Hyppää pääsisältöön

Topeliuksen jäljillä: Nykyään Tampereella vahdataan naapurin Reiskaa

Maamme kirja 2017: Hämeenmaa, artikkelikuva
Maamme kirja 2017: Hämeenmaa, artikkelikuva Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail

Sakari Topeliuksen aikana vuonna 1875 Tammerkoskella seisoi englantilainen onkimassa lohia. Nykyään samasta koskesta kalastetaan istutettuja kirjolohia. Tampereella ei enää uskota Pyynikki-ukkoon, vaan vahtaamiseen.

Maamme kirja 2017 –sarjani jatkuu Tampereella, jossa tapaan Heidi Martikaisen ja Olli Helenin. Helen on entinen Aamulehden toimittaja, Martikainen Tampere-seuran toiminnanjohtaja. Seisomme Tammerkosken länsipuolella Joutsenet-patsaan vieressä. Hämeensillalta kuuluu liikenteen melu. Kun astelemme taaemmaksi Patosillalle päin, siellä puolestaan kuohuu vesi.

Kerron Helenille ja Martikaiselle, kuinka Sakari Topelius kirjoitti Maamme kirjassa, että Tammerkoskella ”usein seisoo joku englantilainen sillalla kärsivällisesti onkivapa kädessä”. Topelius sanoo nimenomaan, että kalastaja ei ongi särkiä tai ahvenia vaan lohia.

Helenin mukaan nykyäänkin ongitaan lohia.

– Jossain vaiheessa se oli kiellettyä, mutta 1984 tämä avattiin viihdekalastajille.

Helenin mielestä ei ollut mikään ihme, että Topelius näki englantilaisen. 1800-luvun lopulla useampikin iso herra, etenkin Finlaysonin tehtaalta, oli paikalla.

– 1970-luvulla otettiin markkinointia varten valokuvia, joissa kaupungin johtohenkilöt kalastaa tässä, kertoo Heidi Martikainen Tammerkosken äärellä.

Maamme kirja 2017: Häme, Tammerkosken silta
Maamme kirja 2017: Häme, Tammerkosken silta Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Kalaistutuksia polkupyörien hautausmaahan

Topeliuksen aikana Tammerkoskesta saattoi kerätä simpukoita, joista tehtiin muun muassa helminauha Aleksanteri I:lle. Näin kertoo Olli Helen lukeneensa.

– Nyt sieltä voi kerätä ruostuneita polkupyöriä, vertaa Martikainen.

Nykyään koski kuivatetaan välillä kunnostustöiden vuoksi. Martikaisen mukaan silloin paljastuu, että Tammerkoski on polkupyörien hautausmaa.

– Toi pohja on täynnä kaiken maailman roinaa!

– Muutama vuosi sitten tamperelaiset olivat poissa tolaltaan, kun koski oli kuivana. Silloin lähdettiin oikein retkelle vahtaamaan, että miltä tää koski ny näyttää, kun ei täällä vettä oo.

Tammerkoskelta 16 kilometriä länteen on Nokian koski.

”Luonto on uoman kohdalla ollut suurenmoinen ja synkkä, kallioiset äkkijyrkät rannat”, kirjoitti Topelius Nokiasta. 40 kilometriä luoteeseen puolestaan on Kyröskoski, siellä ”Ikaalisten järvet rynnätysten syöksyvät alas jyrkkää kallionkourua myöten. [...] Ylt'ympärillä on kankaita ja erämaita, syviä, yksinäisiä laaksoja ja metsäisiä kukkuloita.” Näihin kahteen koskeen rakennettiin 1900-luvun alkupuolella voimalat.

Nykyään Kyröskoskella järjestetään koskinäytöksiä, kun sen patoluukut avataan. Myös toisella puolella Suomea Imatrankosken padon avaaminen on näytösluonteinen tilaisuus.

Kaiken kaikkiaan Maamme kirja 2017 -hankkeen aikana minulle käy ilmi, että nykyisten koskikaupunkien asukkaat kiinnostuvat koskista, kun jotain erikoista tapahtuu: yhtäältä kun kosket tyhjennetään vedestä, ja toisaalta kun näytetään patojen avaaminen.

Selvästi suurin muutos Topeliuksen Maamme kirjan ajoista on koskien valjastaminen ympäri Suomea. Näin on tehty myös Tammerkoskelle, joka on teollisuusrakennusten ympäröimä.

– Mutta tällä hetkellä on jopa järjestäytynyt liike, joka haluaa näiden putousten poistamista, että tämä pannaan vapaasti virtaamaan, kertoo Olli Helen.

Pyynikki-ukko on unohdettu

Topelius kertoo Maamme kirjassa, että Pyynikinharjulla oli aikoinaan haltija, vuorenpeikko, jota kutsuttiin Pyynikki-ukoksi. Pyynikki-ukko ei soita lainkaan kelloja tamperelaisille, joita haastattelen.

– Sää olet ny ainoa, joka tuollaista puhuu, sanoo Helen minulle.

Topeliuksen aikana Tampereella talot olivat selvästi matalampia ja niitä oli vähemmän. Helen alkaa spekuloida, että ehkä 150 vuotta sitten Tammerkoskelta näki Pyynikinharjun.

– Silloin saattoi kuvitella, että siellä joku ukkeli seisoskelee. Mutta ei nykyään. En mää ainakaan oo törmänny mihinkään haltijoihin, Helen kuittaa.

– Tamperelainen on peloton, täydentää Martikainen.

Heidi Martikainen yrittää hyväntahtoisesti hakea nykyversiota tamperelaisesta peikko-folkloresta.

– Joitakin vuosia sitten täällä heräsi kummituskierrokset. Merkittäviin kartanoihin. Tai tuonne Tampereen teatteriin. Että ny täälä talossa kummittelee.

Haltijauskon sijaan modernit tamperelaiset satsaavat touhuun, jonka nimi on vahtaaminen.

– Tamperelaisilla on tapana vahdata. Keskustorilla katsotaan, että ketkä kulkee ohi ja siitä syntyy puolen tunnin juttu. Ei mistään Trumpin tweeteistä vaan siitä ohi menneestä Reiskasta. Asiat laitetaan kartalle.

Tampereen kaupunki Hämeen ja Satakunnan rajalla

”Mitä lauhkeaa, valoisaa ja avomielistä suomalaisessa luonteessa mahdollisesti havaitaan, se on kaikki karjalaista perintöä; mitä vakaata, hiljaista ja karkeaa on kansassamme, se on etenkin hämäläisiltä perittyä.” (Maamme kirja)

Topeliuksen aikainen Tampere kuului Satakuntaan. Mutta kun Topelius puhuu hämäläisistä, hän ei puhu maakuntien kannalta, vaan hämäläisistä "kansanheimona". Toisaalta nykymääritelmissä monet kuuluisat hämäläiset ovat nimenomaan tamperelaisia tai lähiseudulla syntyneitä.

Helenin kouluaikoina Tamperetta pidettiin Hämeenä.

– Ei täällä oo kuitenkaan satakuntalaisena kukaan ikinä itteänsä pitänyt. Niitähän pidetään tosi huumorintajuttomina tyyppeinä.

– Ja erittäin hitaina ja jäyhinä, täydentää Martikainen.

Minua hymyilyttää, koska Topeliuksen mukaan Suomessa paras rauta löytyy Satakunnasta. Jäyhien maakunta ja rauta sopivat yhteen.

Mutta hämäläisen ulkoinen vaikutelma. Otan sen puheeksi tamperelaisten kanssa. Topeliuksen mukaan hämäläinen on rotevampi, kankeampi ja hartevampi, kestävämpi, jurompi ja jäykempi kuin hänen veljensä karjalainen.

Martikainen ei osta ajatusta.

– Et sä katukuvasta voi sanoa, että tossa menee joku aito hämäläinen.

– Mun mielestä Topelius sanoi, että hänenkin aikana rajat olivat jo hälvenneet. Tuollaisia hämäläisiä löytyi enää jostain korvista, sanoo Helen.

Helenin mukaan Tampere on pitkään ollut solmukohta, jonne tuli ihmisiä eri suunnista. Siksi hämäläisten heimopiirteitä on ollut vaikea löytää juuri Tampereelta.

Maamme kirja 2017: Häme, Näkymä Tammerkoskesta
Maamme kirja 2017: Häme, Näkymä Tammerkoskesta Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Helsingin yliopiston kulttuurimaantieteen dosentti Allan Tiitta julkaisi vuonna 1994 Topeliusta käsittelevän väitöskirjansa Harmaakiven maa: Zacharias Topelius ja Suomen maantiede.

Tiittan mukaan juuri Topelius oli se henkilö, joka Suomessa nosti esiin kansanheimot.

Puhelimessa Tiitta kertoo minulle, kuinka heimoajattelu rapisi viimeistään kirjailija Väinö Linnan myötä. Dosentti Tiitta viittaa kirjallisuudentutkija Jyrki Nummen väitöskirjaan Linnan teoksista.

– Linnan hahmoista tuli antiteesi Topeliuksen heimoille. Linnan hahmot olivat persoonia eivät kansantyyppejä, kertoo Tiitta.

Sivupolku Lappiin

Tamperelainen entinen toimittaja Olli Helen pohtii Topeliusta Kirjastonpuistossa Tammerkosken äärellä.

Maamme kirjassa Topelius on yltiöpositiivinen kaveri. Mutta lappalaiset haukutaan melkein pystyyn. Ja se taas johtuu siitä, että ilmeisesti Topelius ei siellä pahemmin käynyt. Se käytti Castrénin kirjoituksia.

Helenin puheita kuunnellessa muistan erään kohtaamiseni Oulun kauppahallissa. Siellä Pentti-niminen eläkeläinen kysyi minulta, että miten Topelius suhtautui Maamme kirjassa Lappiin. Pentti itse vastasi hetimiten, että Lapissa väki on ystävällisempää.

– Mitä pohjoisemmaksi mennään tästä Oulusta, kyllä se väki muuttuu reilummaksi siellä. Työasioissa joustoa ja näkemystä on enemmän kuin etelässä.

Topelius tuntuu Maamme kirjassa puhuvan väheksyvästi Lapista. Lappalaiset kun kutsuvat matkustajia ”pieneen pimeään hökkeliin, joka on olevinaan tupa”. Toisaalta Topelius kyllä huomioi tunturikukkulat Inarinjärven ympärillä, revontulet sekä sen, ettei kesällä aurinko laske…

Selvitän Topeliuksen Pohjois-Suomi -suhdetta dosentti Allan Tiitalta.

Tiitta kertoo, että Topelius pyrki opettajana kuvaamaan alueita ja ihmisiä myönteisen kautta. Ongelma vain oli se, että lappalaiset eivät kuuluneet hämäläisiin eivätkä karjalaisiin. Siihen nähden lappalaiset eivät olleet rehellisiä suomalaisia.

– Topeliukselle suomalaisia olivat hämäläiset ja karjalaiset pääheimot. Hämäläiset itsepintaisia jurrukoita, karjalaiset iloisia laulavia. Topelius ajatteli, että jos olisi ollut toisin päin, olisi idässä ollut vaikeuksia venäläisten ja lännessä ruotsalaisten kanssa.

Maamme kirjassa osa maantieteellisestä Suomesta tosiaan jää lähes olemattomalle huomiolle. Esimerkiksi Kainuu typistyy piirrokseen Ämmän rautaruukista Suomussalmella. Kysyn vielä Tiitalta, oliko Topeliuksella jotain Kainuuta vastaan.

– Ei siihen pitäisi olla mitään syytä. Kainuu kyllä edusti eräkulttuuria, jota Topelius arvosti.

Suomen erämaista Topelius kirjoittaa Maamme kirjassa somasti: ”Niissä vaellat ikään kuin meren pohjassa.”

Maamme kirja 2017: Häme, Heidi Martikainen ja Olli Helen Tampereella
Maamme kirja 2017: Häme, Heidi Martikainen ja Olli Helen Tampereella Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Se kuuluisa hämäläisten hitaus

Palataan Tampereelle, jossa seison Tammerkosken äärellä äänitallennin ojossa Heidi Martikaisen ja Olli Helenin kanssa.

Pyydän heitä kommentoimaan Topeliuksen sanoja, joiden mukaan hämäläinen on ”hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi”. ”Kestävämpää miestä et helposti tapaa, jos hän on kerran ottanut jotakin tehdäkseen, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä.”

Eikö näitä piirteitä löydä hämäläisistä tai tamperelaisista?

Helen alkaa puhua hitaudesta.

– Täällä on vitsailtu aika paljon noilla asioilla. Aikoinaan kunnan työmiehiä pidettiin vähän tommosina.

Martikainen sanoo uskovansa sitkeyteen.

– Jos ajattelee esimerkiksi tamperelaista kaveruutta, niin sitten kun sen työkaverin kanssa ruvetaan kaveriksi, niin siinä muuten pysytään! Usein se jatkuu eläkevuosina. En kyllä tiedä onko se hämäläinen piirre.

Tampere-seuran toiminnanjohtaja Heidi Martikainen sanoo, että tamperelaisia voi olla vaikea saada radiohaastatteluun. Tamperelainen näet ajattelee, että ”emmää kehtaa jos naapurikin kuulee”.

– Mutta sitten kun laitat nauhurin pois päältä, niin juttua kyllä tulee, Martikainen sanoo.

Juureva tamperelainen ei Martikaisen mukaan välttämättä edes kysy ihmisen nimeä ensin. Ensin kysyy sen, että mistä toinen on kotoisin. Ja jos on Porista, niin sitten on aina Porista eikä Tampereelta. Tamperelaiseksi tunnustetaan siellä asunut ihminen 50 vuoden kuluttua.

– Tamperelainen lämpeää tosi hitaasti, mutta kun rupeaa kaveriksi, mikään ei erota. Heippatuttuja ei voi olla.

Topelius kirjoittaa hämäläisistä: ”Hän pitää saduista ja sananlaskuista, joita muut kertovat, mutta hän on itse unohtanut melkein kaiken, mitä hänen esi-isänsä ovat kertoneet.”

Kai hämäläiset sentään karjalaisista eroavat?

Topeliuksen mukaan Jumala asetti hitaat ja jäykät hämäläiset länteen, ja virkeämpiluontoiset ja huikentelevaiset karjalaiset itään.

Martikainen hiukan taipuu:

– Kyllä kai siinä temperamentissa on eroa vaikka juuri hämäläisen ja savolaisen kesken. Savolainen on vikkelämpi, mutta ei välttämättä aikaansaavampi.

Mietin erästä Maamme kirjassa mainittua sananlaskua. Ehkä sen voisi liittää savolaisiin: ”Ain’ on laiska aikehessa.”

– Savolaisten puheenparsi on viehättävä. Savolainen ei koskaan pelkästään juokse. Vaan hän ”juosta löntystää”. Siinä on joku tämmoinen lisämääre, miettii Martikainen.

”Hän pitää hyödyn ja kauneuden samana asiana”, sanoo Topelius hämäläisistä.

Mitä se hyöty ja kauneus voisi olla? miettii Martikainen.

– Vaikkapa tamperelaisen pihasauna. Se on sopusuhtainen. Sopii koivujen väliin ja sinne mennään lauantaisin, hän keksii.