Hyppää pääsisältöön

Kenen syöpä on kaunein?

Sairaalapyjama puussa
Sairaalapyjama puussa Kuva: Tuomas Karemo/Yle KulttuuriCocktail

Sain tietää viime talvena, että minulla on munuaissyöpä. Kymmenen senttimetrin kokoiseksi kasvanut syöpäkasvain oli vallannut vasemman munuaiseni, ja se piti leikata pois. Aloin nähdä kuukausia kestävän sairastamisen aikana syöpäsanaston, syövän ja median suhteen sekä Alien-elokuvat tavalla, jota en voinut aiemmin kuvitella.

Prologi

Makaan Peijaksen sairaalassa leikkauspöydällä maaliskuun viimeisenä päivänä. Päälleni on aseteltu leikkausessu, joka saa minut näyttämään Muumilta. Kirurgi, anestesialääkäri ja leikkaussalihenkilökunta aloittavat herkän yhteislaulun, osa maski naamallaan: "Jouluyö, juhlayö. Päättynyt kaikk´ on työ, kaks´ vain valveil´ on puolisoa..."

Olen tullut sairaalaan tuntia aikaisemmin. Vastaanotossa saan rauhoittavan lääkkeen, mutta siitä ei ole mihinkään. Matkalla leikkaussaliin palelen pelosta ja sydämeni hakkaa kuin kolmen kahvipannullisen jäljiltä. Minua ei ole koskaan aikaisemmin nukutettu eikä leikattu. Nukuttaminen tuntuu pahemmalta, koska en pidä muutenkaan nukkumisesta – se on ahdistavaa ja tylsää. Haluan nähdä ja kuulla, mitä ympärilläni tapahtuu. Menköön veitsi kylkeen. Mutta se, etten saa edes vähän vilkuilla ja kontrolloida tilannetta, tuntuu kamalalta.

Hoitajat neuvovat ajattelemaan kivoja ja rauhoittavia asioita, kuten kalastamista, urheilun katsomista tai autoilua. Vihaan noita kaikkia ja kerron sen ääneen. Makaan puolialastomana leikkauspöydällä ja alan väitellä maskuliinisuuteen liittyvistä ennakkokäsityksistä hoitajien kanssa. En näe tilanteessa mitään hauskaa. Henkilökunta rauhoittelee ja antaa minun valita itse turvallisen paikan mielikuvissani. Se juna meni jo, ja rauhoittavat lääkkeenne ovat kuraa, inahdan.

Mitä voimme tehdä rauhoittumisesi eteen, he kysyvät. Laulakaa, vastaan. He lupaavat toteuttaa toiveeni, jos keksin jonkun laulun nopeasti, mieluiten sellaisen, jonka ensimmäisen säkeistön sanat muistaa jokainen. Pyydän heitä laulamaan Jouluyö, juhlayön, vaikka eletään alkukevättä. He katsovat hetken toisiaan ja alkavat laulaa. Sitten tulee pimeys.

Tulen tajuihini heräämössä. Kysyn ensimmäisenä, laulettiinko minulle oikeasti vai hallusinoinko. Hoitaja poistuu paikalta ja tulee pian takaisin. Se oli totta. Olen onnellinen. Myös siksi, että olen pumpattu täyteen morfiinia. Nukahdan uudestaan.

Kenellä on kaunein syöpä?

Siddhartha Mukherjee kutsuu upeassa tietokirjassaan Sairauksien keisari – syövän elämäkerta syöpäsolua epätoivoiseksi individualistiksi. Samaa luonnehdintaa käyttäisin itsestäni ja huonetoveristani, kun makaamme vuodeosastolla vastapäätä toisiamme. Meiltä kummaltakin on poistettu samana päivänä vasen munuainen. Olemme helpottuneita, koska leikkaus on ohi ja lääkemäärä pitää tunnelman levollisena. Epätoivon herättää se, ettemme tiedä, miten meille käy – tähän pelkoon ei morfiinikaan auta.

Alamme aikamme kuluksi vertailla kaikkea mahdollista: haavan pituutta, leikkauksen kestoa, kivun määrää, kasvaimen kokoa, sairaalapyjaman nuhjuisuutta ja sitä, kumpi saa enemmän huomiota hoitajilta. Jossain vaiheessa huonetoverini sanoo vitsinä, suuren syöpäkilpailumme loppuhuipennuksena: minun kasvaimeni on kauniimpi kuin sinun.

Ideoimme tv-show'ta, jossa syöpään sairastuneet kilpailevat kokemuksillaan ja lyövät kasvaimia myöten kaiken mahdollisen studion pöytään. Finaali käydään Terhokodin yhteyteen rakennetussa studiossa. Huonekaverini huomauttaa puolivakavissaan, että ehkä tällainen ohjelma on jo tehty – groteskit kisathan eritevanoineen ovat nykytelevision perustarjontaa.

Tv-idean jälkeen alamme pohtia yleisemmin ihmisten kilpailuhenkisyyttä ja huomiohakuisuutta. Sairaudethan ovat mitä mainioin tapa nokitella. Kun kerromme ulkopuolisille vaivoistamme, saamme lähes aina kuulla joko keskustelutoverimme tai tämän tunteman esimerkkitapauksen sairauskertomuksen – ikään kuin vertailun vuoksi. Vertaileminen on evoluution meihin lyömä leima, josta emme pääse eroon. Emme edes silloin, kun puhumme syövästä tai kuuntelemme syöpäpotilasta, joka haluaisi vain, että joku kuuntelisi.

Kylkeen sattuu. Pyydän hoitajaa tuomaan lisää lääkettä. Hetken päästä huomaan katsovani intensiivisesti ja uteliaana urheilua televisiosta. Mutta minunhan pitäisi vihata urheilua! Havahdun vasta myöhemmin siihen, että urheiluentusiasmini johtuu morfiinista.

Sairaalapyjama puistonpenkillä
Sairaalapyjama puistonpenkillä Kuva: Tuomas Karemo/Yle KulttuuriCocktail

Paikallaan pysymisen tuolla puolen

Seuraavana aamuna meidät viedään ensimmäiselle kävelylle. Sairaalan käytävällä vaappuessani mietin, mikä olisi paras syöpää kuvaava taideteos. Päädyn Alien-saagaan. Sen perusidea on yksinkertainen. Paha örkki pääsee ihmisen sisälle suun (myöhemmissä osissa myös sieraimen) kautta, muhii sisuskaluissa hetken, räjähtää mahan läpi, tappaa kaiken edestään ja kasvattaa lisää pahoja örkkejä, jotka jatkavat uutterasti tihutöitään.

Ihmiset ovat paniikissa tai kuolleita. Juuri, kun viimeiset pelastautuneet ovat luulleet tuhonneensa kaiken ja päässeensä pahaa karkuun, ilmestyy jostain vielä yksi örkki. Ja vielä sen jälkeen yksi... Niistä onkin tullut ovelampia kuin meistä.

Elän siinä toivossa, että minun Alienini on tuhottu leikkauksen avulla ja olen säästynyt huonoilta jatko-osilta. Tämä jää vain toiveeksi. Kirurgini tulee kertomaan, että kasvaimeni on lähettänyt metastaasin. Olisihan se pitänyt arvata, ettei pääpahikseni päästä minua helpolla.

Järkytyksestä selvittyäni katson sanakirjasta, mistä sanoista metastaasi tulee. Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa "paikallaan pysymisen tuolla puolen". Tämä sanarimpsu kuulostaa eksistentiaalisen filosofian klassikkoteoksen nimeltä.

Ajattelen etäpesäkeuutisen kuultuani, että onpa se paskiainen ovela. Ikään kuin syöpäni osaisi pelata kahdella shakkilaudalla samanaikaisesti. Se pystyy olemaan sekä omassa tukikohdassaan paikallaan munuaisessani että sen lähellä hiippailemassa ja etsimässä sopivia metsästyskohteita.

Kirurgi kuvailee myöhemmin etäpesäkettäni, että se on kuin pääkasvaimen "vartija", imusolmukkeeseen pesäpaikan tehnyt syöpäsolu, joka takaa munuaisessani tukikohtaa pitävälle “päärikolliselle" työrauhan. Tämä puolestaan kuulostaa huonon rikoselokuvan roolitukselta. Jotta koplan johtaja voi sabotoida kohteen, hänelle laitetaan yksinkertainen muskelimies vartioimaan sisäänpääsyä.

Syöpä ja etäpesäkkeet ovat tulleet minulle tässä vaiheessa sairaalapuheen myötä konkreettisiksi hahmoiksi, fiktiomaailman rumiksi karikatyyreiksi. Lääkityksen ja epätodellisen olon takia tuntuu muutenkin siltä, että olen elokuvassa.

Etäpesäkkeestä kuuleminen on musertavaa. Onko se vain yhdessä paikassa vai joka puolella? Alan kuvitella, että se on kaikkialla, veressä, silmissä, spermassa, kaikessa. Jos virtsaan epähuomiossa hieman pytystä sivuun, levitän pahaa eritettäni toisaalle. Vaikka järkeni huutaa minulle, ettei syöpä tartu, alan mennä vainoharhoissani pitkälle. Näen minusta tulleen pisaran sairastuttavan myös terveen.

Pääsen tästä pakkomielteisestä ajatuksesta eroon vasta kuullessani, että olen parantunut eikä etäpesäkkeitä ole enempää. Peruspelko kuitenkin jää. Niin kuin kauhuelokuvissa, koskaan ei voi olla aivan varma. Ja syövän suhteen ei todellakaan voi olla varma. Pelkään tälläkin hetkellä, että seuraava kontrolli paljastaa jotain ikävää. Jos paljastaa, minulla on jo nimi seuraavalle syöpäsaagani osalle: Alien – paikallaan pysymisen tuolla puolen.

Suuri syöpätaistelu!

Hyökkäsin jo ennen leikkaustani helposti niitä kohtaan, jotka liittivät syöpään sotaretoriikan: "X taistelee syöpää vastaan!" tai "X hävisi kovan taistelun syövälle". Suorastaan odotin, että joku sortuisi käyttämään näitä samalla kömpelöitä ja yliladattuja huudahduksia, jotka tuntuivat kuuluvan enemmän Raatteen tielle kuin Peijaksen sairaalan humiseville käytäville.

Miten sisuunnuinkaan, kun joku toivotti minulle ennen leikkausta tulista taistelutahtoa syöpää vastaan. Tilannetajuton idiootti, ajattelin. Aloin ärsyyntyä myös niistä, jotka eivät töpeksineet kohtaamisissamme – liian ulkoa opeteltu suoritus, ei kuulostanut riittävän aidolta.

On luonnollista, että vakavasti sairastunut luo eräänlaisen toivekäsikirjoituksen sosiaalisia tilanteita varten. Ainakin minulla oli tiukkapipoisia toiveita siitä, miten keskusteluiden ja sosiaalisten koreografioiden pitää mennä. En voinut sietää sitä, jos näin töihin palattuani kollegastani jo 100 metrin päästä, että hän tietää sairaudestani, mutta esittää, ettei muka tiedä.

Joku siteerasi minulle lohdutukseksi Shakespearea: "Jumalan sallimus, mä tahtos teen ja nyt se tulkoon mik on tullakseen. Pahinkin päivä vierii verkallaan". Ajattelin mielessäni, että työnnä Jumalan sallimus perseeseesi, en halua olla nöyrä sairas, jonka päätehtävä on ymmärtää Shakespearea syvällisesti syöpädiagnoosin takia.

Kun vaikeroin ihmisten tilannetajuttomuudesta ystävälleni, hän sanoi vastaan:

– Et voi edellyttää, että ihmiset osaavat käyttäytyä juuri sinun haluamallasi tavalla, etenkin jos kohtaatte yllättäen. Nuo tilanteet ovat vaikeita. Anna vähän armoa.

Vaikka kommentti ärsytti minua aluksi, se pisti ajattelemaan. Onko todella niin suuri ongelma, jos iltapäivälehti tai puolituttu yhdistää silloin tällöin samassa virkkeessä sanat taistelu ja syöpä? Ei ole. Syöpä itsessään on ongelma. Tuskin ihmiset oikeasti ajattelevat, että syöpään kuollut ei "taistellut riittävän hyvin" tai "jäi makaamaan tuleen".

On selvää, ettei rispaantuneessa sairaalapyjamassa kalpeana makaava syöpäpotilas varsinaisesti taistele kanyyli käsivarressaan mitään vastaan. Minä en taistellut silloin, kun syövän valtaamaa munuaistani leikattiin irti. Makasin vain tajuttomana ja muut hoitivat työn, myöhemmin maksoin siitä.

Päinvastoin: syöpä taistelee meitä vastaan ja erittäin hyvin tuloksin. Olemme paniikissa, koska kaiken järjen mukaanhan meidän pitäisi elää vanhemmiksi ja näyttää 50-vuotiaana kolmekymppiseltä, jos muistaa terveelliset elintavat. Vaan ei. Edessämme onkin keskisormea näyttävä syöpä pilaamassa kaiken ilon. Ei siis ihme, että sorrumme sotilaallisiin ylisanoihin. Muistan itsekin sanoneeni huonetoverilleni tiemme erotessa Peijaksen käytävällä ilman ironiaa: taistelu jatkuu.

Sairaalapyjama puussa
Sairaalapyjama puussa Kuva: Tuomas Karemo/Yle KulttuuriCocktail

Pahinta on terveenä oleminen

Joku viisas on sanonut, että kaikki hyvä alkaa sairaudesta. Minulla kaikki paha alkoi paranemisesta.

Kun sain niin sanotut terveen paperit, masennuin. En tiedä, miksi. Muistan, kun lähetin ystävilleni lähijunasta viestejä, joissa kerroin saaneeni juuri kuulla kirurgilta olevani terve. Viesti viestiltä aloin painua enemmän lysyyn. Katsoin ikkunoista lähiöitä. Satoi hieman.

Rautatientorilta suuntasin käryiseen halpispizzeriaan syömään päivän pizzan ja juomaan litran oluen. Näinkö kunnioitan elämän lahjaa, jonka sain takaisin, menemällä saman tien syömään kahden tähden pizzan ja valuttamaan ainoan munuaiseni läpi lirukaljaa? Minunhan pitäisi halata ohikulkijoita, tanssia ja elää terveellisesti. Itsesyytösten kierre oli valmis.

Syöpäkortti

Aloin esittää syöpäpotilasta vasta tultuani terveeksi. Sairaalassa ollessani olin nähnyt kovasti vaivaa esittääkseni tervettä. Tajusin vasta jälkikäteen, että jollain oudolla logiikalla olin toivonut salaa sairauteni ja sairaalassa makuuttamiseni kestävän pitempään. Huomasin, että minun oli vaikeampaa kestää arkea kuin poikkeustilaa, johon liittyvät kipu, epätietoisuus ja kuolemanpelko.

Yllätyin myös siitä, kuinka itsekkääksi syöpä oli minut tehnyt. Heilutin kaikissa mahdollisissa tilanteissa syöpäkorttia, vaikka elin käytännössä normaalia elämää. Olin samaan aikaan sekä maailman säälittävin pieni ihmisraasu että mittakaavat kadottanut jättiläinen – kaiken piti liittyä itseeni, ei muihin. Syövän kylkiäisenä tuoma itsekkyys on melkein yhtä uuvuttavaa kuin varsinainen sairastaminen.

Paha parkkimittari

Käyn iltakävelyllä samoilla reiteillä. Eräässä tienmutkassa rantatiellä on parkkimittari, joka pitää itsekseen outoa, surisevaa ääntä. Muistan tämän laitteen olemassaolon vasta siinä vaiheessa, kun alan kuulla kulman takaa hiljaisen, mutta pahaenteisen pörinän. Mikä helvetti sillä on? Kuuleeko tuon joku muukin vai olenko tullut hulluksi?

Syövän jälkeen elämä saattaa mennä pitkänkin aikaa ilman, että muistaa koko asiaa. Kunnes yllättäen se tulee vastaan niin kuin parkkimittarin surina hiljaisella kadulla. Koskaan ei voi olla aivan varma. Mikähän tuo vihlaisu selässäni oli?

Kun kontrolli on tulossa, se tuntuu samanaikaisesti turvalliselta ja epäilyttävältä: sanana kontrolli kuulostaa siltä kuin asia olisi täydellisesti hallinnassa ja valvonnassa. Valitettavasti se ei ole. Syöpä on maailman paras kuurupiilon leikkijä, joka saattaa jäädä havaitsematta tarkoissakin kuvissa.

Epilogi

En ole kokemukseni jälkeen valaistunut. Ehkä hieman salaa toivoin, että tässä vaiheessa olisin. Toivoin myös, että olisin onnistunut kehittämään huippuunsa hiotun aforismin, joka kelpaisi Arto Nybergin haastattelun loppukuviin. Valitettavasti mitään aforismia ei ole. Mutta onneksi minulla on vielä yksi munuainen, ihmiset ja halu elää.

"Jumalan sallimus, mä tahtos teen ja nyt se tulkoon mik on tullakseen. Pahinkin päivä vierii verkallaan." Myös Shakespeare kuulostaa tänään paremmalta.

Sairaalapyjama maassa
Sairaalapyjama maassa Kuva: Tuomas Karemo/Yle KulttuuriCocktail
Kommentit