Hyppää pääsisältöön

Tuhkimotarinoiden Nanna - Särkynyt mieli

Nannan veli Ville teki itsemurhan. Siskon mieli särkyi, mutta itsemurhayrityksen, mielisairaalan ja raskaan kamppailun jälkeen hän pääsi takaisin pinnalle.

– Villestä oltiin aina huolissaan ja hänen kipunsa sai näkyä. Itse peitin kivun. Olin kateellinen jopa hänen kuolemastaan, Nanna myöntää.

Ville oli Nannan pikkuveli. Hauska, herkkä, vähän hörhö ja ihanan hölmö. Aina vauhdikas, mutta myös yksinäinen.

Nanna ja Ville pieninä
Ville oli Nannan pikkuveli. Nanna ja Ville pieninä Kuva: Nannan kotialbumi tuhkimotarinoita
Nannan pikkuveli Ville hassuttelee mallinuken kanssa.
Ville oli hauska ja ihanan hölmö. Nannan pikkuveli Ville hassuttelee mallinuken kanssa. Kuva: Nannan kotialbumi tuhkimotarinoita
Nanna ja Ville teini-iässä
Nanna yritti olla järkevä isosisko. Nanna ja Ville teini-iässä Kuva: Nannan kotialbumi tuhkimotarinoita

– Kaiken se teki vauhdikkaasti, ja kaikki jäi vaiheeseen. Ville oli vähän sellainen adhd-tyyppi. Vaikka hän olikin villi, niin hänellä oli myös herkkä puoli. Luulen, että Ville oli sisimmässään aika yksinäinen. Jälkikäteen, kun ajattelen, niin Ville oli maanis-depressiivinentyyppi. Ensin meni lujaa, sitten tuli rysähdys, ja sitten ei enää mennyt niin lujaa. Silloin hän masentui, eikä tehnyt mitään. Koulu ja työt kärsivät tästä tietysti.

Nannan ja Villen suhde oli läheinen. He pystyivät puhumaan vaikeistakin aiheista.

– Koska Villestä oltiin usein huolissaan, yritin olla isosisko ja järkevä. Meidän lapsuuden kodin takapihalta alkoi metsä. Se oli minun ja Villen olohuone, jossa hengasimme. Metsä on aina ollut henkireikäni.

Ville kävi peruskoulun ja meni ammattikouluun. Hän etsi paikkaansa yhteiskunnassa ja aloitti lukion.

– Lukion hän kävi tosi skarpisti – valmistui puolessatoista vuodessa. Tilanne vaikutti tasapainoiselta. Villeä kehuttiin kovasti koulussa, arvosanat olivat hyviä ja Ville sai stipendinkin.

Sitä stipendiä Ville ei enää itse ollut vastaanottamassa. Stipendirahoilla ostettiin hautajaiskukat.

– Kun järjestelimme Villen lakkiaisia, hän ei ollut yhtään innokas suunnittelemaan. Sanoi vain, ettei tarvitse kutsua ketään. Hän varmaan siinä kohtaa jo tiesi, ettei juhlia tule.

"Ville sanoi, ettei lakkiaisiin tarvitse kutsua ketään."

Kevään aikana Nanna ja Ville eivät olleet paljon tekemisissä. Kummallakin oli omat kiireensä opiskeluiden ja töiden parissa.

– Luulin, että Villellä menee hyvin, en nähnyt hänen pahaa oloaan. Ilmeisesti kuitenkin muut perheestä olivat taas vaihteeksi olleet huolissaan hänestä.

Loppukeväästä Nannan isä soitti. Ville oli yrittänyt itsemurhaa.

Ville päästettiin sairaalasta ja käskettiin lupaamaan, ettei tapa itseänsä ennen seuraavaa aikaa sairaalassa. Ville ei totellut.― Nanna

– Olin raivoissani. En uskonut, että hän meinasi oikeasti kuolla. Ville otettiin yöksi sairaalaan ja päästettiin aamulla kotiin.

Torstaina Ville katosi. Hän oli kateissa lähes viikon. Poliisiin otettiin yhteyttä ja poliisi paikansi Villen puhelimen.

– Isä ja siskojen miehet kävivät etsimässä sieltä, mihin puhelin paikantui. Minä ja siskot kävimme etsimässä Villeä treenikämpältä, jossa Ville kävi soittamassa rumpuja. Oli vaikea etsiä, kun en ymmärtänyt mistä on kyse. En edes ymmärtänyt, että etsimme ruumista. Uskoin viimeiseen asti, että Ville löytyy, ihan viimeiseen asti. Mutta sitten jossain kohtaa viikkoa alkoi mieleen hiipiä kauhu.

Sitten soi puhelin. Nannan isä soitti. Ville oli löytynyt.

"Puu tarkoittaa kuolemaa"

Ville löytyi lapsuuden metsästä – kuolleena

– Lopulta Villen löysi suunnistaja. Kuolleena metsästä. Sieltä meidän lapsuudenkodin metsästä, jossa olimme leikkineet ja haaveilleet. Meidän kotimetsästä. Sen jälkeen en mennyt muutamaan vuoteen metsään. Se ei ollut enää kiva juttu, vaan kauhukammio.

Nanna halaa puuta
Nanna halaa puuta, josta Ville löytyi. Nanna halaa puuta Kuva: Yle / Tuhkimotarinoita Tuhkimotarinoita,tuhkimotarinoiden nanna
Puu. Se on saanut uuden merkityksen. Ei se enää ole lapsuuden puu, jossa kiipeiltiin, eikä se, johon raaputeltiin salaisia viestejä. Ei siitä tule mikään keinu mieleen, ei. Puu tarkoittaa kuolemaa.― Nanna

Nannan perhe kokoontui kauhean tapahtuman jälkeen lapsuudenkotiin. Nanna pelkäsi, että perheen kohtaaminen olisi huutamista ja kiljumista.

– Tilanne ei onneksi ollutkaan sellainen. Oli helpottavaa, ettei kukaan tajunnut tilanteen lopullisuutta. En halunnut kohdata suruani, joten olin iloinen, kun jopa nauroimme yhdessä. Kaikki olivat shokissa. Koin naurun tosi suojaavaksi ja yritin pitää sitä yllä viimeiseen asti.

Nannakin päätyi yrittämään itsemurhaa

Nanna ei halunnut surra ihan vielä. Hän päätti elää kesän ja masentua vasta syksyllä. Kirjoittamisesta tuli entistä tärkeämpi purkautumiskeino.

– Kaikkea mitä tein sinä kesänä ohjasi ajatus, että mitä väliä, Ville on kuollut. Ahdistus oli välillä järkyttävää. Se yritti väkisin päälle ja tappelin kynsin ja hampain, ettei se tulisi. Taistelu sitä vastaan kävi työstä ja olin ihan puhki sen jälkeen.

Nannan psyyke joutui rakentelemaan keinoja, miten kohdata tai lähinnä, miten ei kohdata Villen kuolema. Miten torjua tapahtuneen tuleminen tajuntaan.

– Se tuntui kuin olisi elänyt kauhuleffassa. Näin paljon unia, joissa Ville oli ehkä kuollut ja sitten heräsin siihen, että Ville oli oikeasti kuollut. Heräsin joka aamu painajaiseen.

Joka kerta kun luen viestin, jossa ilmoitetaan sun kuolinpäivän ratkenneen, hämmästyn.
Kirjoitettuna se näyttää oikealta.
Ja aina se tulee kuin yllätyksenä.
Jos oisit elossa, saisit niin turpaan.
Luultavasti vihaisin sua ihan törkeesti tällä hetkellä.
Joutuisin pelkäämään, milloin onnistut sen tekemään.
― Nanna

Oli kulunut melkein vuosi, kun ahdistus jysähti Nannan päälle. Hän ei saanut enää tapeltua sitä pois. Ja ahdistus pysyi monta päivää.

– Menin paniikkiin. Suhasin rullaportaita edestakaisin, yritin saada aikaa kiinni, yritin saada itseni kiinni. Asiat menivät tosi kovaa ohi ja yritin tajuta, mitä tapahtuu, kuka olen, mihin olen menossa. Se kauhea ahdistus tuli täydellä voimalla, eikä se suostunut menemään pois. Kun mikään ei auttanut ahdistukseen, aloin napsia pillereitä ja viinaa. En osannut niin loogisesti ajatella, että teen itsemurhan, vaan se sietämätön tilanne piti poistaa. Ja poistin sen. Päädyin sairaalaan.

Nannan terapeutti yritti viedä hänet Pitkäniemen psykiatriseen sairaalaan, mutta se oli täynnä.

– Lopulta minut vietiin naisten suojakotiin ja olin siellä kolme kuukautta periaatteessa laitoshoidossa. Terapeuttini ja lääkärini ottivat minusta kopin. He käytännössä huolsivat minua sen kesän ajan. Olivat joka päivä yhteydessä, kävivät vierailuilla ja pitivät minut elossa.

Kolmen kuukauden jälkeen Nanna kotiutettiin suojakodista. Hän koki elävänsä veitsenterällä, keikkui kuoleman ja elämän välissä.

- Koin olevani enemmän kuollut kuin elävä. Oli vaikea kommunikoida ihmisten kanssa. Kommunikoin Villen kanssa. Ville kulki mukanani. Ja se oli tosi luontevaa, eikä yhtään hullua, että joku kuollut ihminen kulkee kanssani. Se tuntui normaalimmalta kuin mikään elollinen juttu. Keikuttuani kuoleman ja elämän välissä päätin kuolla. Aloin hyvästellä kaikkea ympärillä olevaa. Katselin asioita viimeistä kertaa, maisemaa, itseäni, elämää. Tein asioita viimeistä kertaa. Se oli aika surullista luopumista.

”Kuolema veti puoleensa, en voinut sille mitään”

Nanna yritti silti pysytellä hengissä, lähinnä läheistensä vuoksi. Hän tiesi miltä tuntui menettää rakas ihminen.

Mä putosin, kun sä putosit
Pelottavinta on se,
että lopulta kammottava pimeys
saa mut kiinni.
― Nanna

– Varmuuden vuoksi kirjoitin päiväkirjaa omaisille, että sori, en pystynyt parempaan. Lopulta en kuitenkaan pystynyt kauheasti niitä omaisiakaan säälimään. Blokkasin heidät pois. Blokkasin pikkuhiljaa kaiken pois. Hyvästelin kaiken mielessäni. Riisuin itseni kaikesta niin, että olin loppujen lopuksi täysin alaston. Se oli hurja ja kipeä prosessi, ihan äärimmäinen prosessi – luopua kaikesta.

Uudelleen psykiatriselle osastolle

– Yhtenä päivänä vain makasin lattialla ja kaikki oli järjetöntä. Kaikki oli niin liikaa. Olin risteyksessä. Kuolema tuolla, näen Villen. Ei huono vaihtoehto. Tai elämä tuolla ja jos selviän, niin olen väkisinkin vahva.

Nanna oli aina pelännyt kuolemaa, mutta kun sen kohtasi, pelko hävisi.

- Kun lähdin kuolemanpolulle seuraamaan veljeni jalanjälkiä, niin pikkuhiljaa siellä avautui kerroksia. Kun olin ihan siellä ytimessä, ja olin jo luopunut kaikesta tosi kipeästi, niin siellä törmäsikin rakkauteen. Ei siellä ollutkaan mitään pelättävää. Silloin koin, että nyt viriää rakkautta tuolta jostain ihan pirusti. Koin Villen lähettävän rakkausenergiaa. Tämä kuulostaa tosi hörhöltä, ehkä se hieman onkin, mutta tällainen hörhöysaspekti oli mulle ihan uutta. Koin, että sieltä virtaa semmoista rakkautta, mitä en ole koskaan kokenut täällä maan päällä. Sen voimin ajattelin, että kokeillaan nyt tätä elämää sitten.

Nannalla oli kuitenkin lähdössä koti alta ja kämpänhakustressi täytti mielen. Lopulta se kävi ylitsepääsemättömäksi.

– En sittenkään pärjännyt. Stressi kävi niin ylivoimaiseksi, että olin kuukauden kuluttua taas sairaalassa. Tällä kertaa minut otettiin sisään Pitkäniemen psykiatriselle osastolle.

Suunta ylöspäin

– Sairaalassa sai itkeä. Itkin erittäin kovaa, kävelin ulkona, luin runoja, kirjoitin. Sairaalassa pomppasi saatana ja jumala mun uniin. Teema tuli voimakkaana päälle ja se piti käsitellä. Kirjoitin niitä ulos ja sitä kautta sain purettua oloani.

Mun sydän yhä lyö, keuhkot hengittää. Verenkierto toimii, luut ja lihakset on paikoillaan. Jalat toimii, kädet toimii, ne liikkuu kun ne saa aivoilta käskyn. Mun keho ottaa vastaan ruokaa ja juomaa, nielee ne ja saa polttoainetta. Mun ruumiini elää. Mutta mun sisin on kuollut.― Nanna

Kun sairaala-aika oli loppumassa ja kotiutus edessä, Nannaa pelotti. Pelotti lähteä pois, kohdata maailma ja sen haasteet.

– Tuntui työläältä ottaa takaisin ne asiat, jotka olin jo hylännyt ja hyvästellyt. Samoin asunnonhankinta ahdisti. Mutta sitten siinä kävi niin, että sain asunnon viime hetkellä hankittua ja siitä lähti suunta ylöspäin.

"Kun oli ihan siellä ytimessä, ja olin jo luopunut kaikesta tosi kipeästi, niin siellä törmäsinkin rakkauteen."

Suru olikin kaunis

Nanna päätti asettua Tampereelle. Se oli ensimmäinen askel.

– Aloin ripotella itseäni pitkin kaupunkia. Sanoin vastaantulijoille ”moi” ja hymyilin. Menin kahviloihin ja nautin teestä. Nämä voivat vaikuttaa pieniltä asioilta, mutta olivat siinä tilanteessa tärkeitä.

Kun hyviä hetkiä oli tarpeeksi, toivotti Nanna surun tervetulleeksi.

– Katsoin kuinka täydeksi voin tulla surusta. Olin valmis. Suru tuli, mutta se ei ollut enää kipeä. Se oli kaunis. Siinä oli muistot, joita pystyin muistelemaan hymyillen. Eikä pelko ollut enää läsnä. Päätin, että jos aikoo elää, niin ei voi olla liian lähellä kuolemaa. Ja jos aikoo elää, pitää ottaa suru. Sillon vilkutin Villelle: ”mun täytyy mennä, mene säkin”. Sitten me mentiin, eri suuntiin.

Nannan koira Pena.
Pikkuhiljaa Nannan elämään alkoi tulla hyviä asioita. Ensin hän otti koiran, sai uusia ystäviä ja tapasi miehen. Nannan koira Pena. Kuva: Yle / Mape Morottaja Tuhkimotarinoita,tuhkimotarinoiden nanna

Mies, tytär ja mielenrauha

– En odottanut miestä! Olin uuden elämän alussa, kaikki oli uutta ja hienoa ja aistit oli kirkkaat. En ajatellut, että tähän nyt ketää miestä välttämättä kaivataan.

Niin kuitenkin kävi. Nanna tapasi Mikon ja siitä alkoi yhteinen elämä.

– Mikko on rauhallinen ja vakaa. Mielestäni on äärimmäisen eksoottista, että joku voi olla niin rauhallinen ja vakaa. Vaikka kuinka heilun, niin hän pysyy paikoillaan.

Nanna ei ole koskaan osannut suunnitella elämäänsä. Hän on elänyt hetkessä. Mikon myötä heräsi uudenlaisia ajatuksia. Seuraavana vuonna syntyi Inka.

Nannan perhe: mies Mikko, tytär Inka ja koira Pena.
Nannan perhe Nannan perhe: mies Mikko, tytär Inka ja koira Pena. Kuva: Yle / Mape Morottaja Tuhkimotarinoita,tuhkimotarinoiden nanna

Nannan elämä oli ollut viimeiset vuodet täynnä suuria tapahtumia.

– 2011 Ville kuoli ja siitä vuoden päästä olin itse kuoleman rajalla. 2013 tapasin Mikon ja 2014 meille syntyi tyttö.

Nannan tie on ollut pitkä ja välillä synkkäkin. Se on kuitenkin tehnyt Nannasta vahvan.

– Tämän kaiken koettuani olen henkisesti erittäin vahva - syvältä sisimmästäni asti. Varmaan koska peruspelko, kuoleman pelko, on pois.

"Tiesithän, että rakastan."

Tuhkimotarinoita-sarja

Tuhkimotarinoiden Nanna istuu sairaalan käytävällä
Tuhkimotarinoiden Nanna istuu sairaalan käytävällä Kuva: Yle/ Mape Morottaja Tuhkimotarinoita

Tuhkimotarinoita-sarjassa kriisin kohdanneet kertovat rohkeasti elämänsä kipeimmästä hetkestä. Miten selviytyä lapsen kuolemasta, julmasta vanhemmasta, veljen itsemurhasta, häpeästä, musertavasta surusta? Kriisin aiheuttaman sisäisen muutoksen jälkeen he haluavat nyt löytää myös oman ulkoisen vahvuutensa ja saada lisää itsevarmuutta. Stylisti Outi Broux matkaa eri puolille Suomea kuulemaan näiden rohkeiden ihmisten tarinoita. Hän auttaa jokaisessa jaksossa yhtä kerrallaan löytämään oman ulkoisen ja sisäisen tasapainonsa. Sarjan on ohjannut Mape Morottaja.


Millaisia tunteita tai ajatuksia tarinat herättävät sinussa? Kommentoi, tykkää ja jaa kokemuksesi Tuhkimotarinoita-sarjan Facebook-sivulla.