Sakari Topeliuksen aikana Oulussa osoitettiin rohkeutta koskia laskemalla. Nyt kosket on valjastettu ja kuuluisan Oulujoen lohen perimä on menetetty. Oulun kauppahallissa eläkeläismiehet ovat sitä mieltä, että nykyään rohkeutta on se, että menee yksinään vanhainkotiin.
Jos matkustaa lähelle Pohjanlahden rannikkoa, silloin on Sakari Topeliuksen mukaan ”Suomen rikkaimman jyväaitan kynnyksellä, tuon mainion Vaasan-rukiin kotiseuduilla”.
Olen matkustanut Etelä-Pohjanmaalle selvittämään, onko Isokyrö sellainen kuin Topeliuksen Maamme kirjassa kuvataan.
‒ Kyllä tämä on! Tämä on vanhaa merenpohjaa, viljavaa seutua, tasaista lakiaa.
Näin sanoo Isossakyrössä koko ikänsä asunut viljelijä ja maitotilallinen Tommi Laine.
Kivet teettävät yhä töitä
”Lakeudella on sinne tänne viskottuja vierinkiviä, kaikenmuotoisia ja kaikenkokoisia, väliin yksinäisiä ja väliin ladottuina suuriksi raunioiksi toinen toistensa päälle.”
Vierinkivi tarkoittaa lohkaretta tai siirtolohkaretta. Otan viljelijä Laineen kanssa kiviröykkiöt puheeksi.
Laine kertoo, että niistä on ajan myötä tullut suurempia saarekkeita, ja ne on koottu kaivinkoneella.
‒ Että eivät ole sinne tänne viskeltyjä!
Kivet haittaavat viljelijän työtä. Mieleeni tulee Maamme kirjan stoalainen sananlasku: ”Kierrä minut, älä kiroa, sanoi kivi kyntäjätä.”
Ei ainoatakaan kukkulaa kohoa tässä avarassa maisemassa.
En taida edes tajuta, miten tyhmä uteluni on, mutta kysyn Laineelta, onko hän itsekin joutunut poistamaan kiviä pellosta.
‒ Ja paljon! Jokainen kivi joka pellolta saadaan pois on pieni voitto. Se on niin suuri työn ja kustannusten säästö, että sit ei voi ymmärtää muuta kuin sellainen joka itte siellä traktorin pukilla istuu.
”Etelä-Pohjanmaahan on meri jättänyt hedelmällisen savipohjan, ja siihen ihminen on kyntänyt Isonkyrön peltovainiot.”
‒ Tämä ei oo sellasta pohjasavia, mikä on hapanta ja muikeaa. Tämon vuosikymmenten ja vuosisatojen mittahan kalkittu, kunnostettu, viljelty. Niin siitä on muodostunu todella viljava pelto.
”Ei ainoatakaan kukkulaa kohoa tässä avarassa maisemassa”, kirjoittaa Topelius Isostakyröstä.
‒ Suuria peltoaukiota. Ravinnerikasta ja hyvin hoidettua maata. Tät ei o mihinään vaiheessa päästetty heitteille. Täm on ollut aina aktiiviviljelyksessä käytös.
Isossäkyrössä kuitenkin haisee paska. On kevät, kun käyn kunnassa. Lantaa levitetään parhaillaan. Kysyn viljelijältä kauanko haju kestää?
‒ Päivän. Tässä naapurissa juuri ajetahan niitä.
Nykyään viljelijä ihastelee pikkuhyyppiä
Isonkyrön ”viljelykset ihastuttavat matkustajaa”, kirjoitti Topelius Maamme kirjassa. ”Pohjanmaalla on kauniit viljavainiot”.
Jos pellot ovat viljelijä Laineelle työmaa, jaksaako hän innostua miljöön esteettisestä puolesta?
‒ Se on joskus jopa vaaraksi liikenteelle, kun on nätti ilta. Ku mä pakkaan kattoa auton ikkunasta niitä orasriviä, mitä ihmiset on kylväny. Notta monta kertaa emäntä sanoo, että ’eiköhän ole parempi notta minä ajan’.
Kun Laine kyntää peltojaan keväällä, hän kiertää traktorillaan toistakymmentä töyhtöhyypän pesää.
‒ Se on todella mukava mennä kattomahan kesällä, kun sieltä lähtöö juoksemahan sellasia viisi senttiä korkeita pieniä hyyppiä.
Laine on vuosien saatossa oppinut väistämään traktorillaan lintujen pesiä. Pesän kuulemma huomaa, kun isähyyppä lähtee leikkimään siipirikkoa.
‒ Sitä [isähyyppää] ei saa kattoa. Se emä, joka hautoo, nousee aivan suoraan kohdastansa. Ja lähtee matalalla lentämähän. Siinä on pesä.
Täällä on nuo naakkaparvet, ja ne löytää pesät heti sen jälkeen, jos ihminen panee merkin. Sitten ne menöö rosvoamaan pesän.
Kun pesää lähestyy traktorilla kolmannen kerran, silloin voi jo mennä aivan pesän vierestä – eikä hautoja lähde karkuun. Töyhtöhyyppä oppii nopeasti, Laine kertoo.
Kuuntelen hämmästyneenä isokyröläisen viljelijän juttuja. Kysyn, miksi töyhtöhyypän pesiä ei merkitä vaikka kepillä, koska silloin traktorilla voisi ajaa rennommin. Selityksenä on toinen viisas lintu, naakka:
‒ Täällä on nuo naakkaparvet, ja ne löytää pesät heti sen jälkeen, jos ihminen panee merkin. Sitten ne menöö rosvoamaan pesän.
Tommi Laineen vaimo Leena tarjoaa kahvit. Perheen suuri koira murahtelee oven takana. Istun pöydän ääressä kauhusta kankeana, kunnes koira ymmärtää, etten ole uhka. Pian Tommi Laine tarjoaa kyydin seuraavan haastateltavani luo. Rattia käännellessään hän puhuu lahonneista taloista.
‒ Monet vanhat rakennukset on perustettu hirsipohjalle taikka hirsipetille. Sitten ympäristö on salaojitettu taikka ojitettu. Hirsi on kuivanut tai alkanut lahoamaan. Ja sitten se rakennus vajoaa, Laine kertoo.
‒ Se on monen pohjalaistalon turma ollut, kun ne täällä savimaalla on. Hirsi on pysynyt siellä iät ja ajat. Sitten kun se kuivaa, se lahoaa. Tuossa muuten on meidän tanssipaikka, Pukkilansaari.
Topeliuksien kirkkoa arvioimassa
Jukka Tiilikka osoittaa isokyröläisellä hautuumaalla pehtoorin leposijaa.
‒ Karismaa oli. Kun pehtoori tuli huoneeseen, sen kaikki huomasivat.
Tiilikka on eteläpohjalainen rakennusmestari. Sakari Topelius sanoi Maamme kirjassa 142 vuotta sitten, että Pohjanmaalta löytyvät Suomen parhaat rakentajat.
‒ Jonkinlainen ammattiylpeys Pohjanmaalla on vieläkin, sanoo Tiilikka.
‒ 20 vuotta sitten oli vielä rakennussuunnittelua. Tänä päivänä on remonttirakentamista aika paljon.
Olemme Tiilikan kanssa Orisbergin kirkon vieressä Isossakyrössä. Kellotapulin ja pappilan on suunnitellut arkkitehti Carl Ludvig Engel. Kirkko vihittiin käyttöön 1831. Tarkastelen siis nykypäivän pohjalaisen rakentajan kanssa rakennelmaa, jonka Topelius itsekin näki ja koki.
‒ Onhan siinä räystästä vaikka kuin pitkälti. Toisin kuin tänä päivänä.
Tiilikka kiertelee kirkkoa ja pudottelee lyhyitä lauseita:
‒ Ajan kanssa tehty. Käsivehkeillä. Mieti, millä nuo räystäslaudat on tehty. 1800-luvulla.
Sakari Topeliuksen serkku Frans Topelius oli Orisbergin seurakunnan ensimmäinen pappi 1800-luvulla. Jukka Tiilikka on päässyt täällä ripille 1970-luvulla. Hän saa vasta minulta kuulla, että myös Sakari Topelius pääsi ripille Orisbergissä.
‒ En o tiedostanut. Näitä asioita rupeaa tiedostamahan vasta sitä mukaa, kun ikää kertyy. Saa perspektiiviä asioihin.
Otan puheeksi Topeliuksen Maamme kirjan. Sen mukaan Pohjanmaalla talot ovat kuin kartanoita. Ne ovat paitsi hyvin rakennettuja, myös ”hauskoja, isoilla ikkunoilla varustettuja”.
‒ Meitä on montaa koulukuntaa. On fanaattisia vanhan rakentajia. Tänä päivänä paljon kulminoituu siihen, että mitä maksaa. Kaikki seisoo vaan kukkaroidensa päällä.
Kirkolta on lyhyt matka Tiilikan kotipihalle. Se on täynnä rakennus- ja rautatavaraa. Pihalla on muun muassa käyttökelvoton vanhanaikainen Mersu.
‒ Pohja on ruostunut rikki. Se on koristeena siinä.
Savolainen ja pohjalainen ovat kovia kehumaan itseänsä, sillä erotuksella, että pohjalainen kehuu itseään tosissaan.
Postilaatikokseen tien varteen Tiilikka on laittanut vanhan mikroaaltouunin. Se sojottaa tukevasti kepin päässä.
‒ Posteljooni oli jättänyt siihen sellaisen lapun, jossa luki ”Hyvää kierrätystä” tai jotakin vastaavaa.
Tiilikan mukaan savolainen ja pohjalainen ovat kovia kehumaan itseänsä.
‒ Mutta sillä erotuksella, että pohjalainen kehuu itseään tosissaan.
Itsestäni tuntuu, että Tiilikan sanat ovat pelkkiä testipalloja. Olen saanut pohjalaisista vaatimattoman vaikutelman.
Kieli erottaa enemmän kuin etelä- ja pohjoispohjalaisuus
Lähdemme kiertämään Isoakyröä. Välillä näkyy huolella hoidettuja pihoja, välillä suurpiirteisempää meininkiä. Tiilikan mukaan ruotsinkieliset pitävät siistejä pihoja.
‒ Ja elävät pidempään, hän toteaa lakonisesti.
Ruotsia puhutaan erityisesti Pohjanlahden rannikolla, lähempänä Vaasaa. Pysähtyessään autolla risteykseen Tiilikka sanoo:
‒ Vöyrin kohdalla kun laskee mäen alas, niin aivan kuin valtakunnan raja tulisi. Kaikki ruotsiksi. Kun nuoret ihmiset ovat menneet riiuulle, sen rajan ylitse ei olla menty. Kielimuuri on pysynyt siinä.
‒ Tuossa on yksi talo, mitä olen ollut vuorittamassa [kiinnittämässä ulkolaudoituksen]. Täydellinen muodonmuutos. Ja kuistin olen rakentanut tuolla, kuvailee Tiilikka.
Joku sielunmaisema on siinä, että naapuri on niin kaukana, ettei näe morjestaako se vai puiko nyrkkiä.
Etenemme polveilevalla tiellä, joka mutkittelee Kyröjoen reunalla, kun Tiilikka kertoo rakennuksista. Topelius kutsui taloja hauskoiksi ja suuri-ikkunaisiksi, mutta näkemäni ei ainakaan minua naurata eivätkä ikkunat ole isoja.
‒ Monia taloja on, jotka ovat olleet kylmillään välillä. Joku sukupolvi on ollut poissa. Ja sitten on tehty uusi tupa.
Kyrönjoen toiselle puolelle ajettaessa olemme taas lakeuksilla, tasaisessa peltomaisemassa. Lannan lemu kantautuu auton sisään.
‒ Agraarikulttuuri haisee, murjaisee Tiilikka.
”Suomen kansanrunous kumpuaa kahdesta syvästä lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Tässä maassa asuvat ihmiset ovat usein kaukana toisistaan, ja sen vuoksi he etsivät ystäviä ja seuraa luonnosta. He kuvittelevat mielessään, että kaikissa luonnon esineissä on henki, tunto ja puhelahja.” Näin kirjoitti Topelius Maamme kirjassa.
‒ Joku sielunmaisema on siinä, että naapuri on niin kaukana, ettei näe morjestaako se vai puiko nyrkkiä.
Peltojen keskellä näkyy harmaita, vääntyneitä riihiä.
Lohi oli venäläisten herkkua, nyt se on yhdistelmäcocktail
”Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan lukuisten jokien ja purojen leikkelemä… Mutta Pohjanmaalle tärkein kulkuväylä on Oulujoki.” (Maamme kirja)
‒ Oulujoki on sodan jälkeen hyvin rankasti padottu joki, sanoo LUKE:n tutkimusprofessori Jaakko Erkinaro.
Seison Erkinaron kanssa Merikosken voimalaitoksen äärellä Oulussa. Merikoski on Oulujoen viimeinen koski, ja sitten onkin jo Perämeri. Vesi pulppuaa vieressämme taukoamatta, kun juttelemme.
”Tämä joki on hyvin kalarikas: se on lohien, harrien, siikojen ja monien muiden kalalajien pysyvä kulkutie”, kerrottiin 142 vuotta sitten julkaistussa Maamme kirjassa.
‒ Oulujoki on kalojen näkökulmasta hyvin toisenlainen verrattuna Topeliuksen aikoihin, kun joki virtasi vapaana. Voimalaitosrakentaminen ja patoaminen on muuttanut koko joen ekosysteemiä.
‒ Kun vaellusreitti estyy, se muuttaa kalalajistoa ja joen luonnetta.
Erkinaro kertoo, että Topeliuksen mainitsemista kaloista harri on paikallinen tai vähän vaeltava laji. Yläjuoksulla ja sivujoilla harreja on yhä jonkin verran. Varsinaiset vaelluskalalajit, lohi, meritaimen ja vaellussiika ovat kärsineet, mutta istutuksin niiden kantaa pidetään yllä.
Oulun Merikoskelle on rakennettu kalatie. Se on kapea vastavirtainen reitti, jota pitkin kalat voivat nousta Merikosken padon ohi. Kalatietä pitkin menee lohia ja taimenia muutamia satoja vuosittain. Parhaina viime vuosina on mennyt toista tuhatta.
Palan halusta kysyä Erkinarolta, että voiko kalatiellä nähdä vaelluskalan hyppäävän ylävirtaan. Niin tapahtuu luontodokumenteissa, joissa karhu huitoo käpälällään koskissa nousevia lohia.
‒ Kyllä se on täysin mahdollista. Ei ne välttämättä niin kovasti hyppää. Mutta kun veden läpi aurinkoisena päivänä tarkasti katsoo, niin voi ainakin nähdä kalojen uivan siitä.
Topelius kertoo myös, että Oulujoesta ”lohet myydään tavallisesti huutokaupalla ja lähetetään ylt’ympäri Venäjää ja Suomea”.
‒ Oulujoen lohi on geneettisesti kutakuinkin menetetty. Ehkä pieni ripaus siitä on tallessa niin sanotussa ’Montan lohessa’.
Montan lohi on Erkinaron mukaan yhdistelmäcocktail, joka tehtiin perämeren lohikannoista Oulujoen velvoiteistutuksia varten. Kanta on kehitetty Montan kalanviljelylaitoksella, joka sijaitsee Merikoskelta sisämaahan mentäessä seuraavan voimalaitospadon yhteydessä.
Rohkeat Oulussa
”Uskalias on ollut se mies, joka ensiksi rohkeni laskea Oulujoen kosket”, sanoi Topelius Maamme kirjassa.
Erkinaron mukaan Oulujoen pääuomassa koskenlasku ei nykyään rohkeutta vaadi, koska patojen välillä virrat ovat niin hitaita.
Kiiruhdan vielä Oulun kauppahalliin. Siellä kahvittelevat autoalalla työskennelleet eläkeläiset Matti, Pentti, Veikko ja Reino. Kysyn heiltä, mikä Oulussa nykyään on rohkeutta.
‒ Se on rohkeaa, että menee yksin ja ilman omaisten huoltamista vanhainkotiin, sanoo joku. Muut myötäilevät ja naureskelevat.
‒ Siellä ei tahdo niitä käsipareja riittää joka päiväksikkään. Nuo päättäjät on semmosia, että ne ei tuu koskaan vanhaksi ja niitten ei tartte koskaan mennä tuonne julkiseen laitokseen.
Käännyn Oulun kauppahallissa toisen kahvitteluporukan puoleen. Miehet tunnustautuvat penkkiurheilujoiksi. Kysyn, mikä heidän mielestään Oulussa on uskaliasta.
‒ Pohjantielle kun lähtee autolla ajelemaan, sanoo Olli.
‒ Siellä on Vittipaldeja ja Häkkisiä joka toinen, lisää Pekka.
Pohjantie on valtatie 4, joka kulkee Oulun läpi moottoritienä.
‒ Ja nuo heikot jäät. Aina sieltä joku vainaja haetaan. Uhkarohkeaa hommaa lähteä oikomaan väylää Pikisaareen, sanoo Olli.
Oulusta lähden seuraavana päivänä linja-autolla Liminkaan. Bussikuski on kärsivällinen. Hän neuvoo poistumaan kyydistä oikealla pysäkillä, vaikka olen neuroottisena tiedustellut asiaa jo pari kertaa liian aikaisin.
Jättäessään minut kyydistä kuski osoittaa sormellaan suuntaan, josta löydän Liminganlahden luontokeskuksen. Muistelen, kuinka Oulun kauppahallissa nimettömäksi jäänyt mies sanoi:
‒ Täällä on liian paljon noita rytelikön suojelijoita. Mettiä pitäis suojella, ettei koira pieremättä pääse läpi niistä.
Kuuluisat Limingan niityt
Ojia, niittyjä, lintuja. Aurinko paistaa. Luontokeskuksessa minun pitäisi tavata Metsähallituksessa työskentelevä Ulla Matturi.
Yleensä Matturia haastatellaan lintuasiantuntijana. Tällä kertaa hän saa puhua kanssani Topeliuksesta. Matturi kuitenkin ottaa ulos mukaansa lintukaukoputken sekä jalustan.
Matturi nostaa koko kompleksin hartialleen juuri niin tottuneesti kuin voi kuvitella tekevän sellaisen ihmisen, joka on vuosikymmenien ajan bongannut lintuja. Hän on aiemmin toiminut Birdlife Suomi ry:n hallituksen puheenjohtajana. Minullakin on kiikarit mukana.
Tarkoituksemme on puhua Limingan niityistä, jotka Topelius mainitsi Maamme kirjassa. Pohjanmaan pohjoisosassa, kirjoittaa Topelius, jossa ”meren pohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan niityt aavana, pajupensaiden ja nuorien koivujen verhoamana silmiinkantamattomana heinikkona”.
‒ Oma silmä on tottunut siihen, että on aakeeta ja laakeeta, sanoo Matturi.
‒ Niittyaluetta, josta Topelius puhui, ei ole ainakaan yhtenäisyydessään enää olemassa. Osa on viljelyalana.
Matturin mukaan aikoinaan niityt alkoivat meren rannalta Liminganlahdelta ja ulottuivat aina Tyrnävään ja Ängesleväjoen varteen. Niittyalue oli niin laaja, että puhuttiin suoranaisesta niittymerestä. Niittyalue vailla puita oli jopa 200 neliökilometriä. Se on vain hiukan pienempi kuin Helsingin nykyinen pinta-ala, joka on 215 neliökilometriä.
‒ Sitä niitettiin karjalle rehuksi. Käsin. Viikatteella. Heinä nostettiin suoville kuivumaan.
Ei ihan pikku homma?
‒ Niittotöihin tuli ihmisiä eri puolilta Suomea, päiväkausiksi. Täällä myös yövyttiin. Työstä maksettiin.
Nykyiset Limingan niityt ovat laidunalueita. Paikallisten isäntien lehmät ja lampaat pitävät huolen siitä, ettei ruovikko ja pajukko valtaa liikaa alaa niityiltä.
Limingan niityt ovat Topeliuksen ajoista pienentyneet, mutta eivät kadonneet. Ne ovat yhä Euroopan laajimmat rantaniityt. Niittyjen maine on säilynyt. Limingan niityt on edelleen käsite.
‒ Hyvin monet suomalaiset sen tietää. Ja kysyvätkin. Varsinkin Etelä-Suomesta tulevat ihmiset kysyvät, että onko niitä Limingan niittyjä, ja missä niitä pääsisi näkemään.
