Kare Eskola
Yle
Kun Olli Mustosen levytys kolmesta Prokofjevin pianokonsertosta viime vuonna ilmestyi, ilahduin suuresti kahdesta seikasta. Ensinnäkin Mustonen oli levyttänyt materiaalia, joka sopi hänen korkeaoktaaniselle tyylilleen eikä tuottanut mitään kummallisuuden kokemusta. Ja toiseksi Mustonen tuntui löytäneen soittoonsa uusia, laveita ja pehmeitä värisävyjä Hannu Linnun johtaman RSO:n tukemana. Uudella levyllä kuullaan konsertoista loput kaksi, ja edelleen musiikki istuu kuin hansikas - mutta laveus ja pehmeys eivät jatka voittokulkuaan.
Kokemus johtunee pääasiassa musiikista. Uuden levyn konsertoista nro 2 on enimmältään huikeaa virtuoosikilkuttelua ja nro 5 puolestaan särmikäs ja raskaan oloinen. Mustonen on elementissään, kun Prokofjev kirjoittaa esitysmerkinnäksi con fuoco, accentuato, tempestoso, con brio tai vivo. Lasinkirkkaissa ryöpsähdyksissä ja elävästi aksentoivassa hakkauksessa Mustonen päihittää kaikki kollegansa, etenkin siksi että RSO pystyy seuraamaan hänen aivoituksiaan varsin tarkasti. Mutta nämä konsertot kaipaisivat välillä myös laveaa, romanttista ja pehmeää soittoa, jos ei muuten niin entisestään teroittamaan terävyyden kokemusta. Etenkin toisen konserton avaava Andantino vaatisi pidäteltyä herkkyyttä ja loputtoman pitkiä linjoja jo konserton kokonaismuodon kannalta. Nyt Mustosen tempoileva ote paljastaa kaiken liian aikaisin, ja asettuu ikävästi hankaukseen orkesterin tasaisemman lempeyden kanssa.
Prokofjevin kaleidoskooppimaisesti muuttuvan musiikin keskellä piano tuntuu oudon sävyttömältä sekä soinnillisesti että fraseeraukseltaan. Se johtunee pääasiassa Mustosen näkemyksestä, mutta kenties myös äänityksestä. Vasen käsi ja bassot kuulostavat vaimeilta ja kovasävyisiltä, kun taas diskantissa riittää kimmellystä.
Levyllä Hannu Lintu ja RSO tuntuvatkin vastaavan pitkien linjojen rakentamisesta ja värisävyjen taianomaisesta vaihtelusta. Jälki on etenkin orkesterivetoisemmassa viidennessä konsertossa innoittunutta, mutta joissakin nopeissa osissa orkesterilaiset vaikuttavat työlääntyneiltä Mustosen fraseeraukseen, ja epävarmuus heijastuu esimerkiksi korkeiden viulujen sointuisuuteen ja puhtauteen.
Voi olla, että oma kokemukseni tästä levytyksestä vastaa liiankin tarkoin kokemustani Prokofjevin konsertoista. Ensimmäisen levyn numerot 1, 3 ja 4 tarjoavat astetta mehukkaampaa musiikkia, vaikka Mustosen soitto pysyy toisella levyllä yhtä laadukkaana.
Sergei Prokofjev: Pianokonsertot nro 2 g-molli ja 5 G-duuri. - Olli Mustonen ja Radion sinfoniaorkesteri/Hannu Lintu. (Ondine, ODE 1288-2)
Kuuntele Uudet levyt 22.9.2017, toimittajana Kare Eskola.
