Hyppää pääsisältöön

Mannerheimin kotinatsi: käsikirjoitus

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 16.12.1941 ”Mannerheimin kutsusta menimme Engelin kanssa lounaalle. Sen päätteeksi Mannerheim kohotti samppanja-lasin Saksan Wehrmachtin ja Hitlerin kunniaksi.”

Suomessa on koko sodanjälkeisen ajan kiistelty, kuinka tiivistä Suomen ja natsi-Saksan yhteistyö jatkosodassa oli: oliko Suomi Hitlerin ja natsi-Saksan liittolainen vai vain aseveli, joka kävi erillistä sotaansa NL:a vastaan.

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 14.6.1941 ”Kenraali Heinrichs painotti jälleen, että Suomi on valmis taisteluun ja asettumaan ilman ehtoja Saksan rinnalle, mutta kriisin rauhanomaisen ratkaisun varalle tarvittaisiin Saksan apua.”

Ylihuomenna julkistettava saksalaiskenraali Waldemar Erfurthin sotapäiväkirja osoittaa, että Mannerheimin vetämä Suomen sodanjohto oli Hitlerin Saksan kanssa hyvin tiiviissä yhteistyössä. Puheet erillissodasta voidaan nyt lopullisesti unohtaa.

MANNERHEIMIN KOTINATSI

13. kesäkuuta 1941 jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth saapui Helsinkiin. Ilmoittautuessaan marsalkka Mannerheimille saksalaiskenraali ilmoitti, että Saksan hyökkäys NL:oon alkaa noin 10 päivän kuluttua. Suomalaisten odotettiin mobilisoivan armeijansa sodan ajan vahvuuteen ja olevan valmiina liittymään operaatioon.

Valtiotieteen tohtori, eversti evp. Pekka Visuri: ”Hän oli yhteyskenraali. Mutta hän oli paljon muutakin kuin pelkästään jonkunlainen viestinvälittäjä. Hän oli hyvin aktiivinen toimija.”

Erfurth oli saanut Hitleriltä tehtävän lähteä Suomen päämajaan yhteyskenraaliksi. Hänelle annettiin tiedot NL:n vastaisen yllätyshyökkäyksen aloittamisesta sekä ohjeet, joilla suomalaisten toiminta kytkettäisiin osaksi saksalaisten kokonaissuunnitelmaa.

Visuri: ”Siinä oli kaksi pääkohtaa: ensinnäkin päävoimilla hyökkäys Syvärille Itä-Karjalaan. Ja sitten suomalaisen joukon toiminta Pohjois-Suomessa saksalaisten apuna – eli hyökkäykset Muurmannin radalle ja Muurmanskiin.”

22. kesäkuuta 1941 natsi-Saksa käynnisti suurhyökkäyksen NL:a vastaan. Hyökkäyksen peitenimi oli Operaatio Barbarossa.

Waldemar Erfurth oli Hitlerin ja Mannerheimin välinen linkki – eli hän oli kaiken aikaa tapahtumien polttopisteessä.

Visuri: ”Hän todella tietää, mistä kirjoittaa. Ja hän kirjoitti päivittäin muistiinpanoja tarkasti sen takia, että hän oli tilivelvollinen joka hetki esimiehilleen siitä, että mitä oli keskustellut. Häneltä saatettiin heti aamulla kysyä puhelimessa, että mitä Mannerheimin kanssa on sovittu.”

Baltian kautta hyökkäävien saksalaisten oli määrä tulla Syvärillä suomalaisjoukkoja vastaan, jotta Leningradin saartorengas saataisiin suljettua. Päämääränä oli aseveljien ”kädenlyönti Syvärillä”.

Visuri: ”Saksalaiset olivat suunnitelleet asian niin, että Saksan pohjoinen armeijakunta hyökkää Baltian maiden läpi kohti Leningradia ja pääsee sinne aika lailla nopeasti. Ja samalla suomalaiset hyökkäävät Laatokan pohjois- ja itäpuolitse kohti Syväriä ja pääsevät Syvärille.”

Valtiotieteen tohtori, dosentti Mikko Uola: ”Se oli suoraa seurausta siitä, mitä oli tapahtunut talvisodassa. Suomi oli joutunut ilman omaa syytään hyökkäyksen kohteeksi ja kärsinyt pahasti. Että suomalaiset halusivat jonkinlaista hyvitystä sille talvisodan kokemukselleen.”

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 20.8.1941 ”Saksan sodanjohto tähtää nyt Pietarin alueella mahdollisimman nopeaan, puolustuksen tuhoavaan voittoon. Se on myös suomalaisten etu. Suomen armeijalle kaavailtu tehtävä osoittaa, että Saksan sodanjohdossa luotetaan suuresti suomalaisiin sotilaisiin ja heidän ylipäällikköönsä. Tämä sai Mannerheimin nauramaan ja vastaamaan – selvästi kuitenkin imarreltuna – että hän mieluummin tyytyisi vaatimattomampiin tehtäviin.”

Waldemar Erfurth syntyi Berliinissä vuonna 1879. Hän oli osallistunut jo ensimmäiseen maailmansotaan esikuntaupseerina. Erfurth ei ollut natsipuolueen jäsen.

Akatemiatutkija, FT Oula Silvennoinen, Helsingin yliopisto: ”Mutta niin kuin moni muu, niin myös hän mukautui sitten kansallissosialistien valtaan ja, ja tietysti toiminnallaan sitten tuki sitä.”

Mikkelin päämajassa Erfurth piti huolellisesti päiväkirjaa, jonka pääosan Pekka Visuri on nyt kääntänyt suomeksi. Visuri on turvallisuuspolitiikan tutkija ja entinen ammattisotilas.

Visuri: ”Hyvin hämärä käsitys on ollut siitä vaiheesta suomalaisessa kirjallisuudessa ja yleensäkin, että mitä Suomen ja Saksan välillä oli todella sovittu. Ja kuinka sitten sotatoimet aloitettiin.”

Erfurthin sotapäiväkirjaa säilytetään Suomen kansallisarkistossa. Toinen kappale teoksesta on Saksan sota-arkistossa Freiburgissa. Päiväkirjan muistiinpanot on tehty vuosina 1941-44 ja siinä on kaikkiaan 1 070 sivua. Nyt julkistettava suomennos koskee vuotta 1941.

Visuri: ”Siis se ei ollut mitään sellaista rinnakkain sotimista niin kuin jotkut ovat sanoneet, vaan suomalaiset ja saksalaiset taistelivat yhdessä. He olivat aivan yhteisellä rintamalla.”

Erfurthin päiväkirjamerkintöjen mukaan Saksa ja Suomi olivat valmistelleet hyökkäystä NL:oon hyvin tiiviissä yhteistyössä. Kun Operaatio Barbarossa käynnistyi, olivat yhteiset suunnitelmat jo valmiina ja tarvittavat sotavalmistelut tehtyinä.

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 16.6.1941 ”Johtajanpäämajasta ei ole yön kuluessa tullut uusia ohjeita tai käskyjä. Päinvastoin, sieltä saapui kaukokirjoitinsanoma, jossa todettiin, ettei sovittuja toimenpiteitä muuteta. Suomalaisille ei siis jää muuta vaihtoehtoa kuin hypätä kyytiin.”

Turkulainen Mikko Uola on valtiotieteen tohtori ja Länsi-Suomi – lehden eläkkeellä oleva päätoimittaja. Hän toimi pitkään myös poliittisen historian dosenttina Turun yliopistossa.

Uola: ”Jos me ajatellaan talvisodan jälkeistä aikaa ja sitten sitä, kun suursota syttyi syksyllä -39, niin Suomihan oli eristetty. Ei meillä ollut mitään mahdollisuutta saada tukea esimerkiksi länsivalloilta. Ei yhtään mitään. Siis Saksa oli se ainoa mahdollisuus.”

Sotilasoperaatioiden suunnittelu oli käynnistynyt jo talvella 1941. Sotilasesikuntien neuvottelut sotatoimien koordinoimisesta alkoivat toukokuussa ja niitä käytiin visusti julkisuudelta piilossa niin Salzburgissa, Berliinin lähettyvillä kuin Helsingissäkin.

Saksalaisten kanssa keskusteltiin ainakin Itä-Karjalan ja jopa Kuolan niemimaan liittämisestä Suomeen. Leningrad taas oli saksalaisten suunnitelmissa tarkoitus valtaamisen jälkeen tuhota ja antaa sitten Suomen hallintaan.

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 11.7.1941 ”Meidän tavoitteenamme täytyy olla NL:n 7. armeijan saartaminen ja tuhoaminen. Tärkein tehtävä tulisi tällöin suomalaisille joukoille, jotka hyökkäävät Laatokan itäpuolitse.”

Silvennoinen: ”Kyllä Suomessa oltiin hyvin pitkälti valmiita siihen, että Leningrad todellakin vallataan ja tuota Suomessa oltiin jo valmisteltu sitten omaisuuden takavarikointia Leningradista soveltuvin osin. Leningradin eläintarhan eläimet oli valmistauduttu siirtämään Korkeasaareen.”

Filosofian tohtori Oula Silvennoinen on Helsingin yliopistossa työskentelevä historiantutkija.

Silvennoinen: ”Valtiollinen poliisi kävi vielä loppuvuodesta -41 keskusteluja Einsatzgruppen A:n kanssa, että mitä sitten tehdään, kun Leningrad on vallattu.”

Silvennoinen: ”Einsatzgruppet oli Saksan turvallisuuspoliisin henkilöstöstä ja muusta avustavasta henkilöstöstä koottuja erikoiskomennuskuntia, jotka lähetettiin sitten hyökkäävien joukkojen perässä NL:oon tehtävänään koota, tuhota ja tappaa kaikki ei-toivotut.”

Kesäkuun puolivälin tienoilla kymmeniä Saksan armeijan sotalaivoja oli saapunut Suomen aluevesille valmiusasemiin. 22. kesäkuuta vastaisena yönä Suomen merivoimien sukellusveneet aloittivat yhdessä saksalaisten kanssa NL:n rannikkovesistöjen miinoittamisen.

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 22.6.1941 ”Suomen laivaston komentajan ilmoituksen mukaan on molemmat saksalaiset miinasulut laskettu Suomenlahden laivareittien katkaisemiseksi. Suomalaiset sukellusveneet, joiden tehtävänä oli viedä häirintämiinoitteita venäläisiin satamiin, eivät ole vielä palanneet.”

Lisäksi Suomi oli luovuttanut useita lentokenttiä Saksan ilmavoimien käyttöön.

Visuri: ”Sekä Suomen että Saksan taholla odotettiin vain, että NL sen jälkeen, kun Saksa on aloittanut hyökkäyksen, hyökkää myös suomalaisia alueita vastaan ja suomalaisia joukkoja vastaan, koska Saksahan toimi jo Suomesta silloin.”

Kohta NL reagoikin hyökkäämällä Suomen alueelle 25. kesäkuuta. Näin sotatoimien alkaminen näytti jo aiemmin sovitun peitetarinan mukaisesti puolustautumiselta NL:n hyökkäystä vastaan.

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 22.6.1941 ”Suomalaisten toivomat Venäjän hyökkäystoimet ovat nyt alkaneet. Varhain aamulla kello 6:15 pommitti kuusi venäläistä lentokonetta suomalaista rannikkopatteria Alskärin saaristossa, Turusta lounaaseen. Myös kaksi suomalaista rannikkolaivaa joutui NL:n lentokoneiden hyökkäysten kohteeksi.”

Koko pohjoinen Suomi Oulua myöten luovutettiin saksalaisille sotilashallintoalueeksi.

Visuri: ”Suomalaisia joukkoja oli saksalaisten apuna hyökkäämässä kohti Muurmannin rataa. Kokonainen armeijakunta, kenraali Siilasvuon johtama 3. armeijakunta. 30 000 sotilasta suurin piirtein – eli erittäin paljon.”

Oulun eteläpuolisessa Suomessa sotaa johti marsalkka Mannerheim.

Kesällä 1941 suomalais-saksalainen aseveljeys kukoisti.

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 27.8.1941 ”Sitten sotamarsalkka muistutti mieliin, että hän Saksan esittämän toivomuksen pohjalta oli antanut käskyn hyökätä Laatokan itäpuolitse Syvärille, jotta saataisiin yhteys saksalaisiin joukkoihin Lotinapellon alueella. Myös saksalaisten toivomuksesta ovat suomalaiset joukot hyökänneet heinäkuun lopulta alkaen Laatokan länsipuolella.”

Visuri: ”Voisi sanoa, että kaikista tärkeistä operatiivisista ja strategisista tekijöistä neuvoteltiin koko ajan tiiviisti. Joukot olivat toistensa lomissa yhteisissä sotatoimissa ja niitä vaihdettiinkin koko ajan. Eli kysymys ei ollut mistään Suomen ja Saksan rinnakkain sotimisesta, vaan yhdessä sotimisesta. Tämä on se kuva, jonka Erfurthin päiväkirja antaa aivan yksiselitteisesti.”

Baltian suunnalta hyökänneet saksalaiset saavuttivat elokuun lopulla Leningradin alueen, ja suomalaiset pääsivät Itä-Karjalassa Syvärille ja Kannaksella Leningradin reunoille.

Visuri: ”Aluksi sotatoimet sujuivat Saksan suunnitelmien mukaan aivan tarkasti, voi sanoa, mutta jo muutaman viikon kuluessa kävi ilmi, että ensinnäkään NL:n puolustus ei ollut romahtanut, NL:n valtiorakenne ei ollut romahtanut niin kuin saksalaiset olivat toivoneet. Ja vähitellen puolustus alkoi sitkistyä kesän kuluessa.”

Saksan propagandassa suomalaisia nimitettiin ”sankarikansaksi”, ”aseveljiksi” ja ”parhaaksi liittolaiseksi”.

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 4.9.1941. Tekstissä sitaatti Saksan armeijan johtoesikunnan, OKW:n operaatiopäälliköltä, kenraali Alfred Jodlilta, joka oli vierailulla Suomessa: ”Hitler on aina puhunut suurella kunnioituksella Suomen kansan urheudesta ja siitä, kuinka häntä yhdistää huolimatta kaikista poliittisista välttämättömyyksistä inhimillinen mieltymys kaikkiin urheisiin kansoihin. Saksan puolustusvoimat ovat erittäin kiitollisia Suomen puolustusvoimien suuresta panoksesta yhteisessä, meneillään olevassa taistelussa bolshevismia vastaan. Se on yhdistänyt saksalaiset ja suomalaiset sotilaat läheisiksi aseveljiksi.”

Suomen diplomatia kielsi liittosuhteen Saksaan. Suomi kävi ilmoituksensa mukaan omaa erillissotaansa Saksan rinnalla ja Saksan avustamana.

Oppi erillissodasta on yksi varjelluimmista Suomen lähihistorian opinkappaleista. Pekka Visurin mukaan Erfurthin päiväkirja pudottaa lopullisesti pohjan erillissotapuheilta.

Visuri: ”Siinä on niin yksiselitteinen ja selkeä osoitus siitä, että yhteiseen sotaan mentiin, että ei ole mitään perusteita puhua erillissodista.”

MOT: ”Oliko Suomi Hitlerin Saksan liittolainen jatkosodassa?”

Uola: ”No ensinnäkään muodollisesti ei ollut, koska meillähän ei ollut minkäänlaista liittosopimusta Saksan kanssa. Ja tosiasiallisestikin niin Suomen asema oli aivan toisenlainen kuin varsinaisten Saksan liittolaisten asema monessakin mielessä. Ei ollut yhteistä sodanjohtoa, ei juurikaan yhteisiä operaatioita, suomalaisia ei viety Stalingradin rintamalle tai mihinkään muuallekaan.”

Visuri:”Itse asiassa Hitler ja Saksan hallitus ja Saksan päämaja eivät halunneetkaan mitään sopimuksia. Heille riitti vain, että suomalaiset hoitavat oman osuutensa niin kuin on sovittu.”

Silvennoisen mukaan erillissotaoppi oli poliittisesti monella tapaa hyvin käyttökelpoinen.

Silvennoinen: ”Suomi jo sodan aikana varjeli sillä sitä kuvaa ulospäin, ettei Suomi olisi vain Saksan tahdoton satelliitti ja, ja piti sitä sen takia esillä. Ja sodan jälkeen se oli erittäin käyttökelpoinen sikäli, että sillä tavalla pystyttiin torjumaan sekä NL:n suunnasta mahdollisesti tuleva arvostelu että sitten suomalaisten kommunistien yritykset horjuttaa Suomen sodanaikaisen päätöksenteon uskottavuutta.”

Visuri: ”Poliittinen johto tarvitsi sellaisen termin, jota voidaan kaupata sekä kotimaiseen että ulkomaiseen kulutukseen. Siis muille ulkomaille kuin Saksalle ja NL:lle, jotka nyt ei tietenkään tähän termiin halunneet millään lailla uskoa.”

Tuomioja: ”Täähän on herkkä kysymys myöskin sitten juuri Ranskassa ja Englannissa ja Yhdysvalloissakin. Eli niissä maissa, jotka raskaiten kävivät tätä taistelua natsi-Saksaa vastaan. Siellä on hyvin vähän ymmärrystä sitten tällaisille erillissota-teeseille.”

Tuomioja: ”Tää on nyt vähän sanoilla leikittelemistä. Että mitään valtiosopimusta ei koskaan tietenkään ollut olemassa. Mutta Suomi oli tietysti tosiasiassa sitonut itsensä jo ennen sodan alkua tähän Operaatio Barbarossaan.”

Valtiotieteen tohtori, ekonomi Erkki Tuomioja johtaa ”Historioitsijat ilman rajoja Suomessa” – yhdistystä. Tuomioja on työskennellyt kansanedustajana yli 3 vuosikymmentä ja Suomen ulkoministerinäkin alun toistakymmentä vuotta.

Tuomioja: ”Meillähän oli sodan jälkeen poliittinen sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Ja siinä puolustuksen piti tätä teesiä myöskin kehittää. Ja kyllähän sitten siinä vaiheessa, kun Suomen sodanjohtokin 43-44 alkoi ymmärtää, että tästä ei hyvää seuraa, niin he jo lähtivät kehittämään tätä erillissotaa. Voidakseen siitä sitten irrottautua, että me emme loppuun saakka olisi… jakaisi natsi-Saksan kohtaloita.”

Uola: ”Eihän mikään sota voi olla täysin erillinen, jos vihollinen on sama. Totta kai oli paljon, paljon yhteistyötä. Se on nyt vähän kulunut se erillissota-termi.”

Visuri: ”Erfurthin yksinkertainen määritelmä – ja hän oli todella kokenut niissä asioissa – oli, että Suomi ja Saksa kävivät liittolaissotaa. Ei siellä kukaan oikeastaan nähnyt mitään eroa Saksan ja Suomen sotatoimissa. Ne olivat samojen operaatioiden osia.”

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 30.8. ”Minä arvioin, että Leningrad tuskin kestää viikkoa kauempaa, jos saarramme sen riittävän tiukasti. Syntyisi kuitenkin epäluonnollinen tilanne, jos suomalaiset joukot eivät tulisi lähemmäksi ja saksalaiset joutuisivat yksin kiristämään saartorengasta. Miltä se näyttäisikään, jos saksalaiset ovat saarron sisäkehällä ja suomalaiset ulkokehällä. Sellaista tilannetta ei saisi syntyä.”

Tuomioja: ”Ja tietysti sodan loppua kohden tämä edelleen korostui, että haluttiin tätä erillissota-teesiä pitää esillä. Eli sillä oli poliittinen tarkoitusperänsä, joka ei välttämättä vastannut tosiasioita.”

Tuomioja: ”Eihän näitä asioita ratkaista sanoilla tai iskulauseilla. Et kun loppujen lopuksi niistä faktoista ei minun mielestäni enää ole kiistaa.”

Silvennoinen osoitti väitöstutkimuksessaan jo 2008 Suomen sodanaikaisen valtiollisen poliisin sekä päämajan valvontaosaston kuuliaisen osallisuuden Saksan turvallisuuspoliisin murhatöihin Lapissa. Väitöstutkimus oli omiaan kaivamaan maata erillissotaopin perustusten alta.

Silvennoinen: ”Nämä viranomaiset menivät pisimmälle yhteistyössään Saksan turvallisuuspoliisin kanssa, joka tietysti viime kädessä edusti SS:ää ja sitä kautta niin kun kansallissosialismin ideologista keihäänkärkeä.” (SS =Saksaa hallinneen natsipuolueen sotilaallinen järjestö)

Silvennoinen: ”Ja tää osoittautui heille siksi poluksi, joka vei heidät sitten SS:n vanaveteen näissä asioissa ja viime kädessä toteuttamaan ihan samanlaista politiikkaa kuin mitä SS itärintamalla toteutti.”

Suomen ja Saksan turvallisuusapparaattien yhteistyö johti jatkosodan aikana satojen neuvostovankien luovutukseen suomalaisilta sotavankileireiltä Saksan turvallisuuspoliisin erikoisyksikön käsiin.

Silvennoinen: ”Me on kyetty laskemaan 521 tapausta muistaakseni tarkasti.”

Silvennoinen: ”Nää oli ihmisiä, jotka suomalaisviranomaiset olivat jo leimanneet aktiivisiksi kommunisteiksi. Ja jotka myös niin kun Saksan turvallisuuspoliisi joissakin tapauksissa kuittasi vastaanotetuiksi. Joistakin henkilöistä tiedetään, että he on myös tota sitten ilmotettu kuolleiksi samana päivänä, niin kyllä tää aika selvältä näyttää tää kuvio.”

Kenraali Erfurthin sotapäiväkirja oli alun perin määrä julkaista jo 1950-luvun alussa.

Visuri: ”On aika ymmärrettävää, että suomalaiset tutkijat ja suomalaiset kustantajat halusivat olla sen verran isänmaallisia, että ei näin paljastavaa päiväkirjaa haluttu julkisuuteen. Ja sitten se alkoi jo myöhemmin ehkä unohtuakin.”

Visuri: ”Ja sitten tähän Erfurthin päiväkirjaan liittyvä ongelma on tietenkin se, että siinä hyvin yksityiskohtaisesti kerrotaan keskusteluista Mannerheimin kanssa.”

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 30.8.1941 ”Kun saavuin iltapäivällä päämajaan, kuulin esikunnastani Heimarista puhelimitse tiedon, että Hitleriltä oli tullut kaukokirjoitinsanoma marsalkka Mannerheimille. Siinä kerrottiin rautaristin ritariristin myöntämisestä hänelle. Menin heti Mannerheimin puheille, ja onnittelin Viipurin valtauksesta. Samalla ilmoitin Hitlerin lähettämästä sanomasta. Mannerheim oli silminnähden yllättynyt ja iloinen. Hän kysyi, kuinka ritariristiä kannetaan.”

MOT: ”Miten paljon tää vahva Mannerheim-myytti on kenties vaikuttanut siihen, että tämä suomennos saadaan vasta nyt?”

Visuri: ”Kyllä Mannerheimin asemaa on suojeltu sodan jälkeen hyvinkin paljon. Ja monet ovat olleet sitä mieltä, että ei saisi Mannerheimista puhua muuta kuin sellaisia asioita kuin mitä hän itse on halunnut puhuttavan ja mitä on muistelmissaankin julkaissut. Ja erityisen arka asia on ollut juuri vuosi -41.”

Syksyllä 1941 Saksan ja Suomen yhteisen sotaretken etenemisvauhti alkoi hidastua ja vaikeudet kasaantua.

Kiistoja syntyi erityisesti siitä, mitä tehdään Leningradin suhteen. Saksan päämaja vaati suomalaisia jatkamaan hyökkäystä myös Leningradin suunnalla yli etukäteen sovittujen tavoitteiden. Mannerheim ei taipunut saksalaisten painostukseen.

Visuri: ”Ja tämä oli ensimmäinen suuri intressiristiriita, jota Suomen hallitus ja ylipäällikkö Mannerheim eivät halunneet hyväksyä - että Suomi lähtisi osallistumaan hyökkäykseen kohti Leningradia.”

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 20.8.1941 ”Erityisen epämiellyttävältä Mannerheimista tuntui ajatus, että suomalaisten joukkojen pitäisi hyökätä aivan Pietarin tuntumaan. Suomalaisilla ei ole siellä mitään tekemistä. Parasta olisi, että saksalaiset valtaavat Pietarin ja pitävät sitten hallussaan. Silloin suomalaiset saisivat rauhan.”

Mannerheimin haluttomuus hyökätä Leningradiin ei Visurin mukaan johtunut hyväntahtoisuudesta, vaan sotilaallisista tosiasioista: Suomen armeijalla ei ollut voimavaroja enempään.

Pohjois-Suomessa saksalaiset halusivat lisää suomalaisjoukkoja tuekseen, koska Suomen armeijan taistelukyky oli pohjoisissa olosuhteissa selvästi parempi kuin saksalaisten. Suomen päämaja katsoi, että lisäpanostuksiin pohjoisessa ei yksinkertaisesti ollut varaa.

Visuri: ”Ja siinä oli todella kovaa vääntöä ja, ja … voisi sanoa, että Mannerheim oli silloin kyllä parhaimmillaan: hän pystyi tasavertaisesti neuvottelemaan asioista. Saksalaiset eivät päässeet sanelemaan.”

Visuri: ”Sehän oli täysin Mannerheimin käsissä koko yhteistyö saksalaisten kanssa. Mannerheim oli ainoa, joka pystyi päättämään asioista.”

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 23.11.1941 ”Mannerheimin suuri persoona välillä rasittaa ympäristöään. Alituisessa työinnossaan hän haluaa tehdä kaiken itse ja tietää kaikesta, mitä tapahtuu. Siksi hänelle täytyy esitellä pienimpiä yksityiskohtiakin – muuten saattaa tulla räjähdys. Olen pitkän palvelusurani aikana seurannut monen ylipäällikön toimintaa, mutta en ole tavannut toista generalissimusta, jonka esikunta olisi jäänyt johtajaltaan yhtä lailla taka-alalle.”

Loppuvuodesta 1941 saksalais-suomalainen sotaretki itään alkoi kunnolla yskähdellä. Erityisesti joukkojen huolto takelteli. Lopulta Saksan sodanjohto myönsi, että hyökkäyksiä Suomen rintamilla ei enää voitu jatkaa alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti.

Lainaus Erfurthin päiväkirjasta: pvm 9.12. ja 10.12.1941 ”Venäjän talvi on nyt osoittautunut kovemmaksi kuin saksalaisten tahto, jonka ei pitäisi pitää mitään mahdottomana. Tihvinää ei enää pystytä pitämään, vaan sieltä on vetäydyttävä. Sen myötä haihtuvat ilmaan suunnitelmat yhteyden saamisesta suomalaisiin Laatokan eteläpuolella ja Syvärillä. Suomen rintama Syvärillä on jäänyt ikään kuin roikkumaan ilmaan.”

Silvennoinen: ”Suomen poliittis-sotilaallinen johto pyrki maksimoimaan Suomen edut ja minimoimaan riskit ja haitat. Ja siinä se sitten johti semmoseen politiikkaan, joka oli viime kädessä ytimeltään opportunistista. Et lähdettiin sotaan, koska uskottiin, että siitä voidaan saada jotain merkittävää hyvää. Ja sitten, kun niin ei näyttänytkään käyvän, niin ryhdyttiin pyristelemään siitä irti. Ja koko ajan puhuttiin sillä tavalla, ettei kompromettoida itseämme niin kun liikaa, koska tiedettiin, että maailma katselee.”

Joulukuun alkupäivinä Saksa joutui keskeyttämään hyökkäyksensä koko itärintamalla.

Waldemar Erfurth poistui Suomesta syyskuussa -44, kun aselepo NL:n kanssa astui voimaan.

Lainaus Erfurthin tekstistä, joka on kirjoitettu sodan jälkeen 50-luvun alussa Saksan liittotasavallassa:
”Kaikista niistä kansoista, jotka viime sodassa taistelivat Saksan puolella, suomalaiset olivat niitä, joiden kanssa saksalaiset sotilaat tulivat parhaiten toimeen. Tietoisuus siitä, että taistelussa oli ehdottomasti voitava luottaa toisiinsa, kohotti saksalais-suomalaisen aseveljeyden selvästi sen yläpuolelle, mikä on tavallista liittolaissotien kokemuksissa. Yleinen mielipide Saksassa piti suomalaisia yksimielisesti ja ilman mitään varauksia arvokkaimpina Saksan liittolaisten joukossa.”