Hyppää pääsisältöön

Katso rohkeasti kameraan! – elokuvan lyhyt historia Lumièresta Youtubeen

Mies katsoo kameraan ja vetää kättä lippaan.
Mies katsoo kameraan ja vetää kättä lippaan. Kuva: Cinema Mondo elokuvat,KulttuuriCocktail,Louis Lumière,Auguste Lumière

Alussa oli kamera, joka tarkkaili maailmaa. Se näki junia, laivoja ja ihmisjoukkoja. Sitten joku kuvattavista katsoi kameraan, vaikka ei olisi saanut. Sillä hetkellä kylvettiin vallankumouksen siemenet. Nyt elokuvakumous on täällä. Somessa, Youtubessa ja kännykässä. Ja edelleen elokuvan radikaali ja omaleimainen voima on ihmisen kasvoissa ja katseessa.

Elokuva on nuorehko, mutta valtavan voimakas taide- ja ilmaisumuoto. Se mikä alkoi 120 vuotta sitten, on juuri näinä vuosina levinnyt joka paikkaan.

Aluksi rikkaat herrasmiehet kuvasivat kadunvarrelta totuuden maailmasta. Tänään jokainen kännykänomistaja voi tehdä saman, ja vielä enemmän.

Jo maailman ensimmäisissä elokuvissa on oraalla se, mikä tapahtuu nyt. Arkisista havainnoista ja matkailuelokuvista on kasvanut elävän kuvan kulttuuri, jossa kamerasta on tullut olemassaolon väline. Elokuvakameran avulla on mahdollista katsoa ihmistä kielen ja sanojen takana.

1. Lumièret kuvasivat kaupunkikuhinaa, lapsia ja ihmisjoukkoja – Thierry Frémaux selostaa ne nykykatsojalle

Veljekset Louis ja Auguste Lumière ovat elokuvan tunnetuimmat pioneerit. He kuvasivat 120 vuotta sitten varhaisimpia elokuvia ja järjestivät maailman ensimmäisen maksullisen elokuvaesityksen vuoden 1895 joulukuussa.

Lumièret kuvasivat ja tuottivat vuosina 1895–1905 yli 1400 alle minuutin mittaista elokuvaa. Lumière-insituutin ja Cannesin elokuvajuhlien johtaja Thierry Frémaux on koonnut niistä yli sadan elokuvan kollaasin, jota kuljettaa hänen selostava ja kommentoiva äänensä. Sen on tarkoitus auttaa nykykatsojaa, mutta samalla yleisön omalle ajattelulle jää turhan vähän tilaa.

Miehet pelaavat kuulapeliä puistossa.
Miehet pelaavat kuulapeliä puistossa. Kuva: Cinema Mondo elokuvat,Louis Lumière,KulttuuriCocktail

Lumière! (2016) näyttää, että elokuvan historia alkoi kuvista, joissa nähdään Lyonin katuvilinää, ihmisjoukkoja työn touhussa tai pelaamassa, liikkuvia junia sekä leikkiviä lapsia. Mukana on myös useita välähdyksiä eri maiden elämänmenosta, aina Egyptiä ja Vietnamia myöten.

KulttuuriCocktail kutsui kaksi elävän kuvan ammattilaista katsomaan näitä legendaarisia lyhytelokuvia.

Elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Maria K. Mononen kehuu sitä, kuinka hienosti vanha filmimateriaali on restauroitu. Lyhytelokuvat ovat tarkkoja, kirkkaita, ja niiden maailma on elävä.

‒ Kameran edessä ollut todellisuus näyttäytyy käsinkosketeltavampana kuin mitä olen aikaisemmin nähnyt.

Mediapedagogi Ismo Kiesiläisen mielestä kokoelma Lumière-elokuvia tiivistää elokuvan historian puoleentoista tuntiin.

‒ Tässä laitettiin pöydälle kaikki ne palikat, joita elokuvassa on sen jälkeen käytetty. Mielestäni kiehtovin kysymys on kameran objektiivisuuden ja subjektiivisuuden välinen ristiriita. Aluksi on jostain syystä lähdetty siitä, että kameraan ei saa katsoa, mutta lopulta on tajuttu, että kyllä, kameraan pitää katsoa.

2. Lumièret katsoivat ihmistä kaukaa

Lumière-elokuvien valikoima on monipuolinen. Se ulottuu tutummista dokumentaariotoksista, kuten asemalle saapuvasta junasta, selvästi lavastettuihin hassutteluihin, joissa mies esittää voimakkaasti ilmehtien erilaisia ihmistyyppejä.

Mukana on myös esimerkiksi kaunis lähikuva kultakalamaljasta, josta valo taittuu eri suuntiin tai niin ikään läheltä kuvattu otos valaanpyytäjistä soutamassa venettä.

Siitä huolimatta voi tehdä yleistyksen: nämä lyhytelokuvat katsovat maailmaa etäältä, vähän kuin antropologin silmin – tällaista elämää kuvauspaikoilla elettiin noin ylipäätään. Aniharva reilusta sadasta lyhytelokuvasta katsoo ihmistä yksilönä, erityisenä persoonana.

Kameran tuominen maailmaan on teko, jolla on seurauksia.

Silti jo kameran tuominen maailmaan on teko, jolla on seurauksia. Monosen mukaan elokuva on vaikuttanut paljon siihen ihmiskuvan murrokseen, jonka kanssa on eletty jo yli 100 vuotta. Ja eletään edelleen.

– Kameran läsnäolo muuttaa todellisuutta. Se muuttaa myös katseen luonnetta, sitä miten katsomme itseämme ja toisiamme, Mononen sanoo.

– Lumièren elokuvista tuli sellainen olo, että ihmiset katsoivat silloin itseään ja toisiaan enemmän yhteisön jäsenenä, osana tiettyä aikaa ja paikkaa. Elokuvat ovat kuin maisemia, joissa näytetään, miten tietty yhteisö elää Pariisissa tai Meksikossa. Niissä yksilö sulautuu osaksi yleistä vilinää.

‒ Olin yllättynyt siitä, kuinka vähän kuvattiin ihmisiä yksilöinä, kun kuitenkin maalaustaiteen muotokuvissa ja valokuvataiteessa niin oli jo tehty. Elokuva heitti katseen joukkoon ja yhteisöön, Kiesiläinen sanoo.

Mononen muistuttaa, että myös maalaustaiteessa työläisiä kuvattiin ryhmänä eikä yksilöinä. Muotokuvia maalattiin lähinnä harvoista etuoikeutetuista yksilöistä. Sellaisista kuin Lumièren perhe, omistivathan he tehtaan.

Olisi ollut vallankumouksellista kuvata elokuva yhdestä työläisestä, joka lähtee tehtaasta.

Niinpä veljekset kuvasivatkin ensimmäisen elokuvansa nimenomaan joukosta työläisiä, jotka kävelevät ulos tehtaanportista.

‒ Olisi ollut vallankumouksellista kuvata elokuva yhdestä työläisestä, joka lähtee tehtaasta. Sen elokuvan haluaisin nähdä, Kiesiläinen sanoo.

Lumière-elokuvat kestävät noin 50 sekuntia, koska se oli yhden filmikelan mitta. Niissä nähdään pääosin staattisia otoksia, joissa kuvaaja kuvaa koko pätkän yhteen pötköön. Vain parissa elokuvassa kamera liikkuu, mm. kuumailmapallon, veneen ja Eiffel-tornin hissin mukana.

Poika ja tyttö tanssivat.
Poika ja tyttö tanssivat. Kuva: Cinema Mondo Louis Lumière,elokuvat,KulttuuriCocktail

Mitään sattumanvaraista elokuvissa ei kuitenkaan ole.

‒ Ne oli rakennettu sillä tavalla, että selvästi oli mietitty, milloin kamera laitetaan käyntiin, jotta tietty toiminta mahtuu otokseen, Mononen sanoo.

– Luulen, että kameran painavuudesta ja filmikelan pituudesta johtuvat reunaehdot vahvistivat pyrkimystä tehdä kuvaajan katseesta objektiivinen ja etäinen. Sitä, että kamera on ikään kuin maailman ulkopuolella, Kiesiläinen arvioi.

‒ Olisi kiinnostavaa tutustua siihen, mikä tässä on aikakauden katsetta ja mikä on elokuvaamisen mekaniikan tuottamaa katsetta, Kiesiläinen jatkaa.

3. Somevideot ovat kuin Lumièren kamerasta

Tällä vuosituhannella elokuvakamera on kasvanut ihmiseen kiinni. Varsinkin älypuhelimen kamera on kuvaajan käden, katseen ja aivojen suora jatke, joka liikkuu kevyesti joka suuntaan. Samaan aikaan Youtube ja muu sosiaalinen media täyttyy miljardeista videoista.

Itse asiassa kännykkä- ja Youtube-videot ovat monella tapaa hyvin samanlaisia kuin Lumièren elokuvat.

Monosen mukaan eroa on esimerkiksi siinä, että 100 vuotta sitten kuvattiin melkein pelkästään ulkona ja otoksen keston määräsi filmikelan pituus.

Toisaalta edelleenkin on tarve rajata kuvattavan pätkän pituutta.

– Nykyään on paineita pyrkiä tiiviiseen ilmaisuun, koska katsojilla on vain rajallisesti aikaa käytössään. He kyllä katsovat klipin pituutta ennen kuin klikkaavat sitä, Mononen sanoo.

– Videota, tai mieluummin käytän sanaa elokuva, on niin paljon, että paine aikarajaan tulee katsomisen mekaniikasta, Kiesiläinen täydentää.

Kännykkävideoissa on esillä jokapäiväisen mystinen viehättävyys.

Yhteisiä piirteitä on enemmän kuin erottavia. Halu nähdä ja näyttää, millaista on jossain kaukana, heräsi heti elokuvan vaippaiässä, eikä tämä matkaelokuvagenre ole hiipunut mihinkään. Lumièreä ja kännykkäkuvaajaa yhdistää myös kiinteä polttoväli eli se, että zoomaaminen ei onnistu.

Samoin arkipäiväiset aiheet kiinnostavat jälleen, elokuvan alkuaikojen tapaan. Nykyvideoissakaan ei kauheasti kohota arjen yläpuolelle, kuten näytelmäelokuvassa on tapana.

– Kännyköillä kuvatussa materiaalissa on jälleen jännästi esillä jokapäiväisen mystinen viehättävyys. Mehän haluamme kauheasti nähdä, miten toiset ihmiset elävät ihan tavallista elämäänsä, varsinkin jossain toisella puolella maailmaa, Mononen sanoo.

4. Kamera on ajattelun väline

Kiesiläisen mukaan elokuvan historia etenee vähän samalla tavalla kuin yksittäisen kuvaajan taitojen kehityskin.

– Ensin hän näyttää kameralla, mitä on nähnyt. Sitten hän näyttää, mitä on ajatellut. Jos ajatellaan klassisia lomavideoita aurinkorannalta, niissä yleensä panoroidaan edestakaisin ja näytetään, että tällaista siellä rannalla oli, Kiesiläinen sanoo.

– Seuraava askel on näyttää, mitä minä koin siellä rannalla. Silloin kuvataan matkaseuralaisen kasvoja tai hiekkaista juomapulloa, “tätä minä koin matkalla”, Mononen sanoo.

– Silloin kuvaaja osaa tarkentaa kameran niihin kohteisiin, joissa mieli kulloinkin on. Luulen, että tämä on yhä intuitiivisempää niillä, jotka kuvaavat paljon, kuten nuorilla, Kiesiläinen sanoo.

Uimarit hyppivät laiturilta mereen.
Uimarit hyppivät laiturilta mereen. Kuva: Cinema Mondo elokuvat,Louis Lumière,KulttuuriCocktail

Kiesiläinen muistuttaa, että elokuvaihmisiltä meni yli 50 vuotta oivaltaa, että elokuva voi olla ajattelun väline kielen tapaan. Hän viittaa erityisesti ranskalaisen elokuvaohjaajan Alexandre Astrucin vuonna 1948 julkaisemaan esseeseen “kamerakynästä”. Astrucin mielestä kameraa pitäisi käyttää kynän tapaan ajatusten ilmaisemiseen.

Mediapedagogina Kiesiläinen toivoo, että kaikkea elävää kuvaa opittaisiin katsomaan kuvina jonkun ihmisen ajattelusta. Siinä mielessä kuva on kuin teksti – se on jonkun tekemää, jonkun ajattelemaa, jonkun manipuloimaa. Se ei sisällä puhdasta totuutta, kuten ei tekstikään. Myös elokuva syntyy ihmisen mielestä.

Kun Lumièret kuvasivat Pariisia vuonna 1897, heillä oli varmasti vilpitön halu näyttää, milllainen Pariisi todella on.

– Se on heidän ajatuksensa siitä, miltä Pariisissa näytti silloin. He vain käyttivät kameraa välineenä ilmaistakseen ajatuksensa, Kiesiläinen toteaa.

5. Lumièren aloittama vallankumous toteutuu vihdoin Youtubessa

Mononen on opettanut Youtube-videoiden tekemistä kansanopistossa. Hänen mielestään tubekulttuuria väheksytään, vaikka se on itse asiassa valtavan murroksen airut.

– On koko kulttuuriamme mullistava asia, että ihmiset oikeasti kommunikoivat videoilla suoraan ja globaalilla tasolla. Näiden videoiden ilmaisukeinot ovat usein hyvin sofistikoituneita, esimerkkinä meemikulttuuri ja kaikki videoiden sisäiset viittaukset eri suuntiin. Siinä mielessä elämme utopian alkua, Mononen sanoo.

Monosen mukaan meneillään olevan mullistuksen luonne on toistaiseksi arvoitus. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea se merkitsee, että yksilöt näkevät itsensä ja toisensa entistä tarkemmin.

Ihan ensimmäistä kertaa elokuva on nyt kansankulttuuria.

– Tämä on elokuvakulttuurin suurimpia mullistuksia vuosikymmeniin. Ihan ensimmäistä kertaa elokuva on nyt kansankulttuuria, ja puhun nyt kansankulttuurista edistyneemmässä muodossa kuin mitä kotivideoiden kuvaaminen oli, Kiesiläinen sanoo.

Sekä Kiesiläinen että Mononen korostavat sitä, miten nykyinen tubekulttuuri on tekijälähtöistä, jatkuvasti kehittyvää ja yhteiskuntaan kiinnittyvää. Videot myös läpileikkaavat melkein kaikki elämän osa-alueet purjehduksen alkeista vetoketjun korjaamiseen.

– Elokuvakamerasta on 120 vuodessa tullut olemassaolon väline, ja nimenomaan kaikessa hyvässä merkityksessä, Kiesiläinen summaa.

6. Katso kameraan, katso ihmistä!

Thierry Frémaux kiinnittää Lumière!-elokuvassaan katsojan huomion niihin muutamiin hetkiin, jolloin joku Lumiéren kuvaamista ihmisistä katsoo kameraan. Hänen kommenteissaan nuo lyhyet välähdykset näyttäytyvät koomisina virheinä.

Ismo Kiesiläinen pitää kameraan katsomista tärkeänä eleenä, koska se auttaa ymmärtämään elokuvan olemusta. Hänen mukaansa katse paljastaa, kenellä on valta.

– Kamera on aina ollut vahvasti vallankäytön väline. Kuvaaja voi sijoittaa katsojan tiettyyn paikkaan, “tätä sinä nyt katsot ja katsot sitä näin”, Kiesiläinen sanoo.

– Kameraan katsominen haastaa tämän. Se paljastaa vallankäytön. Kun joku katsoo kameraan, tulee myös kameran takana oleva ihminen näkyväksi. Tietyssä mielessä teko paljastaa samalla myös elokuvan katsojan.

Se että liki jokainen voi kuvata kännykkäkamerallaan myös liikkuvaa kuvaa, on Kiesiläisen mielestä demokratisoinut valta-asetelmaa jonkin verran ja tehnyt kameraan katsomisesta tavallista.

– Kulttuuri on ollut matkalla kohti aina vain suurempaa yksilön tunnistamista, ja elokuvakameraan katsova ihminen on suuri askel sillä tiellä. Se teki ihmisistä uudella tavalla itsestään ja toisistaan tietoisia, Mononen miettii.

Valokuvaaja nousee veneestä kamera kädessään.
Valokuvaaja nousee veneestä kamera kädessään. Kuva: Cinema Mondo elokuvat,Louis Lumière,KulttuuriCocktail

Elokuvan historia on kulkenut Lumièren kinematografista, joka tarkoittaa “liikkeenkirjoitinta”, videoon, jonka alkuperäinen merkitys on “minä näen”. Kiesiläisen mukaan tämä on tärkeä loikka: siinä siirrytään sieluttoman koneen tallentamasta yleisestä kuvasta siihen, että on joku henkilö joka katsoo ja näkee.

– On subjekti, joka näkee toisen subjektin kameran kautta.

Elokuvan evoluutiossa ihminen on tullut vähitellen tärkeämmäksi. Pohtiessaan mitä elokuva on tehnyt maailmalle, Kiesiläinen siteeraa unkarilaisen elokuva-ajattelijan Béla Balázsin ajatusta:

– Ihminen on tullut näkyväksi.

Kiesiläisen mielestä elokuvan voima on siinä, että sen avulla voi katsoa ihmistä, ohi sanojen ja lauseiden. Elokuvalla voi ilmaista paljon sellaista, mitä kielellä ei voi, koska ihmisen ajattelu on perustaltaan kuvallista ja aistillista.

– Kun näemme elävän ihmisen elävät kasvot videokuvassa, se kutsuu meidät miettimään, mitä kasvojen takana tapahtuu, kuka hän on. Kieli ei tee tätä.

Lumière-elokuvissakin on muutama hieno esimerkki tällaisesta. Elokuvaohjaaja Maria K. Monoseen teki vaikutuksen elokuva, jossa kuvataan vuoristosotilaiden nyrkkeilyharjoitusta. Siinä yhtenäisesti pukeutuneet miehet pyörähtelevät tarkan koreografian mukaan, ja se näyttää oikeastaan tanssiesitykseltä.

– Yksi sotilaista oli täysin keskittynyt koreografiaan ja jäi lopuksi katsomaan kameraan ja miettimään jotain. Hän muuttui silmissäni yksilöksi, jonka olisin voinut tuntea jostain. Hän tuli sieltä ajan takaa. Hän ei ollut vain historiallinen hahmo, jolla on hassut viikset ja joka liikkuu vähän hassusti. Hän tuli näkyväksi, Mononen sanoo.

Kesti aika monta Lumière-elokuvaa ennen kuin kameraan katsominen sallittiin.

Mediapedagogi Ismo Kiesiläinen ottaa toisen esimerkin. Se on vuonna 1900 Ranskan Indokiinassa, nykyisessä Vietnamissa, kuvattu elokuva, jossa kylän lapset juoksevat heistä etääntyvän kameran perässä. Kamera on ilmeisesti ollut kantotuolin tai riksan kyydissä. Vähitellen joukon keskeltä erottuu joku.

– Kesti aika monta Lumière-elokuvaa ennen kuin kameraan katsominen sallittiin. Sitten sieltä tulee tällainen pätkä, jossa on vietnamilainen tyttö, ja hän juoksee kameraa kohti ja katsoo siihen.

– Siihen asti nähdyissä elokuvissa ihmisiä oli katsottu lähinnä rooleina yhteiskunnassa tai hahmoina, jotka suorittivat tietynlaista tehtävää kohtauksessa tai yhteisössä. Sitten yhtäkkiä on tämä tyttö, jolla ei ole mitään roolia. Hän ei ole kuvassa lapsena, siis sellaisena lapsena, joka leikkii kissan kanssa. Hän vain tulee kameraa kohti ja katsoo, Kiesiläinen kuvailee.

Sekä Mononen että Kiesiläinen ovat sitä mieltä, että nimenomaan elokuva mahdollistaa pikkuisen vietnamilaistytön näkemisen sellaisena kuin hän on. Juuri tämä on elokuvan erityisominaisuus.

– Tämä pieni elokuva avasi sen kysymysmerkin, joka on jokaisen ihmisen kasvojen kohdalla, Kiesiläinen sanoo.


Lumière! avaa Teeman elokuvafestivaalin 2018 tiistaina 20.3. kello 20. Esitys on Suomen tv-ensi-ilta. Areenassa Lumière! on katsottavissa 30 vuorokautta.

5.10.2017 lisätty linkki ja korjattu kirjoitusasua.
13.3.2018 lisätty tiedot ja linkit Teeman elokuvafestivaaliin 2018.

Kommentit