Hyppää pääsisältöön

Tapio Lipposen (1942–2017) muistolle

Tapio Lipponen
Tapio Lipponen Kuva: Yle KulttuuriCocktail

Muutama päivä sitten kerrottiin Tapio Lipposen kuolemasta. Olisi väärin sanoa, ettei hänen nimensä sano mitään nuoremmalle polvelle, koska Lipposen Muksuille säveltämä Liisankadulla-laulu soi edelleen radiossa ja olen kuullut monen teinin hyräilevän sen tarttuvaa melodiaa. Itse arvostan tuota Saarikosken sanoittamaa kappaletta Lipposen tuotannossa melkeinpä vähiten.

Tutustuin Muksuihin 90-luvun lopulla plärätessäni ensimmäisen tyttöystäväni levykokoelmaa. Vaikka 60-luvun suomalainen musiikki ja kulttuurihistoria saarikoskineen oli tullut tutuksi tuossa vaiheessa, koin Muksujen herättävän parhaiten aikansa ilmapiirin henkiin – tuntui siltä kuin olisin saanut aikakoneen käyttööni.

Kun muutin Helsinkiin, kävelin ympäri kaupunkia kannettava cd-soitin mukana ja kuuntelin Muksujen kokoelmalevyä uudestaan ja uudestaan. Millaistahan täällä oli 60-luvun lopulla?

Olin niin lumoutunut tuosta musiikista, että päätin soittaa Tapio Lipposelle ja pyytää häneltä omistuskirjoitukset Muksut-vinyyleihin, jotka olin ostanut kovaan hintaan. Lipponen vastasi vaatimattomasti ja huvittuneesti, että ei sinulla taida kyllä kaikki ruuvit olla paikallaan, mutta ehdotti tapaamista ravintola White Ladyssa. Hän oli hyvin otettu, että joku oli niin kiinnostunut hänen sävellyksistään ja yhtyeestään.

Tapasimme tämän jälkeen vielä muutamia kertoja silloin tällöin. En voi sanoa olleeni hänen ystävänsä tai oppineeni tuntemaan häntä erityisen hyvin.

Lipponen ei tietääkseni säveltänyt Muksujen jälkeen juurikaan uutta musiikkia. Hän ehkä tajusi, että se soundi oli oman aikansa tuote – Lipponen oli kenties päättänyt jo varhaisessa vaiheessa, ettei yhtyeen kannata elää kuin muutama vuosi, muutoin siitä tulee helposti vaivaannuttavaa toistoa.

"En ole oikein koskaan ymmärtänyt näitä nostalgia-assosiaatioita. Jos kuuntelen Bachia tai Parkeria, ei siinä ole mitään nostalgista", Lipponen on itse sanonut.

Minulle Muksut on nostalgista musiikkia, vaikka olenkin syntynyt 10 vuotta yhtyeen hajoamisen jälkeen. Peter von Bagh kirjoittaa hauskasti Muksut-kokoelman esittelytekstissä, että "Muksujen olemassaolo oli yhtä lyhyt ja intensiivinen kuin kaunis uni." Von Bagh kuvailee myös osuvasti Muksujen soundille pikantin mausteen antavaa trumpettia, "joka jo silloin tuntui leikkaavan aikaa."

Kun hämmästelin Lipposelle, miksei hän sävellä enää, reaktio oli samaan aikaan itsevarman torjuva että hieman kiusaantunut. Mielestäni Lipponen nimittäin oli ensiluokkaisen hyvä säveltäjä, jonka lauluista valtaosa jää mieleen, ne ovat erittäin hyräilykelpoisia (tämä voi tosin johtua siitä, että olin kuunnellut niitä niin paljon).

Ehkä Lipponen pelkäsi, että hänen uudet sävellyksensä kuulostaisivat liian vanhanaikaisilta, Muksujen epätoivoiselta lämmittelyltä. Toisaalta aistin hänestä kunnianhimoa ja ylpeyttä Muksujen lauluista, jotka ovat jääneet elämään. Lopulta aloin välttää tätä aihetta, koska joka kerta hän vei keskustelun aika pian johonkin muuhun, useimmiten tennikseen ja Yleisradion tilanteeseen.

Viime viikolla kuollut liikennetoimittaja Esko Riihelä oli loppuun asti johdonmukainen – hän raportoi mielellään nimenomaan liikenneaiheista, autojen turvaväleistä ja vastaavista. Ehkä Lipponen puolestaan halusi tehdä jonkinlaisen pesäeron musiikkiminäänsä, vaikka esitti toisinaan kuoron kanssa Muksujen lauluja. En tiedä, luulen yhtä kaikki, että hänellä oli ristiriitainen suhde säveltämiseen ja esiintymiseen.

Tapasin viime vuosina Lipposta usein lähikaupassa, koska asuimme samoilla kulmilla. Muistan erään todella ankean päivän, jolloin satoi vähän niin kuin tänään. Satuimme Lipposen kanssa wc-paperihyllylle samaan aikaan ja heitimme spontaanisti Serla-paketeilla yläfemmat, emmekä sanoneet mitään.

Se on ehkä paras muistoni hänestä: hiljaista huumoria ja tsemppiä samaan aikaan.

Lipposen kaunein laulu Muksuille on mielestäni Lunta pihlajassa, jota ei valitettavasti löydy Youtubesta.

Se kuultiin aikoinaan usein Peter von Baghin ja Matti Wuoren loistavissa radio-ohjelmissa. Kun Wuori oli kuollut, pyysin von Baghia muistelemaan ystäväänsä Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmaan. Laitoin lopuksi soimaan Lunta pihlajassa. Von Bagh alkoi itkeä niin paljon, että hän peitti kasvonsa käsiinsä ja painoi päänsä alas.

Tapio Lipponen, kiitos kauniista musiikistasi ja huumoristasi.