Hyppää pääsisältöön

Tetzlaff käyttää vapautta oikein ja väärin soolo-Bachissa

Christian Tetzlaff on Ondine-yhtiön tähtiviulisti, ja nyt hän on tehnyt niin kuin tähtiviulistin tietyssä uran vaiheessa kuuluu tehdä, eli levyttänyt Bachin sooloviulusonaatit ja -partitat sekä poseerannut levykannessa yksin, henkistyneenä, Jeesukselta näyttäen. Paitsi että nyt Tetzlaff tekee sen jo toistamiseen, aivan kuten teki hiljattain Brahmsin sonaattien kanssa hiljattain. Kyseessä on hänen toinen levytyksensä Bachin sooloviulumusiikista, ja eroa kymmenen vuoden takaiseen Hänssler-levytykseen on vain juuri ja juuri riittävästi, ettei minun tarvitse protestoida keisarin uusista mutta olemattomista vaatteista.

Christian Tetzlaff / Bach
Christian Tetzlaff / Bach Uudet levyt

Tällä kertaa Tetzlaff on kirjoittanut levyyn itse analyyttisen ja koskettavan esittelyn, joka pitää ilahduttavan tarkasti yhtä hänen tulkintansa kanssa. Toki voi olla, että esittely ohjaa kuulijan kokemusta juuri tähän suuntaan, mutta väliäkö sillä, levyt ovat kokonaisuuksia. Tetzlaffin mukaan sooloviulusonaatit ja -partitat ovat Bachin surutyötä hänen ensimmäisen vaimonsa Maria Barbaran kuoleman jälkeen: matka kieltämisestä ja murheesta Chaconnen kiirastulen kautta lohtuun ja takaisin elämään. Tarkasti perustellen Tetzlaff korostaa musiikin henkilökohtaista tunnemerkitystä Bachille, ja sooloviulun sopivuutta juuri tällaisen ilmaisun välineeksi.

Tämä näkemys kuuluu myös edellistä levytystä astetta tunteellisempana viulunsoittona - kaikki tapahtuu espressivo. Lohtu ja suru, päättäväisyys ja alistuminen välkähtelevät tulkinnassa keskimääräistä enemmän. Mutta Bach hakee yksinäisyyteen helpotusta myös fuugista, joiden monumentaalisuutta Tetzlaff kasvattaa teoksen mittaan. Toisaalta, kaikesta analyysista huolimatta, Tetzlaff ei mitenkään saa kuuluisaan Chaconneen kunnon katarsista. Esimerkiksi Christine Buschin barokkiviulutulkinnassa on enemmän syvyyttä, korkeutta ja voimaa.

Tetzlaff puhuu levyesittelyssä vuosien mittaan kasvaneesta tulkinnan vapaudesta. Tämä vapaus kuuluu hyvällä tavalla juuri tunteikkuudessa, mutta Tetzlaff käyttää sitä myös väärin, aivan kuten käytti vuosikymmen sitten. Chris Thilen mandoliiniversiota kuuntelemalla olen oppinut arvostamaan tarkan sykkeen säilymistä, joka ei suinkaan vähennä henkevyyden kokemusta. Mutta Tetzlaff mokoma kadottaa sykkeen varsin usein joko soittoteknisten kompromissien tai tulkintansa takia. Niinä hetkinä kuulija jää ihmettelemään missä on ykkönen, vaikka pitäisi seurata musiikkia.

Modernin viulistin vapautta Tetzlaff väärinkäyttää myös koristeissa, joita hän liimaa musiikin päälle satunnaisen ja perusteettoman oloisesti. Periodimusiikin peruskurssilla hän olisi ehkä oppinut koristelemaan paremmin, tai huomannut, että paras jättää ne kokonaan pois, kun ei kuitenkaan osaa kunnolla.

Kun vertasin Tetzlaffin uutta levytystä Bachin käsikirjoitukseen, huomasin että Tetzlaff käyttää vapautta myös soveltaessaan Bachin jousitusmerkintöjä, joiden noudattamista hän kovasti ylistää. Samoin korvaan kävi muutama vapaa tulkinta Bachin etumerkinnöistä, jotka kieltämättä ovat suttuisia.

Tetzlaffin Bach-soitossa tunneilmaisu, suurmuodon ymmärrys ja tekninen osaaminen ovat kuitenkin mitä parhaimmassa tasapainossa - eli tunne ensimmäisenä. Lisäksi hänen uudessa Peter Greiner -viulussaan on miellyttävän kumea, persoonallisesti alakieliä painottava sointi. Mutta vaikka Tetzlaff kiilaa aivan kärkipäähän nykyviulistien Bach-tulkintojen joukossa, jään ihmettelemään Ondinen ja Tetzlaffin motiiveja. Kun tulkinnassa ei vuosikymmenen jälkeen ole tapahtunut Mullovan Bachien tapaista totaalikääntymystä, ja kun edellinen tulkinta on kätevästi saatavilla, onko levytyksessä taiteellisesti mitään järkeä? Se on selvä, että minun hyllyssäni Tetzlaff ei valtaa paikkaa Viktoria Mullovan pelkistetyltä mestaruudelta saati Christine Buschin inhimilliseltä lämmöltä. Mutta sekin on selvä, että hyvin hän soittaa.

J.S. Bach: Sooloviulusonaatit ja -partitat. - Christian Tetzlaff. (Ondine, ODE 1299-2D)

Kuuntele Uudet levyt 22.9.2017, toimittajana Kare Eskola.