Tuhkimotarinoiden Nannan veli Ville teki itsemurhan. Siskon mieli särkyi, mutta itsemurhayrityksen, mielisairaalan ja raskaan kamppailun jälkeen hän pääsi takaisin pinnalle. Nannalle Tuhkimotarinoiden kuvauksissa tärkeää oli tarinansa jakaminen saman tyylisten asioiden kanssa painivien kesken.
Erilaisuuden kokemus on mulle aika tuttua. Ei ihme, että se tuli Tuhkimotarinoita kuvatessakin esiin.
En oo semmoinen tuhkimo, jota haetaan.Mä kaihdan julkisuutta ja arvostan, että voin olla anonyymi ja tykkään tarkkailla asioita sivusta. Oli iso askel tulla mukaan ohjelmaan. Pelkkien ulkoisten seikkojen takia en olisi tähän ryhtynyt.
Se, miksi lähdin tähän mukaan, on tarina. Voimakas, hullu selviytymistarina. Alusta saakka kaiken hullunmyllyn keskellä kokiessa ääripään asioita elämän ja kuoleman rajalla ajattelin, että jos tästä selviän, on pakko kertoa. On pakko puhua. On pakko jakaa. En voi vaieta. Vaikka ohjelmaan mukaan lähtö hirvitti, olin silti valmis. Joku palanen loksahti, tällä on joku isompi tarkoitus. “Sun pitää ryhtyä tähän!”, huusi ääni sisälläni. Ja mä hyppäsin mukaan.
Vääränlainen tuhkimo, sitkeät käppyräjuuret tiukasti maassa, katse pilvissä, tukka vapaana liehumassa, sielu paikoillaan.
Olen tabujenrikkoja. Olen välikappale, joka kertoo, että toivoa on. On sitä aina. Jos joku uskoo sen, kaikki tämä on sen arvoista.
Luontevinta oli käydä läpi tätä tarinaa. Toki se oli tunteikasta ja raskastakin. Tykkäsin olla mukana, kun kuvitusta luotiin tarinan tueksi. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka tämmöistä ohjelmaa rakennetaan. Kuinka se koostuu monesta kuvasta. Ville tais olla mukana vesikuvauksissa, oli se.
Ulkonäköosio ei ollut niin luontevaa itselleni, jännitin ja kiusaannuinkin.
Aluksi kameran edessä olin kökkö, mutta kyllä niihin kameroihin jonkun verran tottui. Kolmantena kuvauspäivänä tajusin, että wau, nää tyypit tekee tätä aika huolella ja haluaa tästä hyvän ohjelman! Se teki jotenkin nöyräksi, että niin moni ihminen tuhlaa työtunteja mun tarinaani. Ja se kunnianhimo oli hienoa nähdä, mikä koko poppoosta huokui.
Ulkonäköosiossa olin niin sanotusti vieraalla maaperällä. Tarinankertomiseen olin henkisesti valmistautunut, siihen toiseen osioon en. Kauheasti meni energiaa jännittämiseen! Outin kanssa oli kuitenkin luontevaa hengailla, hän on semmonen maanläheinen tyyppi. Yllättävintä oli se, kun ilmoitettiin, että pakkaa kamat ja ota yövaatteet mukaan. Silloin pääsi itku, en ollut koskaan ollut yötä pois vuoden ikäisen tyttäreni luota.
Outilta sain myös konkreettisia vinkkejä. Yks jäi mieleen: alaripsiä ei kannata meikata, jos haluaa “häivyttää” silmäpusseja. Ja rillit! Jotenkin olin jo jumiutunut siihen käsitykseen, etten voi pitää kuin tietyn mallisia laseja, koska mulla on silmäpussit. Nyt oon kuitenkin ihan ilolla käyttänyt uusia laseja, enkä oo edes piitannut silmäpusseista! Hyvä, kun joku vähän ravisti.
Kuvausviikko oli täynnä tunteita.
Oli jännitys, nöyryys ja ylpeys, vapaus, väsymys, ilo, ristiriitaisuus, kepeys, raskaus, odotus, mielenkiinto… mitänäitänyon! Haastattelu oli varmaan tunteellisinta, kun käytiin läpi koko tarina. Sen jälkeen väsytti. Niin ja mun heikko kohta on se, kun ihmiset pitää puheita tai kirjoittaa kirjeitä. Jos haluat saada Nannan itkemään niin kirjoitapa jotain! Käske lukea ääneen tai lue ite! Ääh, kiusaannuttavaa moinen itkeminen, mut mie oon tämmönen. Aina ollut. Minkäs teet.
Kun katsoin Tuhkimotarinoita-jaksoani, päällimmäinen tunne oli helpotus. Ympyrä sulkeutuu. Tällä prosessilla on iso tarkoitus, mikään ei oo ollut turhaa.
Kaikki nämä viikot ja kuukaudet oon kuumotellut mielessäni, mihin lähdinkään mukaan. Siksi oonkin yllättynyt reaktiostani ohjelman katsomisen jälkeen: huojennus. Tuo oon minä. Ja mulla on asiaa. Seison ohjelman takana.
Villen kuoleman jälkeen koen, että mun henkinen matka alkoi. Ainakin se sai ison sysäyksen. Mä koen, että tämä ohjelmakin on osana jotain suurempaa juttua, joka ehkä tulee näkyväksi joskus...jossain...jonkun elämässä.
Mä toivon, uskon ja luotan, että tämä auttaa jotakuta.Siksi mä tähän lähdin mukaan, siksi! Valaakseni omalta osaltani toivoa, luottamusta ja uskoa elämään. Se kantaa, kun sen käsivarsille heittäytyy. Pitää uskaltaa elää.
Peace and Love, Tuhkimotarinoiden Nanna
Katso kuvat Nannan metsäjuhlista
Tuhkimotarinoita-sarja
Tuhkimotarinoita-sarjassa kriisin kohdanneet kertovat rohkeasti elämänsä kipeimmästä hetkestä. Miten selviytyä lapsen kuolemasta, julmasta vanhemmasta, veljen itsemurhasta, häpeästä, musertavasta surusta? Kriisin aiheuttaman sisäisen muutoksen jälkeen he haluavat nyt löytää myös oman ulkoisen vahvuutensa ja saada lisää itsevarmuutta. Stylisti Outi Broux matkaa eri puolille Suomea kuulemaan näiden rohkeiden ihmisten tarinoita. Hän auttaa jokaisessa jaksossa yhtä kerrallaan löytämään oman ulkoisen ja sisäisen tasapainonsa. Sarjan on ohjannut Mape Morottaja.
Seuraa meitä Facebookissa!
