Sari Casal
Yle
Tätä on odotettu. Katumainoksista esitys on käynyt tutuksi jo ennakkoon. Lapsen odotukset teatterista maalailevat samaa kuvaa kuin mainonta.
– Teatterissa on tietenkin punaiset verhot ja kaksi pelleä, tyttäreni tietää.
Koska esityksen nimi on Keisarin uudet vaatteet, pukeutuminen on tärkeää. Sopivaa asua valitaan huolella. Tällä kertaa selvitään puolessa tunnissa.
– Keisari tykkää varmaan vaatteista niin kuin minäkin, tyttäreni arvelee.
Lähdemme matkaan hyvissä ajoin. Silti äitiä pitää hoputtaa.
– Äiti, mennään nyt reippaasti, ettei myöhästytä. Ei oteta enempää kuvia.
Ehdimme kuitenkin ihailla teatterirakennusta hetkisen ulkoapäin. Vuonna 1879 Helsingin Bulevardille valmistunut Aleksanterin teatteri tekee vaikutuksen myös tyttäreeni.
– Vau! Onpa aika upea.
Runsaat sata vuotta aiemmin näyttelijä Aleksandr Nilski vertasi Aleksanterin teatteria pietarilaiseen teatteriin. Hänen mielestään se muistutti hoviteatteria sekä sisältä että ulkoa ja oli "melkein upea". Kelpo paikka siis ensikosketukseksi teatterin maailmaan.
Sisällä näytetään liput ja otetaan selfie punaisen nenän kanssa. Muovinenää ei valitettavasti saa ottaa mukaan, vaikka houkutus olisi suuri.
Sitten alkaa tuskastuttava odottelu.
– Äiti, milloin esitys alkaa? Joko me voidaan mennä. Miten pitkään vielä? Miksi pitää vielä odottaa? Montako minuuttia jäljellä? Miksi se ei jo ala? Kokeile, onko ovi auki. Tylsää.
Luemme käsiohjelman läpi kolme kertaa aikaa tappaaksemme. Lapsen kärsivällisyys ei riitä paikallaan seisoskeluun ilman tekemistä. Varttia myöhemmin pääsemme saliin.
– Äiti katso, punaiset verhot. Mä tiesin! Hei katso, tuolla katossa on keijuja. Ne on melkein kaikki poikia. Silti ne on hienoja. Mutta missä ne pellet on?
Hetken päästä esitys alkaa, ja klovnitkin saapuvat lavalle. Näytös kestää tunnin, ja tyttäreni jaksaa seurata sitä hyvin. Vääntelehdintää aiheuttaa lähinnä se, ettei lapsi näe kunnolla lavalle istuinkorokkeesta huolimatta. Lopulta hyvä paikka löytyy välissämme olevan käsinojan päältä, se on riittävän korkealla eikä aikuinen katsoja ole suoraan edessä. Esitys on vuorovaikutteinen, joten lasten huutelu salista on välillä jopa suotavaa. Ihan hiljaa paikallaan ei tarvitse siis istua.
– Keisarilla ei ole vaatteita, yleisö huutaa yhteen ääneen.
Sen jälkeen muutama neropatti vielä ilkkuu, että keisari on nakupelle. Totta kai tyttäreni on riemulla tässä kaikessa mukana. Sitten tulee esityksen ehdoton kliimaksi.
– Hehehe, peppu!
Ja mikä parasta, näytöksen jälkeen saa mennä lavalle kokeilemaan pierutyynyä. Otamme myös klovnien kanssa kaverikuvan.
– Esitys oli kyllä hauska, mutta olisi voinut olla vielä naurettavampi. Mutta se peppu oli tosi hauska, se peppujuttu nauratti kaikkia, tyttäreni arvioi.
Kysyn, haluaako hän mennä pian uudestaan teatteriin.
– Joo, mennään vaan. Mutta mulla tuli mieleen, että ehkä mä pääsisin seuraavaksi sirkukseen.
