samalla hetkellä nukkuja käänsi kasvonsa tupaan päin ja sylkäisi. Pahaksi onneksi osa syljestä osui juuri kumartuneen Löfgrénin kasvoihin. Lattialle sylkeminen ei ollut tuohon aikaan mitenkään tavatonta.

Vuoden 1855 kartta Viipurin lähialueista.
Pohto surmattiin Nuoraan kylässä Viipurin eteläpuolella. Kartta on vuodelta 1855. Vuoden 1855 kartta Viipurin lähialueista. Kuva: Kansalliskirjasto / www.doria.fi. Viipuri,karttapohjat,Matti Pohto,KulttuuriCocktail

Juuri työnsä menettänyt ja mahdollisesti krapulainen renki raivostui ja kaappasi lattialta käteensä kirveen, jolla iski Pohtoa oikeaan ohimoon. Kirves upposi aivoihin asti ja jäi päähän pystyyn. Renki pakeni paikalta metsään.

Matti Pohdon ruumiin löysivät Tetrin poika Mikko ja piika Regina. Pohdon kurkusta kuului vielä vaimea korina ja toinen jalka ja käsi liikahtivat hiukan, mutta pian kaikki liike loppui.

4) Kuka oli Pohdon tappanut Juha Niilonpoika Löfgrén?

Surmaaja tunnetaan myös nimellä Juhana tai Johan Rein. Sukunimikäytäntö alkoi vakiintua vasta 1800-luvun lopulla, kuten surmaoikeudenkäyntien asiakirjat suomentanut filosofian tohtori Mona Rautelin huomauttaa.

Aiemmin nimeksi saatettiin valita esimerkiksi maatilan nimi, vanhempien nimi tai sitten se keksittiin omasta päästä. Rautelin suosittelee käyttämään nimeä Juha Löfgrén.

Löfgrén oli oikeuden paperien mukaan kotoisin Napuen kylästä, Isostakyröstä. Jos näin oli, hän oli syntynyt vain noin 10 kilometrin päässä sieltä, missä Pohto syntyi. Löfgrén oli syntynyt joko vuonna 1823 tai vuonna 1824 eli oli 6–7 vuotta Pohtoa nuorempi. Häntä kuvailtiin normaalipituiseksi ja normaalin näköiseksi.

Löfgrén oli työskennellyt renkinä eri paikoissa, viimeksi Nuoraan kylässä. Hänellä oli myös jonkin verran suutarintaitoja. Hän oli värväytynyt aiemmin sotilaaksi, mutta todettu sitten sopimattomaksi armeijan palvelukseen. Paljastui, että Löfgrén oli varastanut hevosen ja saanut rangaistuksia mm. humaltumisesta lukukinkereillä ja kortinpeluusta.

Oikeudenpöytäkirjat Pohdon surmaan liittyen.
Matti Pohdon surmaan liittyvät oikeudenkäyntiasiakirjat ovat Kansallisarkistossa. Oikeudenpöytäkirjat Pohdon surmaan liittyen. Kuva: Teemu Laaksonen / Yle. Matti Pohto,KulttuuriCocktail

Hovioikeus epäili miesten tunteneen toisensa, koska tappamisen syy tuntui muuten liian vähäpätöiseltä. Todisteita minkäänlaisesta tuttavuudesta ei kuitenkaan saatu, koska Löfgrén kielsi edes kuulleensa Pohdosta ja Pohdon sukulaisia ei pyynnöistä huolimatta saatu käräjille – asuivathan he Suomen toisella laidalla.

Löfgrén myös sanoi, että minkäänlaista sanaharkkaa ei ollut ennen kirveeniskua, eikä hänen mukaansa Pohtokaan millään tavalla osoittanut tuntevansa surmaajaansa.

Löfgrén pidätettiin kaksi päivää teon jälkeen, ja hän tunnusti teon. Tappaja tuomittiin mestattavaksi, mutta vakiintuneen käytännön mukaisesti rangaistus muutettiin karkotukseksi Siperiaan, jossa oli edessä pakkotyötä loppuelämäksi. Sitä ennen Löfgrén sai raippaa ja kärsi häpeärangaistuksen kirkossa.

5) Miksi Pohto keräsi kirjoja?

On pitkälti arvoitus, mistä Pohdon into kerätä kirjoja kumpusi. Ainakaan mitään yhtä, tyhjentävää vastausta on vaikea antaa.

Jo ennen kirjojen keräilyä, Matti vaelteli mielellään pihapiiriä kauemmas. Teininä hän kävi jopa Turussa asti ja joutui pidätetyksi, koska tarvittava kulkulupa puuttui. Kun sama toistui noin kaksikymppisenä, Matti tuomittiin saamaan raippaa Vaasassa.

Kiertolaisuus ei loppunut siihen, koska Pohto halusi vaeltaa ja nähdä maailmaa. Haluun vaikutti varmasti sekin, että isä juopotteli ja menetti perheen kodin velkojille. Pikku-Matti tottui kulkemaan paimenessa ja kerjuulla.

Vaelluksillaan Pohto alkoi kerätä ja kaupata arkkiveisuja ja muita pienpainatteita. Systemaattisempi keräily alkoi noin 20-vuotiaana. Samoihin aikoihin hän myös opetteli sitomaan kirjoja, mikä oli omiaan kasvattamaan kirjojen merkitystä hänen silmissään. Samalla taito auttoi kulkuria rahoittamaan keräilyään.

Matin suvusta kerrotaan, että varsinkin äidin puolelta löytyy sekä talollisia että säätyläisiä. Voihan olla, että Matti on sitä kautta oppinut arvostamaan sivistystä.

Vuonna 1957 tehdyssä haastattelussa metsäteknikko Jaakko Peltoniemi kertoi nuoresta Matista, että häntä ei oikein tavallinen työnteko kiinnostanut, vaan hän mieluummin oleskeli uuninpankolla ja kierteli naapurikylienkin lukukinkereillä esittelemässä lukutaitoaan. Haastatteluhetkellä Peltoniemi asui Pohdon synnyinkodin paikalla Ylistarossa.

Matti Pohdon synnyinkoti ennen kuin se purettiin 1980-luvun lopulla. Talon oikealla oleva pääty oli rakennettu vasta Pohdon ajan jälkeen.
Matti Pohdon synnyinkoti ennen kuin se purettiin 1980-luvun lopulla. Talon oikealla oleva pääty oli rakennettu vasta Pohdon ajan jälkeen. Kuva on otettu vuonna 1983. Matti Pohdon synnyinkoti ennen kuin se purettiin 1980-luvun lopulla. Talon oikealla oleva pääty oli rakennettu vasta Pohdon ajan jälkeen. Kuva: Kuvaaja tuntematon / Erik Vierkens Matti Pohto,kultuuricocktail

Näyttää siis siltä, että Matti oli ylpeä osaamisestaan ja todella innostunut lukemisesta, vaikka häntä sen vuoksi oudoksuttiinkin. Matti kuitenkin löysi elämänsä aikana muutamia ihmisiä, jotka tukivat häntä ja jakoivat hänen innostuksensa, esimerkkinä bibliofiili Emanuel Kanajärvi.

Kun Turku paloi, Matti oli 10-vuotias ja hyvin todennäköisesti kuuli tapahtuneesta. On kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko tuholla vaikutusta hänen aikuisena aloittamaansa keruutyöhön.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Matti löysi kirjoista merkityksen ja jonkinlaisen rakenteen elämäänsä. Kirjojen kerääminen myös sopi liikkuvaiselle miehelle, jolla oli keräilijälle otolliset ominaisuudet, lukutaito, tarkkuus ja hyvä muisti.

6) Millaisia kirjoja hän keräsi?

Pohto keskittyi vanhaan suomalaiseen kirjallisuuteen eli ennen kaikkea 1500–1800-luvuilla julkaistuihin painatteisiin. Hänen kerrottiin keräävän “erityisesti pieniä kirjasia rahvaan parista”, vinteiltä, huutokaupoista, markkinoilta ja pappiloista.

Pohdon kokoelmat muodostuivat almanakoista, virsistä, sanomalehdistä, esivallan julistuksista ja asetuksista, väitöskirjoista, kartoista ja arkkiveisuista – siis irtoarkille painetuista laulettavaksi tarkoitetuista runoista, joissa kerrottiin ajankohtaisista tapahtumista.

Toki mukana oli myös isompia teoksia, kuten uskonnollista kirjallisuutta, esimerkiksi postilloja eli saarnakirjoja. Pohdolla oli hallussaan myös ensimmäinen suomenkielinen raamattu vuodelta 1642. Kaunokirjallisuutta hänellä ei juurikaan ollut.

Matti Pohdon keräämiä kirjoja Kansalliskirjastossa.
Pohdon sitoma kirja Kansalliskirjastossa. Matti Pohdon keräämiä kirjoja Kansalliskirjastossa. Kuva: Erik Vierkens / Yle. Matti Pohto,kirjat,KulttuuriCocktail

Jos Pohdon kirjat tuntuvat vähäpätöisiltä, monin paikoin niin onkin. Siitä huolimatta tai kenties juuri siksi, ne ovat korvaamattoman tärkeitä. Hänen keräämänsä kirjallinen materiaali sisältää parhaan mahdollisen säilyneen tiedon siitä, mistä suomalaiset ovat tulleet, mitä ajatelleet ja tehneet, siis keitä he ovat – ja millainen tämä maa on ollut.

Ja olipa tämä varhainen kirjallisuus myös pohjana sille, että saattoi syntyä sellainen Suomi, jolla on oma kielensä ja kulttuurinsa. Kuten J. V. Snellman kirjoitti vuonna 1857: “Vaihtoehdot ovat: oma kansalliskirjallisuus tai häviö kansakuntien joukosta.”

Vaihtoehdot ovat: oma kansalliskirjallisuus tai häviö kansakuntien joukosta.― J. V. Snellman

Kun vuoden 1827 Turun palo tuhosi akatemian kirjaston ja sen 40 000 nidettä, niiden joukossa tuhoutui myös melkein kaikki suomenkielinen ja Suomeen liittyvä kirjallisuus. Se koostui esimerkiksi väitöskirjoista, matematiikan, teologian ja filosofian oppikirjoista ja henkilökirjallisuudesta eli onnittelurunoista, promootiojulkaisuista ja ruumissaarnoista.

Tämän kansalliskokoelman perustan oli luonut suomalaisen historiantutkimuksen isä Henrik Gabriel Porthan toimiessaan Turun akatemian kirjastonhoitajana 1700-luvulla.

Elämäkerturi Appelqvistin mukaan Pohto noudatti työssään Porthanin sääntöä: ainoatakaan kansalliskirjallisuuteemme kuuluvaa kirjainta ei saa hukata. Niinpä Pohto keräsikin noin 20 vuodessa viitisentuhatta kirjaa, joista noin 3500 kappaletta oli keskenään erilaisia.

Testamentissaan hän määräsi kirjansa jaettavaksi neljään osaan Helsingin yliopiston kirjaston sekä Kuopion, Turun ja Vaasan lukioiden kirjastojen välillä.

7) Kuka oli Fredrik Wilhelm Pipping?

Turussa syntynyt Pipping (1783–1868) oli kirjastonhoitaja, oppihistorian professori, senaattori ja valtioneuvos. Hänen kohtalokseen koitui organisoida Turussa tuhoutuneen akatemian kirjaston perustaminen ja uudelleen kokoaminen Helsinkiin.

Hän myös laati suomenkielisen kirjallisuuden bibliografian, joka julkaistiin nimellä Luettelo Suomexi präntätyistä kirjoista (1856–57). Se oli tuhti, 800-sivuinen paketti, jossa oli listattuna yli 4000 eri teosta yli 300 vuoden ajalta.

Näissä töissään hän sai merkittävää apua Matti Pohdolta, johon hän tutustui vuonna 1847.

Pipping kirjoittaa Luettelonsa esipuheessa pitkästi Pohdosta ja hänen elämänvaiheistaan. Valtioneuvos kertoo, että ensitapaamisen jälkeen Pohto kävi hänen luonaan Helsingissä kerran tai kaksi vuodessa 10 vuoden ajan. Joka kerta Pohto toi joitain kirjasia Pippingille ja auttoi hahmottamaan, mitä kaikkea Suomenmaan eri kolkista voisi olla vielä löydettävissä. Samalla Pippingin luettelo täydentyi ja tarkentui.

Pipping kirjoitti Pohdosta:

“Sellainen oli mies, joka laajasti tunsi suomen kielellä julkaistut kirjat ja kirjaset. Hänen antamiinsa tietoihin perustuu huomattavassa määrin luetteloni sellaisten julkaisujen osalta, jotka mainituista syistä puuttuvat yliopistomme kirjastosta.”

Kirjastonhoitaja Fredrik Wilhelm Pipping vanhassa valokuvassa.
Kirjastonhoitaja Fredrik Wilhelm Pipping vanhassa valokuvassa. Kuva: Carl Linde, Museovirasto. Fredrik Wilhelm Pipping,Matti Pohto,KulttuuriCocktail

Apulaiskirjastonhoitaja Sven Gabriel Elmgren kuvasi muistosanoissaan Pippingiä pikkutarkaksi ja huolelliseksi sekä ahkeraksi ja hyvämuistiseksi. Elmgrenin mukaan hän ei “koskaan elämässään tehnyt minkäänlaista matkaa, astui tuskin kaupungintullien ulkopuolelle 30 vuoteen.”

Pipping ja Pohto olivat siis täydellinen pari. He olivat samanlaisia pikkutarkkuudessaan ja hyvämuistisuudessaan. He olivat hyvin erilaisia siinä, että toinen pysytteli siisteissä sisätiloissa, kun toinen vaelsi taivasalla idästä länteen ja etelästä pohjoiseen.

Pohto oli Pippingin jalat ja silmät, mutta aivot heillä oli molemmilla. Ja kumpaisenkin sydän sykki kirjoille, nähtävästi hyvin samaan tahtiin.

Lähteet:

Matti Pohdon surman oikeudenkäyntiasiakirjat, Kansallisarkisto. KulttuuriCocktailille suomentanut historialliseen rikollisuuteen erikoistunut filosofian tohtori Mona Rautelin, 2017.

Walter Appelqvist: Matti Pohto. Elämäkerta ja satavuotismuisto. Otava, 1967.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Otava, 1924.

Rainer Knapas: Tiedon valtakunnassa. Helsingin yliopiston kirjasto – Kansalliskirjasto 1640–2010. SKS, 2012.

Kalevi Kuitunen: Kirjahulluja. C. Hagelstamin antikvaarinen kirjakauppa, 1998.

Miscellanea Bibliographica X, Helsingin yliopiston kirjasto, 1967.

Suomen sana. Kansalliskirjallisuutemme valiolukemisto. Osa 16. Toim. Yrjö A. Jäntti, Pippingin tekstin suomennos Kai Kaila. WSOY, 1965.

Carl Linde: Fredrik Wilhelm Pippingin kuva, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Kommentit