Pia Andellin dokumentin aiheena on taiteilija, jota harva nykyään tuntee.
Teema maanantaina 25.9. klo 13.15. Areenassa 30 päivää
Turkulaista taidemaalaria Otto Mäkilää (1904–1955) sanotaan ensimmäiseksi suomalaiseksi surrealistiksi. Mäkilän värikylläiset ja unenomaiset työt ovat säilyttäneet vetovoimansa, tietyn selittämätömän tenhonsa, tähän päivään asti. Kuitenkin aniharva taidepiirien ulkopuolella on kuullut taitelijasta.
Kun Mäkilä aloitti 1930-luvulla uudella tyylillään, sisäisiin näkyihinsä ja tuntemuksiinsa nojaten, hänen työnsä herättivät taidepiireissä voimakasta vastustusta. Mäkilästa kirjoitettiin lehdissä mm näin: "Mäkilä on hukannut väriaistinsa yliaistillisiin näkemyksiin, joita ei tavallinen kuolevainen ymmärrä." Myös "Mäkilä häärää epäsointuisilla räikeillä väreillään, ja sekavaa, melkeinpä sairaalloista mielikuvitusta osoittavilla aiheillaan, sinne-sun-tänne-tyyliin".
Ohjaaja Pia Andell etsii dokumenttielokuvassaan ihmistä teosten takaa. Avuksi tuli taiteilija itse: hänen kirjoituksensa – usein tupakka-askien takakansiin kiiressä kirjoitettuina – avaavat näkymän mieheen. joka löytää tiensä, tapansa nähdä, mutta ahdistuu, kokee ulkopuolisuuutta elämästään ja haluaa vaihtaa suuntaa.
Huomasin ettei kannata maalata metsälampea, jonka saa kameralla vaan jotakin yliluonnollista, jotakin suurempaa. On kyettävä esittämään tunnetta.
Dokumenttielokuva pyrkii rakentamaan kuvaa vähän tunnetusta taiteilijasta ja hänen uneksitusta ja ajatellusta maailmastaan. Tarkoitus on antaa katsojan uneksia ja ajatella se, kokea itse.
Millainen sitten Mäkilä oli? Itselleen ankara, kompleksinen, vaatimaton, lukenut ja maailmaa nähnyt mies. Turkulainen kosmopoliitti. Mies jolle luonto oli elintärkeä. Mies, joka pitäytyi periaatteissaan, ei myynyt töitään ja oli uskollinen sisäiselle näkemykselleen, sisältään kumpuaville kuvilleen, kunnes nuo kuvat ahdistivat häntä ja hän luopui esittävyydestä. Mäkilä siirtyi 50-luvulla abstraktiin ilmaisuun.
Hylkää aina se minkä olet saavuttanut, siinä on edistymisen tie. Pakota itsesi uusiin kokemuksiin.
Kaikki saa alkunsa jostain pienestä, myös elokuvanteko. Sykäyksen, kuten tässä dokumenttielokuvassa voi antaa puhelinsoitto, siniharmaa taulu taideliikkeen ikkunassa tai kaukainen muisto opiskelijakämpästä, jonka seinällä oli hieno juliste. Julisteen kuvassa alaston vaaleanpunainen mies makaa nurmikolla takanaan kirkkaanpunainen hevonen. Se on Otto Mäkilän "Poésie" vuodelta 1938. Kuva toimii, oli vuosikymmen mikä tahansa.
Onni, tila jossa ollaan eläin tai kasvi.
Pia Andellin dokumenttielokuva kertoo myös teosten konkreettisesta etsimisestä ja löytämisestä; siitä museon työstä, joka ei taidenäyttelyssä kävijälle näy; siitä mitä kaikkea on ennen töiden ripustamista seinälle pitänyt tapahtua.
- Otto Mäkilä: Havahtuminen. Suomi 2011. Ohjaus Pia Andell. Tuotanto Of Course My Films
