Hyppää pääsisältöön

Juha Hurme: Väljyys

juha hurme kolumnistikuva
juha hurme kolumnistikuva Kuva: Jyrki Valkama Juha Hurme

Kävimme Jounin kanssa Haltilla.

Jo automatka Rovaniemeltä Ounasjoen vartta pitkin putsaa syyskuun puolivälissä mieltä. Ruska hehkuu kummallisissa väreissään ja tekee maisemasta satumaan kaltaisen. Ostimme Muoniosta eväät ja porhalsimme Karesuvannon kautta Käsivarteen kohti maamme ainutlaatuisinta kolkkaa, Yliperää, suurtuntureiden valtakuntaa.

Yliperä on kokonaisuudessaan puutonta avotunturia eli paljakkaa. Jykevässä maanmuodostuksessa on vääntöä ja dramatiikkaa, kun huiput kohoavat parhaimmillaan yli puoli kilometriä niiden juurilla kimaltavia vesistöjä korkeammalle. Tämä ominaisuus sekä kivikkoinen maasto tietävät myös kulkijalle hikistä ja vaivalloista puhdetta.

Ja juuri sen perässä me olimme.

Sujahdimme Saana-tunturin ja Mallan luonnonpuiston välistä rajan yli kymmenen kilometrin verran Norjan puolelle, jossa olikin jo korkea aika hylätä auto tienvieren parkkipaikalle.

Lähdimme nousemaan Didnojokea seuraillen itään kohti Njarnajavrin ja Lossujärven välistä vedenjakajaa ja valtakunnan rajaa. Noin viidentoista kilometrin matkalla kertyy 400 metriä nousua, sillä Suomen puolella sijaitsevan Lossujärven pinta on jo 810 metriä meren pintaa ylempänä.

Ikinä eivät ihmisen varpaat voi paremmin kuin lämmettyään joenylityksen jälkeen uudelleen kuivissa kengissä!

Se todellakin tuntui kintereissä, sillä rinkat olivat vielä tässä vaiheessa täynnä ruokaa. Eksyimmekin lievästi kerran, pari. Teltat pystyyn pimeän tullen, unta kalloon, ja herääminen aamulla lumisateeseen. Gahkojoen yli oli kuitenkin kahlattava, joten kengät pois jalasta vaan ja käärityin lahkein hyytävään kymiin.

Mutta asioissa on puolensa ja kääntöpuolensa. Ikinä eivät ihmisen varpaat voi paremmin kuin lämmettyään joenylityksen jälkeen uudelleen kuivissa kengissä!

Lossulta aukeaa maamme hienoin kohta: Urtasvankan kanjoni, reilun viiden kilometrin mittainen Urtasjoen uurtama laakso, jonka molemmin puolin kohoavat yli kilometriset huiput. Se on kuin ei Suomessa olisikaan, vaan, sanokaamme, Huippuvuorilla tahi Lofooteilla.

Urtashotelliksi nimetty muutaman neliön hökkeli eli kalamaja tarjoaa tarpeellista viimasuojaa kulkijalle, kanjonin läpäisijälle. Kämppä on ankkuroitu kivenjärkäleisiin harusvaijerein sen jälkeen, kun tuuli oli kerran heittänyt sen kumoon.

Ja tämän pysäkin jälkeen päivätolkulla vaelluksen ihanuutta: suunnistusta, harhailua, nousuja, laskuja, joen ylityksiä, kamojen kastumista, kamojen kuivattelua, ruokaa, lepoa, kylmää, lämpöä. Haltille kapuaminen 20 sentin hangessa, paluumatkalle kääntyminen keventynein rinkoin ja elämän väkevimmillä tunnoilla täyttynein mielin.

Ryhmä poroja oli asettunut Maijasen kylän metsäisen hautausmaan portille pohtimaan elämän, kuoleman ja maailmankaikkeuden kiehtovaa arvoitusta.

Taikuus ei hävinnyt mihinkään sittenkään, kun siirryimme viikon ponnistelujen jälkeen takaisin autoon ja suuntasimme etelään. Palasimme Kilpisjärvelle puolilta päivin. Asfalttiporukka kunnosti baanaa. Nelikymmenpäinen porotokka asteli majesteetillisen rauhallisesti vasta-auringonvalon kirkastaman pikihöyryn läpi tien yli. Näkymä oli jostain toisesta todellisuudesta.

Illan puolella, satoja kilometrejä etelämpänä, ryhmä poroja oli asettunut Maijasen kylän metsäisen hautausmaan portille pohtimaan elämän, kuoleman ja maailmankaikkeuden kiehtovaa arvoitusta.

Heilautimme niille hyvästit ja jatkoimme matkaamme kohti eteläisiä töitämme ja tukikohtiamme.

Matkamme oppi oli seuraava: väljyys on valttimme. Se on parasta, mitä Suomella on tarjota ylikansoitetulle, ahtaalle maailmalle. Sitä meidän kannattaa turisteille myydä.

Ellette minua usko, niin kysykää Jounilta.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.