Kubrickin kylmän sodan klassikkokomedia muutti banaalin alkuteoksen puhtaaksi neroudeksi.
Stanley Kubrickin elokuva Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia perustuu kioskijännäriin nimeltä "Red Alert", jonka on kirjoittanut muuan Peter Bryant vuonna 1958.
Bryantin romaani on aidosti aikansa lapsi, nimenomaan huonossa mielessä. Se on amerikkalaisen populaarikulttuurin tyypillinen tuote, tosikkomaisen hurskas tarina, jossa koko maailman kohtalo riippuu erinäisten amerikkalaisten professionalien järkähtämättömästä ammattimaisuudesta. Se ei ole kestänyt aikaa vaan on kiinnostava enää vain epäsuorasti, kuvauksena oman aikansa ennakkoluuloista, harhakäsityksistä ja sokeista pisteistä. Ja tietenkin se on kiinnostava Tohtori Outolemmen alkuteoksena. Miten tällaisesta banaliteetista on tehty yksi elokuvahistorian täysosumista, mustan komedian kuolematon klassikko?
Toki myös Alfred Hitchcock teki mestarillisia elokuvia puolivillaisista aineksista, mutta hänen elokuvansa ovat kuitenkin, ainakin päällisin puolin, varsinaisia jännäreitä, siis samaa tyylilajia kuin niiden pohjalla olevat kirjat. Outolemmen tapauksessa on tarvittu mutkikkaampaa alkemiaa.
Elokuvan syntyvaiheista on erilaisia, keskenään kiisteleviä versioita. Varsinainen neronleimaus oli kuitenkin Stanley Kubrickin. Kirjan oikeudet hankittuaan hän oli valmistellut tiukkaa, synkkää jännäriä, kun hän eräänä päivänä oivalsi, että maailmanloppu voi olla vain komedia. Miten oikeassa hän oli, sitä voi pohtia vertaamalla Outolempeä vaikka Sidney Lumetin samana vuonna valmistuneeseen trilleriin Pommin varjossa (Fail-Safe), joka tuntuu Kubrickin elokuvan jälkeen kovin vähäpätöiseltä ja kertakäyttöiseltä.
Todella ratkaiseva osa oli myös kirjailija Terry Southernilla, joka tunnetaan räävittömistä, seksillä ja pop-hillittömyyksillä leikittelevistä satiireistaan. Southern palkattiin muokkaamaan alkuperäistä käsikirjoitusta uusiksi. Hän tekikin selvää jälkeä jämeräleukaisista kenraaleista ja otsa kurtussa raskaita päätöksiä puntaroivista poliitikoista. Vaikka alkuteoksen materiaali on niin kornia, että se nykylukijan silmissä parodioi itse itseään, naurun aiheena se ei ole mitään Southernin käsittelemän version rinnalla. Jos Kubrick keksikin tehdä jutusta komedian, ilman Southernia tuskin saisimme nähdä USA:n presidentin lepertelevän puhelimessa humalaiselle neuvostojohtajalle tai kuulla ilmavoimien kenraalin selontekoa kommunistien salaliitosta ruumiinnesteidemme saastuttamiseksi fluorilla. Myös roolihahmojen uudet nimet – Outolempi itse, majuri "King" Kong, suurlähettiläs De Sadeski, kenraali Jack D. Ripper, presidentti Merkin Muffley ("merkin" tarkoittaa mm. naisnäyttelijöiden toisinaan käyttämää häpykarvalisäkettä) – joista monia ei dialogissa edes käytetä, ovat Southernin tavaramerkkityyliä. Elokuvan käsikirjoittajia on virallisesti useita, eikä Southern ollut mukana loppuun asti, mutta hänen panoksensa oli selvästi täysin korvaamaton.
Peter Sellersin kolmesta roolisuorituksesta riittänee sanoa tämä: elokuvan lopussa, tohtori Outolemmen kamppaillessa Hitler-tervehdykseen ponnahtelevan oikean kätensä kanssa, tarkkailkaa erityisesti taustalla seisovan Neuvostoliiton suurlähettilään kasvoja. Perfektionistina ja yksityiskohtien hiojana yleensä tunnettu Kubrick tiesi, milloin hänellä oli käsissään puhdasta kultaa, ja niinpä hän antoi Sellersin toteuttaa itseään vapaasti asetettuaan ensin kyllin monta kameraa tallentamaan tapahtumia useasta eri kulmasta. Muiden näyttelijöiden ei auttanut kuin yrittää pidätellä nauruaan. Peter Bull parka selviää Sellersin esityksen katsomisesta nauramatta vain vaivoin ja hammasta purren.
Alkuperäisestä trillerisuunnitelmasta jäi yhtä kaikki jäljelle elokuvan täydellinen visuaalinen ilme. Pentagonin komentokeskus on yksi kaikkien aikojen upeimmista elokuvalavasteista, puhumattakaan pommikoneen sisustasta, jonka realistisuus sai kuulemma USA:n ilmavoimat epäilemään jonkun harrastaneen teollisuusvakoilua Hollywoodin hyväksi. Sanomattakin on selvää, että tällaiseen elokuvaan ei tarjottu kuvausapua puolustuslaitoksen toimesta.
Mitä Tohtori Outolemmessä sitten on jäljellä romaanista Red Alert? Juonen tietty kantava rakenne, toki, ja ehkä voisi sanoa enemmänkin: sovinnainen ja aiotun yleisönsä ennakkoluuloja heijasteleva alkuteos naiivin onnekkaine loppuineen kannattelee lopputuotetta, joka on kuin virallisen taiteen päälle maalattua rienaavaa graffitia. Outolempeä voi verrata toiseen, hyvin erilaiseen komediaklassikkoon, Zucker-veljesten ja Jim Abrahamsin teokseen Airplane! eli Hei, me lennetään!, joka on sekin rakennettu 50-luvun sekundakulttuurin päälle – tuon elokuvan käsikirjoitus on lähes kokonaan kopioitu Valitut palat -tyylisestä onnettomuusjännäristä, jossa aivan tosissaan kysellään, kuka lentokoneessa oli syönyt kalavaihtoehdon.
Mutta yksi tärkeä asia Outolemmessä on täsmälleen samaa kuin romaanissa Red Alert: pelko. Bryant on kirjoittanut romaaninsa yleisölle, joka hapuillen yritti tulla toimeen todellisen, konkreettisen ja jokapäiväisen maailmanlopun uhan ja pelon kanssa. Kubrickin näkökulma tähän pelkoon on täysin toisenlainen, mutta itse asia ei muutu. Tohtori Outolempi on hyvin, hyvin pelottava elokuva yhä edelleen.
- Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb), USA 1964. O: Stanley Kubrick. N: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Slim Pickens
12.12.2020 Teemalauantai: Stanley Kubrick
20.00 Kubrick omin sanoin, Areenassa 2 vuotta
21.00 Tri Outolempi, Areenassa 14 päivää
22.30 Elämäni Kubrickin palveluksessa, Areenassa 80 päivää
