Hyppää pääsisältöön

Onko levyjä liian helppo tehdä?

Levyteollisuus on parissa vuosikymmenessä mullistunut muun muassa siksi, että levyjä on entistä helpompi tehdä. Levy-yhtiön ovella ei tarvitse käydä anelemassa, koska äänityslaitteistot eivät maksa omaisuuksia, niitä osaa käyttää ilman Tonmeister-tutkintoa ja fyysisen levypainoksen voi tilata verkosta. Mutta onkohan kynnys alentunut liikaa, kun sen ylitse pääsee myös harmillisen karuja levyjä, sellaisia kuin viulisti Erkki Palolan ja kitaristi Ilkka Virran kokoelma myöhäistä salonklassismia?

Erkki Palola & Ilkka Virta
Erkki Palola & Ilkka Virta Uudet levyt

Erkki Palola on tehnyt pitkän ja kunniakkaan uran RSO:n ja HKO:n konserttimestarina. Nyt kuusikymppisenä hän on löytänyt säveltämisestä ja levyttämisestäkin uusia väyliä luovuudelleen, ja mikäs siinä, ehkä niistä jää maailmaan pysyvämpi jälki. Tuskin Palola uudella levyllään taivaita tavoittelee: hänelle riittää että tuttu kitaristi äänittää ja editoi, että kansiksi otetaan pahvitasku, ja että kansigrafiikka ja tekstit pelkistetään äärimmilleen.

Itse musiikille jää siis tilaa, ja ohjelmisto onkin houkutteleva katsaus aikaan, jolloin viulu ja kitara olivat porvarillisen salonkimusisoinnin tärkeimpiä soittimia. Silloin Antonio Navan pikkuduot, sovitukset Mozartin Don Giovannin hiteistä sekä Paganinin sonaatti saivat paljon soittoa mutta vähän kunniaa. Vastaavaa ohjelmistoa Palola ja Virta levyttivät jo 90-luvulla Alballe.

Harmi vain että Palolan ja Virran levy ei missään vaiheessa nouse lentoon. Musiikki on Palolalla jotenkin hyppysissä, ja herkkyys musiikin tekemiseen kuuluu, mutta soitosta puuttuu kiiltoa, sävyjä, tarkkuutta ja ennen kaikkea puhtautta. Ilmeisesti Palola tavoittelee rupattelevaa salonkitunnelmaa, mutta itse kuulen lähinnä pitkien linjojen puutetta, aivan kuin tasaiset äänet, yhtenäiset jousenvedot ja tasainen vibrato olisivat Palolalle teknisesti vaikeita. Liian usein sävelten väliin suotta jää rosoinen kuoppa, jonne luisutaan hieman epäpuhtaasti, juustoisen vibraton ja dimiduendon saattelemana.

Ikävin esimerkki tästä lienee edellä kuultu Paganinin Cantabile, jonka fraseerauksessa ei ole järjen häivää, etenkään lopun G-kielihekumoinnissa. Mukaan on vieläpä jäänyt selvä soittovirhe. Ilkka Virta kitarallaan seuraa ja sävyttää minkä pystyy, mutta tässä ohjelmistossa hänellä ei ole paljon tekemistä. Hyvä niin - Virta on ehtinyt tehdä aivan kelvollisen äänityksen.

Pekka Kuusisto ja Ismo Eskelinen osoittivat Paganini-levyllään, että radikaali tulkinta kohottaa taiteeksi myös tällaiset yhdentekevät salonkikappaleet, jotka perustuvat sievään melodiaan ja yksinkertaiseen kitarasäestykseen. Palola ja Virta eivät tavoittele radikaaliutta - mutta eivät juuri muutakaan. Onhan se levyn tekeminen mukava harrastus, mutta valitettavasti tehty levy joutuu vertailuun kaikkien muiden levyjen kanssa, ilman golfista tuttuja tasoituksia.

Antonio Nava: Trois petits duos. W.A. Mozart (sov. J.G. Busch): Auswahl der beliebtesten Stücke aus Opern Jon Juan. Niccolo Paganini: Sonata concertata. - Erkki Palola, viulu, ja Ilkka Virta, kitara.

Kuuntele Uudet levyt 6.10.2017, toimittajana Kare Eskola.

  • Ondine-galleriassa Erkki-Sven Tüürin ääniveistoksia

    Levyarvostelu

    Erkki-Sven Tüür on sukupolvensa menestynein virolaissäveltäjä maailmalla, ja se on paljon sanottu, koska kilpailua riittää. Tüür ei ole menestynyt tuurilla, vaan vahvalla ja tunnepitoisella nykymusiikilla, jonka selväpiirteiset, plastiset ja säihkyvät pinnat muodostavat kuin abstrakteja metalliveistoksia. Ondine on jo hetkisen tehnyt yhteistyötä Tüürin kanssa, ja uusimmalla levyllä Tapiola Sinfonietta esittää Tüürin kolme tuoretta, laajaa, kansainvälistä tilausteosta: alttoviulukonserton Illuminatio, kahdeksannen sinfonian sekä erikoisen nokkahuiluteoksen Whistles and Whispers from Uluru.

  • Tanja Tetzlaff tekee Rautavaaran paatoksesta herkkää

    Levyarvostelu

    Einojuhani Rautavaara kuuluu levy-yhtiö Ondinen profiilisäveltäjiin. Isot orkesteriteokset Ondine saattoi levylle tuoreeltaan Rautavaara-buumin aikaan, mutta kamarimusiikissa riittää tekemistä. Tanja Tetzlaffin ja Gunilla Süssmannin vakiintunut sello-piano -duo on nyt levyttänyt Ondinelle Rautavaaran teoksia sellolle ja pianolle, ja uutuus antaa mukavasti uutta sävyä tulkintaperinteeseen.

  • Louis Andriessen palauttaa uskon nykyoopperaan

    Levyarvostelu

    Hollantilainen pitkän linjan säveltäjä Louis Andriessen säveltää niin ihmeellistä nykyoopperaa, että se menee läpi paitsi Euroopassa myös Yhdysvalloissa, jossa suurille avantgarde-tuotannoille on vaikea löytää rahoitusta ja yleisöä. Andriessenin uusin ooppera, groteski näyttämöteos Theatre of the World, syntyi Hollannin oopperan ja Los Angelesin filharmonikkojen yhteistuotantona, ja sepä onkin toden totta niin hyvä, etten lainkaan ihmettele kulttuurirajat ylittävää menestystä. Minullekin se palauttaa uskon nykyoopperaan, jopa ilman kuvaa, pelkkänä Los Angelesin filharmonikkojen levytyksenä.

  • Simon Rattlen keräämä Haydn-kummallisuuksien galleria

    Levyarvostelu

    Kapellimestari Simon Rattle rakastaa Joseph Haydnin musiikkia, ja haluaa julistaa kaikelle maailmalle, kuinka suuri musiikillinen keksijä ja uudistaja Haydn oli. Tätä tarkoitusta varten Rattle on valikoinut Haydnin sinfonioista, oratorioista ja oopperoista radikaaleimmat ja oudoimmat osiot, ja koostanut niistä liki tunnin mittaisen orkesterimatkan. Lontoon sinfoniaorkesterin levyttämänä valikoimasta muodostuu kummallisuuksien galleria, mutta hieno sellainen.