Hyppää pääsisältöön

Riina Katajavuori: Runofestivaalit ja kymmenen minuutin ongelma

Kolumnistikuva
Kolumnistikuva Kuva: Erik Vierkens Riina Katajavuori

Olen 25-vuotisen kirjailijanurani aikana ollut yhdessä jos toisessakin kirjailijakongressissa ja luuhannut monenlaisilla runofestareilla pitkin maailmaa.

Kirjallisuusfestarit ovat usein absurdeja tapahtumia, jotka sisältävät pönötystä, ohipuhumista ja kohtaamattomuutta, mutta lähes aina niihin mahtuu myös jokunen tähtihetki, joka kantaa vuosien päähän, inspiroi omaa kirjoittamista, avaa silmiä ja luo uusia kontakteja yli rajojen.

Runofestarien runoilloissa ei runoja ja käännöksiä pelkästään lueta. Kun porukkaa on kosolti koolla, jokainen haluaa lavalla erottua. Nicaraguassa argentiinalainen runoilija lauloi, itävaltalainen soitti kukkopilliä, espanjalainen pientä symbaalia. Joku ei suostunut menemään puhujanpönttöön vaan halusi esiintyä koko vartalo esillä.

Runofestivaalien kiperin kysymys on niin sanottu ”kymmenen minuutin” ongelma. Kun runoilijalle antaa 10 minuuttia esiintymisaikaa, jokaisella kansallisuudella ja persoonalla on kymmenestä minuutista oma luova, kulttuurinen käsityksensä.

Toimivin ratkaisumalli on ollut Irlannin Newbridgessä järjestettävällä Gerald Manley Hopkins -festivaalilla. Runoiltojen esiintyjänimet oli listattu kullekin päivälle, ja esiintymisiin liitettiin tiukka ohjeistus: Kolme runoa. Toisena päivänä: Kaksi runoa. Kolmantena päivänä: Yksi runo.

Pahinta, mitä esiintyjä voi tehdä, on huudella lavalta yhdeksän runoa luettuaan: ”Vieläkö on aikaa?”

Siinä ei päässyt lavertelemaan eikä soveltamaan. Runot tuli valittua huolella eikä kukaan unohtunut nautiskelemaan omasta äänestään yli äyräiden. Yhden runon päivänä esitin toki kaikkein pisimmän englanniksi käännetyn runoni.

Pahinta, mitä esiintyjä voi tehdä, on huudella lavalta yhdeksän runoa luettuaan: ”Vieläkö on aikaa?” Yksikään järjestäjä ei vastaa rehellisesti ”Ei! Tule jo pois sieltä!” vaan hymyilee väkinäisesti ja nyökkää.

Runojen kuunteleminen on vaativa toimi. Siksi runoja ei kannata yliannostella. Viisi-kuusi tiivistä, punnittua, kiteytettyä, taidokasta runoa on maksimi, minkä keskittynytkään yleisö pystyy vastaanottamaan yhdeltä tekijältä. Sen jälkeen homma herpaantuu.

Olin vastikään Reykjavikin runofestivaaleilla. Korkeatasoinen runoilta vähähappisessa juhlasalissa alkoi kello 21 ja loppui kello 22.30. Esiintyjiä oli puoli tusinaa. Shetlantilainen vieras esitti kuusi runoa omalla äidinkielellään, shetlanniksi, taustalla oli tekstien käännökset projisoituina. Onnistunut, tyylikäs veto.

Pääsevätkö he esiintymään ani harvoin, kun haluavat lukea kerralla koko tuotantonsa?

Islantilaispoeettojen runoilla sen sijaan ei ollut mittaa eikä määrää. Paikallinen Paperi T -tukkainen miekkonen huolettomassa huivissaan ja 70-lukulaisessa nahkatakissaan luki ainakin 15 pitkää, tarinallista proosarunoa. Ne olivat daniilharmsmaisia ja hyviä, mutta paras terä ennätti taittua, kun huomio kiinnittyi siihen, loppuuko tämä ikinä.

Muut paikalliset runoilijat lukivat yhtä pitkästi. Aloin miettiä, pääsevätkö he esiintymään ani harvoin, kun haluavat lukea kerralla koko tuotantonsa? Toisaalta – ilta antoi vahvan vaikutelman islantilaisrunoilijain laadusta: heillä on vankka itsetunto! Ja sehän on hyvä asia.

Illan tanskalaisrunoilija luki tekstejään ainoastaan englanniksi. Miksi? Oltiinhan pohjoismaisilla runofestareilla. Mihin jäi pohjoismainen yhteys?

Tärkeintä olisi, että runoilija lukisi aina jotakin äidinkielellään – ymmärsi yleisö tai ei. Me haluamme kuulla ihmisestä hänen omintaan, hänen baskiaan, iiriään, maltaansa, hänen sisintään, oman kielen melodiaa, sitä kieltä, jolla hän ei takeltele, jolla hän näkee unia. Suomenruotsalaiset runoilijat, esiintykää Suomessa ruotsiksi!

Kun saksalainen runoilija Durs Grünbein vieraili Helsingin Juhlaviikoilla, hän yritti sinnikkäästi puhua englantia, kunnes Huvila-teltan yleisö huutokonsertillaan sai vihdoin miehen vakuuttuneeksi, että kyllä, haluamme todellakin kuulla hänen äidinkieltään, saksaa, ja jotkut meistä jopa ymmärtävät siitä jotain.

Kala on kala paitsi suomeksi, myös vepsäksi, isuriksi, viroksi, karjalaksi ja vatjaksi.

Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden kongresseissa parasta antia on sukukielten kirjo. Vaikka rakkaiden sukukansojemme uhanalaisten kielten itäiset edustajat usein tunkevat kymmenminuuttisen puheenvuoronsa ähkyyn ja kertovat kirjallisesta kulttuuristaan KAIKEN, on aina tehokkaampaa, kun he sanovat jotakin omalla kielellään, vaikka lyhyestikin.

Viimeksi Tartossa liikutuin valtavasti tajutessani, että KALA on KALA paitsi suomeksi, myös vepsäksi, isuriksi, viroksi, karjalaksi ja vatjaksi. Puhumattakaan muista ikivanhoista sanoista, joilla on yhteinen kanta: PESÄ, SYDÄN, SILMÄ, KUUSI, VESI.

Kulttuurieroista oppii joka festivaalin yhteydessä jotakin. Lahden kirjailijakokouksessa sain lepytellä väliamerikkalaista runoilijaa, joka ihmetteli, miksi suomalaiskirjailijat aloittivat paneelin ensimmäisinä puhujina. Miksei ulkomaalaisvieras saa aloittaa? No, meillä annettiin nelihenkisessä paneelissa kunniapaikka aina ulkolaiselle kirjailijalle. Tämä sai esiintyä lopuksi ja sanoa viimeisen sanan.

Kommentit