Parin viikon kuluttua Suomi on täynnä kriitikkoja. Useimmat ottavat kantaa intohimoisesti joko kiittäen tai lytäten. Harvassa ovat ne, jotka käyttävät sanaparia ihan kiva. Se kun on varma, että Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas herättää kansassa enemmän voimakkaita kuin ympäripyöreitä mielipiteitä.
Monet muodostavat kantansa koko rainaa näkemättä. Uutterimmat tekivät sen jo siinä vaiheessa, kun tieto elokuvahankkeesta pääsi julkisuuteen. Silloin liikkeellä olivat äänekkäimmin hankkeen lyttääjät.
Sama väki meuhkasi näyttelijävalintojen paljastuessa. Eihän nyt voi Marja Tyrni joutua jatkosotaan Mister Mallorcan kanssa, sillä pelillä häpäistään kerralla sekä isänmaa, sotaveteraanit että siniristilippu.
Molempien lyttäysaaltojen aikaan kävin vastustajien kanssa tarinatuokioita ja seurasin myös netin keskustelupalstoja. Foorumeiden kusiaispesiä en sohinut, mutta nokatusten jutellessa kysäisin joka kerta, että kuinkas hyvin vastaanväittäjä Tuntemattoman tunsi.
Sellaisen kuuleminen nosti tunteet pintaan, ainahan paskapuhe tympäisee.
Melkein poikkeuksetta vastaus kuului seuraavasti:
– No sanasta sanaan, joka ainut itsenäisyyspäivä olen sen telkkarista katsonut.
Sellaisen kuuleminen nosti tunteet pintaan, ainahan paskapuhe tympäisee.
Ensinnäkin Tuntematon sotilas ilmestyi itsenäisyyspäivän ohjelmakartan vakiovieraaksti vuosituhannen vaihteessa, joten kaikki vähän reippaammin täysi-ikäisyyden ylittäneet ovat väkisinkin joutuneet kitumaan monta joulukuun kuudetta ilman ikonista elokuvaa. Toiseksikin, tämä on se painavin tympäisyn syy, Tuntematon sotilas ei ole Edvin Laineen elokuva. Se on Väinö Linnan romaani.
Omasta mielestäni Linnan kirjan tähän saakka parhaan tulkinnan on tehnyt Radioteatteri 60-luvulla ja vaikka Saulo Haarlan ohjaama kuunnelma löytyy boxina jokaisen Prisman hyllystä, on se jäänyt harvojen herkuksi. Miten hyvä Rokka onkaan Martti Tschokkinen ja kuinka tunteella päräyttelee perkeleitään Uljas Kandolin Korpelana!
Eila Kallion kanssa kuunnelman sovittanut ohjaaja on perkannut Linnan teoksen perusteellisesti. He eivät ole takertuneet Laineen version punomaan näkymättömään ohjenuoraan, jonka mukaan Tuntematonta sotilasta on kovin usein teattereihinkin tehty.
Ennakkojuttujen mukaan Louhimiehen elokuva on viety vielä pidemmälle. Kuukausiliitteessä vihjailivat, että nyt kuuluu olevan käsillä sellainen versio, jossa Rokkakin saattaa kuolla...
Se riipaisi itseäni pahasti, koska eihän Rokka voi kuolla. Pitkään piti sitä ajatusta pyöritellä ennen kuin ymmärsin, että totta kai voi. Rokka on fiktiivinen henkilö, eivät löydy kantakorttiarkistoista muutkaan velikullat. Esikuvat löytyvät kyllä, suorimpaan Rokalle ja Koskelalle.
Viljam Pylkkään ja Einari Kokkosen kohdalla, viimeksi mainittu muuten meidän kylän miehiä, kirjailija teki kuten kirjailijat tapaavat eli hämmensi tosielämän ainekset taruksi. Kokkosen kohdalla hän sekoitti cocktailia niin topakasti, että Koskelasta tuli hämäläinen ja lopulta sankarivainaja. Einari Kokkonen kotiutui elävänä ja asusteli ikäukoksi tuossa Simolan rinteessä.
Linnalle hän ei koskaan mesonnut, että helevettiäkös minut menit tappamaan. Siinä valossa minun on turha pahoittaa mieltäni Rokan puolesta.
En millään tasolla tunne Aku Louhimiestä enkä ole sijoittanut penninjeesusta Tuntematon sotilas -elokuvan typeriin oheistuotteisiin. Väinö Linnan tuotannon sen sijaan tunnen hyvin ja sen vuoksi olen liputtanut kolmannen filmatisoinnin puolesta alusta saakka.
Käskin hänen rauhoittua, koska ei tiedottomuus ollut oppilaiden vika. Ei kai opettajankaan.
Kävi nimittäin joku vuosi sitten niin, että käväisin kirjailijavierailulla eräässä lukiossa. Pitäjän nimeä en mainitse, mutta ihan sivistysseudun mainetta nauttiva paikka se oli. Jotenkin puheeni eksyi Väinö Linnaan ja tulin puolileikilläni kysäisseeksi, että keillekäs tämmöinen kirjailija on tuttu.
Monikymmenhenkisestä kuulijakunnasta nousi kaksi kättä ja joukossa oli sentään abejakin. Itse kummastuin, äidinkielenopettaja leiskahti häpeään.
– Mitenkä nämä näin tiedottomia on, ensi tunnilla otetaan Linna puheeksi, sönkötti opettaja.
Käskin hänen rauhoittua, koska ei tiedottomuus ollut oppilaiden vika. Ei kai opettajankaan. Enkä tarkoita sitäkään, että Suomen nuoriso olisi pöljää ja yleissivistymätöntä. Mutta jos joku siitäkin silloisesta lukiolaisjoukosta tarttuu tulevan vuoden aikana Väinö Linnan romaaniin, on se Louhimiehen ja kumppaneiden ansiota.
Linnan teokset ansaitsevat tulla luetuiksi, tarinat kerrotuiksi, nähdyiksi ja koetuiksi. Patsaiksi ne ovat liian eläviä.
Niin että ollappa nyt nopea kaksiviikkoinen.
Ja ollappa hyvä elokuva.
Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.
