Hyppää pääsisältöön

Topeliuksen jäljillä: Punkaharju jatkaa uimistaan kuin suuri vesilintu

Maamme kirja 2017: Savonmaa, artikkelikuva
Maamme kirja 2017: Savonmaa, artikkelikuva Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail

Mikään muu maantieteellinen paikka Suomessa ei saanut Sakari Topeliusta niin hartaaksi kuin Punkaharju. Topelius sanoo 142 vuotta sitten julkaistussa Maamme kirjassa, että Punkaharju täyttää mielen kunnioituksella ja kiitollisuudella. Nykypäivän punkaharjulaiset ovat niin tottuneita vesistömaisemiin, etteivät osaisi elää muualla.

”Epätietoista on, milloin Punkaharju on ihanimmillaan. Muutamat ihailevat sitä silloin, kun aurinko kohoaa Puruveden takaa ja ulapat kimaltelevat ja koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta aamuruskossa. Toiset pitävät paikkaa ihanimpana silloin, kun kuu heijastuu Pihlajaveteen ja harjun vastakkainen sivu on tummassa varjossa.”

Tapaan kaksi punkaharjulaista paikassa, jossa Puruvesi ja Pihlajavesi kohtaavat, Punkaharjun Mustaniemessä. Eläkeläinen Riitta Myllys ja lapsikylävanhemman sijaisena työskentelevä Kirsti Lehto ohjaavat minut tuulettomalle hiekkarannalle.

Maamme kirja 2017: Savonmaa, Punkaharjun vesistöä
Maamme kirja 2017: Savonmaa, Punkaharjun vesistöä Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Saaristo maan sisällä

”Savonmaa on saaristo järvien keskellä”, kirjoitti Sakari Topelius.

Lehto ja Myllys myöntävät heti saaristomaisuuden tärkeyden. Heille se on niin läheistä, etteivät he osaisi enää asua muualla kuin veden äärellä.

Riitta Myllys asui lapsena Punkaharjulla Vaahersalon saaressa.

– Vanhemmat olivat maanviljelijöitä ja asuivat saaressa. Vesistö vaikutti kulkemiseen. Kun olin pieni, kylän miehet vetivät kapulalossia vuoropäivin. Vuonna 1965 tuli moottorilossi, vuonna 1985 silta.

– Mutta 1900-luvun alussa kuljettiin soutuveneillä. Maidot ja muut elintarvikkeet rahdattiin keuhkotautiparantolaan järven yli. Siellä oli sitten vastassa joku hakemassa niitä hevosella.

Harvat ovat maassamme ne vuoret ja järvet, joissa ei sanota haltijoita nähdyn.― Sakari Topelius, Maamme kirja

Siinä missä Topelius puhuu Punkaharjusta kesäisenä retkikohteena, Kirsti Lehdon mukaan paikka on erityisen kaunis talvella.

– Olen yövuorossa ajanut tuolta Savonlinnasta. On kovasti pakkasta. Joskus nykyään sattuu tykkylunta tässä harjulla. Ja aurinko nousee. Sellainen yhdenlainen hämäryys mikä keskitalvella on – se on yksi hienoimpia asioita, Lehto kertoo.

Vaikka Lehto ei puhu pakanallisista taruolennoista, keskitalven aamuyön hämäryys tuo mieleeni Topeliuksen sanat Maamme kirjassa: ”Harvat ovat maassamme ne vuoret ja järvet, joissa ei sanota haltijoita nähdyn.”

Iän karttuessa ymmärtää kotipaikkakunnan arvon

”Järvi järven vieressä kimaltelee niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja ei väsy katselemaan tätä luonnon suloista leikkiä. Alinomaa hän huomaa jotakin uutta, jota ei luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikinä hän menee, keksii hän aina uusia, avaria, ja hymyileviä näköaloja, ollen ymmällä siitä, eikö tuo viimeinen näkemänsä ole kaikkia edellisiä ihanampi.”

Näin kuvailee Topelius Punkaharjua Maamme kirjassa.

Maamme kirja 2017: Savonmaa, Punkaharjun maisema
Maamme kirja 2017: Savonmaa, Punkaharjun maisema Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

– Kyllä! Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän maailmaa olen nähnyt, sitä selkeämmin ja paremmin näen tämän maiseman arvon, sanoo Lehto.

– Ei sitä lapsena tajunnut. Eivät vanhemmat eivätkä ketkään kyläläiset ylistäneet Punkaharjun kauneutta. Silloin piti vaan kovaa työtä tehdä. Aika meni siinä, kertoo Myllys.

Lehto pohtii, että onko hänen asenteessaan aavistus savolaisuutta.

– Että sitten me huomataan tämä paremmin, kun matkailijatkin huomaa ja iltalehdet ylistää. Sehän on ihan hassua!

Topeliuksen mukaan vesien keskellä sijaitseva Punkaharju ”ui kuin äärettömän suuri vesilintu levitetyin siivin, ympärillään poikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa sen kupeilta”.

Maamme kirjassa Topelius kuvasi Punkaharjua nimenomaan retkipaikaksi. Nykyään se on monille suomalaisille mökkeilyalue. Myös ulkomaalaiset ovat löytäneet paikan: Punkaharjulle tullessani lähijunan helteisessä vaunussa puhuttiin englantia ja japania.

Maamme kirja 2017: Savonmaa, Riitta Myllys
Maamme kirja 2017: Savonmaa, Riitta Myllys Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Kysyn Lehdolta ja Myllykseltä mitä he tuumaavat siitä, että heidän kotikunnassaan käy paljon matkailijoita.

Lehto ja Myllys eivät ole mustasukkaisia kotikunnastaan. Heidän asennettaan kuvastaa Maamme kirjassa mainittu suomalainen sananlasku: ”Eipä meri siitä pilau, jos koira laidalta latkii.”

Lehto pitää punkaharjulaisia ymmärtäväisinä ja vieraanvaraisina.

– Putinillekin näytimme, että osaamme olla ystävällisiä, hän sanoo.

Venäjän presidentti Vladimir Putin tapasi heinäkuussa presidentti Sauli Niinistön vanhassa puurakenteisessa Punkaharjun Valtionhotellissa.

Topelius unohti puhua savolaisesta juonikkuudesta

Topeliuksen mukaan Suomessa on kaksi kansanheimoa, karjalaiset ja hämäläiset. Hämäläiset ovat vakaita, hitaita hiljaisia ja karkeita. Karjalaiset puolestaan ovat valoisia, avomielisiä, virkeitä ja huikentelevaisia.

– Voi olla, että länsisuomalaisiin on helpompi tutustua. Että he ovat avoimempia kuin mitä me savolaiset ollaan, sanoo Lehto.

– Joo, komppaa Myllys.

Me saatetaan katella pitkän aikaa. Ja keksiä lempinimiä. Jos vaikka tulee etelästä toimittaja, saatetaan keksiä keskenämme lempinimi sille.

Myllyksen ja Lehdon kommentit hiukan yllättävät. Itäsuomalaiset siis kokevat olevansa länsisuomalaisia pidättyväisempiä. Lehto jatkaa:

– Me saatetaan katella pitkän aikaa. Ja keksiä lempinimiä. Jos vaikka tulee etelästä toimittaja, saatetaan keksiä keskenämme lempinimi sille. Jos sinulla on vaikka lenkkarit jalassa, sanomme keskenämme, että se on lenkkeilijä. Se on savolaista.

Oikeastaan minulla on haastatteluhetkellä jalassani tennarit, mutta viis siitä. Nyt savolaiset ovat tehneet minusta lenkkeilijän Topeliuksen jalanjäljillä.

Harhailen Punkaharjulla. Kävelen venelaiturille ihmettelemään lumpeita ja kiertelen Valtionhotellia. Erityisen vaikutuksen minuun kuitenkin tekee Retretin juna-aseman seisakkeella tönöttävä veistos. Valtava tumma teos näyttää synkkyyteen vaipuneelta mieheltä. Annan sen nimeksi Suuri masentuja, ja lähetän siitä valokuvia kavereilleni. Tosiasiassa laiturialueen veistos on Olavi Lanun työ Siirtolohkare, ja se toimii matkustajien sadekatoksena.

Maamme kirja 2017: Savonmaa, Olavi Lanun "Siirtolohkare" veistos
Maamme kirja 2017: Savonmaa, Olavi Lanun "Siirtolohkare" veistos Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Tuunaansaaren matkailualueella näen 2-kerroksisen puisen harmaan rakennuksen, jonka nimi on Luhtitalo Topelius. Talon päätyyn on kiinnitetty suuri kyltti, jossa on sitaatti Maamme kirjasta. En oikein tiedä, kuinka suhtautua Topeliuksen kaupallistamiseen.

Mutta Saimaa jättää jäljen. Vesistö kimmeltää, kun astelen rantoja pitkin. Topeliuksen mukaan se, joka on kerran nähnyt Saimaan, ”ei saata koskaan unohtaa näitä näkymiä. Se valtaa sydämen, ja ihmisen täytyy kiittää kaiken hyvän Luojaa, joka on valmistanut hänelle niin ihanan asunnon maan päälle”.

Imatrankoskella jymisee yhä, mutta mukaan on tullut musiikkia

– Vaikka täällä onkin asunut koko elämänsä, silti tuntuu vieläkin jylhältä ja hienolta nähdä tätä.

Näin sanoo opiskelija Riina Tanskanen Imatrankosken sillalla.

Imatrankosken siltaa ylittävät autot ja mopot. Sillan saumakohta naksahtelee renkaiden alla, kun katsomme Tanskasen kanssa sillalta alas. Haastatteluhetkellä Imatrankosken pato on remontissa, joten uoma on kuiva. Kivikkoisella pohjalla näkyy kaksi sinne heitettyä polkupyörää. Kuitenkin näkymä sillalta on jollain tavalla komea.

Maamme kirja 2017: Savonmaa, Imatran koski kuivana, polkupyöriä pohjalla
Maamme kirja 2017: Savonmaa, Imatran koski kuivana, polkupyöriä pohjalla Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

Imatrankosken sillan kupeessa muistokiven laatassa lukee ”Imatrankoski - Suomen hyvinvoinnin Sampo - valjastettiin vuosina 1921–1928”. Tanskasen mukaan Imatrankoski on yhä iso osa imatralaista identiteettiä.

Topelius kirjoitti Maamme kirjassa tästä samaisesta paikasta näin: ”Imatran ukkosenkaltainen jyminä kuuluu puolen peninkulman päähän ja putouksen vieressä ei saata kuulla toisen ääntä.”

Tanskanen kertoo, että hän on ollut usein sillalla, kun koski on avattu. Tilaisuuksia kutsutaan koskinäytöksiksi. Kun vesi päästetään vapaaksi, korkeimmat laineet lyövät useiden metrien korkeudelle.

– Tuolla Kruununpuiston puolella sillan vieressä saattaa kastuakin.

Mutta onko kokemus tänä päivänä sama kuin Topeliuksen aikana: veden jyminän vuoksi toisen ihmisen puhetta ei kuule?

Käy ilmi, että koskinäytös on valtavan suosittu teatteriesitys. Sillalle kerääntyy niin paljon ihmisiä, että paikalle tarvitaan liikenteenohjaus. Ja mitä äänimaisemaan tulee, niin Tanskasen mukaan veden jyminän voittaa kaiuttimista luukutettava musiikki.

Maamme kirja 2017: Savonmaa, Imatran koski
Maamme kirja 2017: Savonmaa, Imatran koski Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

– Jylhää musiikkia, Nigthwishiä tai Finlandiaa. Se pauhaa kovempaa kuin ne kuohut!

Maamme kirjan yksi hienoimmista virkkeistä liittyy juuri Imatrankoskeen: ”Lohi nousee kovimmistakin koskista, mutta Imatrassa sen taito loppuu.”

Leikittelen ajatuksella: Ei ihme, jos lohelta voimat loppuu, kun ei ole vettä ollenkaan ja pitäisi fillareiden yli hyppiä. Ja vaikka patoremonttia ei olisi ja koski virtaisi, niin kuinkahan jaksaisi jalokala potkia yläjuoksuun Nightwishiä kuunnellen.

Karjalassa on yhä pehmeää leipää

Riina Tanskasen mielestä karjalaisissa on iloisuutta ja leppoisuutta. Kun kävelemme Imatran Valtionhotellin ohi kosken uoman näköalapaikalle, otan puheeksi Topeliuksen suosikkiaiheen, hämäläisten ja karjalaisten erilaisuuden.

Tanskanen on aloittamassa kirjallisuuden opinnot Tampereella.

Maamme kirja 2017: Savonmaa, Riina Tanskanen valtionhotellin edessä, Imatra
Maamme kirja 2017: Savonmaa, Riina Tanskanen valtionhotellin edessä, Imatra Kuva: Jakke Holvas / Heidi Gabrielsson KulttuuriCocktail,Zachris Topelius,Maamme kirja

– Mie oon ainakin kuullu täällä vanhemmilta sukulaisilta, että sitten kun menet sinne, niin ei tartte bussikuskeille mitään jutella, Tanskanen nauraa.

– Oon kuullut, että siellä ehkä jurotetaan ja ollaan vähän hitaampia hämäläisiä. Iloisen ja rempseän karjalaisen voi olla vaikea sopeutua sinne. Mutta… Mutta en mie jaksa uskoo tuohon.

Karjalaisruoat, perinteiset paistit ja piirakat, ovat Tanskaselle tuttuja, niin tuttuja, että hän olettaa niitä löytyvän muualtakin Suomesta. Tanskasen on vaikea pidättää huvittuneisuuttaan, kun hän muistelee ensimmäisiä käyntejään opiskelupaikkakunnallaan Tampereella.

– Kävin Tampereella kaupassa. Olin ihan järkyttynyt, kun siellä ei saanut Natusen ohrarieskaa. Vaikka se on ihan luonnollista. Ei kai sitä… leipää kuljeteta… viittäsataa kilsaa jonnekin, Tanskanen nauraa sanojen väleissä.

Topelius kirjoittaa Maamme kirjassa pehmeästä karjalaisesta leivästä. Ehkä ohrarieska on nykyversio siitä.

Tanskanen on täysin tietoinen kohtuuttomasta odotuksestaan. Ja kuitenkin mieleeni tulee eräs Topeliuksen aatos: karjalainen on herkkäuskoinen kuin lapsi.

Tanskanen muistuttaa, että Imatralla kaikki tietävät Natusen ohrarieskan.

– Se on tosi pehmeää, hän sanoo.

Kuuntelen yllättyneenä. Nimittäin Topelius kirjoittaa Maamme kirjassa pehmeästä karjalaisesta leivästä. Ehkä ohrarieska on nykyversio siitä.

”Etelä-Karjalassa emäntä leipoo nuorta pehmeää leipää, mutta köyhässä Pohjois-Karjalassa kelpaa kovakin leipä johon katovuosina pannaan joukkoon petäjäisjauhoja.” (Maamme kirja)